ROTUESITTELY

Rotuesittely Maailmannäyttelyssä 13.6.1998

Pinseri on saksalainen rotu, jonka oletetaan polveutuvan vanhoista eurooppalaisista suokoirista. Vuosisatoja se eleli Keski-Euroopassa pihakoirana ja rotantappajana hevostalleilla. Pinserin ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin v. 1881.
Toisen maailmansodan jälkeen rotu oli vähällä kuolla sukupuuttoon.
Se saatiin pelastetuksi vasta aivan viime hetkillä 1950-luvun lopulla, mikä luo dramaattista lisäväriä sen kohtaloon.
Tänä päivänä pinseri on lähinnä seura- ja vahtikoira, jolle myönnettiin myös palveluskoiraoikeudet v. 1995. Suomessa rekisteröidään keskimäärin 50-60 pinseriä vuodessa.

Pinseri on hyvin kaunis ja tyylikäs pakkaus. Se on kätevää keskikokoa (45-50 cm), neliömäinen, voimakas ja lihaksikas, lyhytkarvainen ja helppohoitoinen. Sen ulkoiset ominaisuudet, pitkänomainen, vahva ja jalo pää, jossa tyypillinen pinseri-ilme, jalo kaula, korkea säkä, lantiota kohti laskeva selkälinja, syvä rintakehä, hyvät kulmaukset sekä sujuva liikunta tekevät siitä oikean namupalan. Värejä on kaksi: yksivärinen punaruskea eri sävyissään sekä musta ruskein merkein (black&tan).

Tuon verran pinserin historiasta ja ulkomuodosta. Oma lukunsa on sen luonne, joka muuten on täyttä rautaa. Sen olemuksen luonnehdinta vaatiikin herkkää runomuotoa:

Pinseri on pinseri
vaikka voissa paistaisi!

Uskollinen, eloisa
viisas mutta nokkava
valloittaja raflaava
sangen vahva persoona
kelvollinen mihin vaan
tositoimiin, bailaamaan.

Se on rasavilli mutta
muistuta ei juuri sutta:
ikuisesti hyvää pataa
pusi, hali, sitä rataa
suuren tunteen jyrinää
eikä tyhjää hyrinää.

Oppia se kyllä sietää
kunhan isukki vain tietää
miten saa sen kuuntelemaan
tapojansa muuntelemaan.
Otetta se vaatii syvää
jotta tuloskin ois hyvää:
rakkautta, kuria.
Se avaa kelpo uria
ystävyyteen, tottelemaan
kilpailuissa ottelemaan.

Pinseri on pinseri
vaikka voissa paistaisi!

© Pirjo Porenne

Pinserin rotuesittely

Rodun alkuperä
Pinseri on saksalainen rotu, jonka oletetaan polveutuvan vanhoista eurooppalaisista suokoirista, kuten snautserinkin. Vuosisatoja se eleli Keski-Euroopassa pihakoirana ja rotantappajana hevostalleilla. Pinserin ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin v. 1881.
Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen rotu kuoli lähes sukupuuttoon. Saksaan jäi vain yksi uros, joka kuoli ennen kuin sitä ehdittiin käyttää Itä-Saksasta "salakuljetetulle" ainoalle rekisteröidylle pinserinartulle (Kitti v. Bodestrand). Rodun saksalainen pelastaja Werner Jung joutui 1950-luvun lopulla ottamaan avuksi ylisuuria kääpiöpinsereitä, yhden nartun ja kolme urosta, mikä loi valitettavasti leimansa rotuun lähes kolmeksi vuosikymmeneksi pienentäen kokoa, keventäen luustoa ja ehkä muuttaen luonnettakin kääpiömäisen vilkkaaksi ja sähäkäksi. Mutta kanta siis pelastettiin noilla viidella koiralla, joista nykypäivän pinserit pääosin polveutuvat. Tosin Sveitsissä ja Ranskassa eleli muutama harvalukuinen pinseri (läinnä karkeakarvaisten snautsereiden jälkeläisiä), joille samoihin aikoihin käytettiin sekä pippurisuolaa että mustaa snautseria, mutta niiden vaikutus heikkeni, kun niihin taas melko pian yhdistettiin runsaasti Werner Jungin koiria.
Pinseri on aina ollut melko harvinainen ja tuntematon rotu niin kotimaassaan kuin muuallakin. Saksassa sen vuotuiset rekisteröintiluvut ovat kuitenkin 1960-luvuilta alkaen hitaasti nousseet ja liikkuneet viime vuosina keskimäärin sadan kahden puolen.

Pinserit Suomessa
Ensimmäinen pinseri tuli Suomeen 1960-luvun alussa, ja kasvatus lahti hiljakseen käyntiin. Kanta on suppea, mikä tuo ongelmia jalostukseen. Muutama sitkeä kasvattaja pitää rodun lippua korkealla, ja viimeisten 10 vuoden rekisteröinnit ovat olleet keskimäärin 50-60 koiraa vuodessa. Tuonneilla Saksasta, Tanskasta ja Ranskasta on yritetty saada kipeästi kaivattua vierasta verta sisäsiitettyyn rotuun. Suunnitteilla on myös snautseri-pinseriristeytys, joka toivottavasti hyväksytään päättävissa elimissä ja tulee omalta osaltaan laajentamaan jalostuspohjaa.
Pinseriä on perinteisesti pidetty varsin terveenä rotuna, mutta sen terveydentilaa (lonkat, silmät) on alettu tutkia vasta viime vuosina. Ulkonäöllisten puutteiden (lähinnä selkälinjat) lisäksi ongelmia ovat yleisesti esiintyvät hammaspuutokset sekä penikkatautirokotuksen aiheuttamat allergiset reaktiot.
Muuten suomalaiset pinserit ovat tällä hetkellä maailman huipputasoa, ja ne ovatkin saavuttaneet viime vuosina merkittäviä voittoja myös kansainvälisillä areenoilla.

Ulkonäkö
Rotumääritelmän mukaan pinseri on yleisvaikutelmaltaan keskikokoinen, sileäkarvainen, voimakas ja lihaksikas koira, joka lyhyen karvapeitteensä vuoksi vaikuttaa kevyemmältä kuin snautseri. Tyypiltään pinseri on ravaaja.
Vuoden 1987 rotumääritelmässa koko nostettiin 45-50 cm:iin eli samaan kuin snautserilla. Muita rodun tärkeitä tunnusmerkkejä ovat neliömäinen rakenne ja vahva luusto, pitkänomainen, voimakas pää ja tyypillinen pinseri-ilme, jalo kaula, korkeasta sää'stä kevyesti lantioita kohti laskeva selkälinja, syvä rintakehä, hyvät kulmaukset sekä tietysti sujuva ja vetävä liikunta.

Pinserin värien kirjo on rodun historian alkuhämärässä ollut mitä moninaisin. Tänään sallittuja värejä ovat vain yksivärinen ruskea eri sävyissään sekä musta ruskein merkein. Mikä vahinko, sillä erilaisuus on rikkautta ja karsiminen köyhdyttää!

Karkeasti yleistäen rotu on jakautunut hieman erilaisiin tyyppeihin eri maissa. Saksassa tuntuu olevan pyrkimys vahvaan ja massiiviseen tyyppiin, Ranskassa on vallalla hieman ylielegantti laukkaajatyyppi ja pohjoismainen (suomalainen) tyyppi on siltä väliltä. On makuasia, mikä niistä on paras. Me tietysti arvostamme omaamme, jossa voima ja jalous on ehkä onnistuttu yhdistämään optimaalisimmalla tavalla.

Luonne
Rotumääritelmän mukaan pinseri on vilkas, valpas, hyväntahtoinen, ystävällinen, leikinhaluinen, uskollinen isannalleen. Se ei ole haukkuja. Aistit ovat hyvin kehittyneet. Se on viisas, koulutuskelpoinen, peloton, sääolosuhteita ja sairauksia kestävä. Erinomainen seura- ja vahtikoira.
Alkuperältään piha-, rotta- ja vahtikoirana pinseri ei ole tehnyt yhteistyötä ihmisen kanssa muissa kuin vartiointitehtävissä, joten sen käyttöominaisuuksiin ei ole kiinnitetty samalla tavoin huomiota kuin paimen-, metsästys- ja muiden vastaavien työkoirien.
Werner Jung halusi pinserin olevan tinkimätön, vain omalle väelle uskollinen vahtikoira, jonka vartioimalle alueelle kellään ei ole asiaa ilman omistajan lupaa. Toisaalta hän painotti koiran sopeutumista nyky-yhteiskuntaan, kaupunkimiljööseen ja ahtaisiin asuntoihin perhekoirana, jonka tulisi olla naapurin lasten paras leikkitoveri. Kieltämättä ominaisuuksia, joita on melko vaikea sovittaa yhteen koiraan ilman määrätietoista koulutusta ja jalostustyötä!
Palveluskoirien luonnetestit ovat olleet apunamme vasta muutaman vuoden, eikä niitä ole riittävästi hyödynnetty jalostuksessa. Useimmat kasvattajat halunnevat helppoja, lempeitä perhekoiria, mutta mikään ei estä pyrkimästä hyviin käyttökoiriin siinä samalla. Jos haetaan muuta kuin vartiokoiraa, nämä on helppo yhdistää. Hyvä hermorakenne ei voi olla haitta perhekoiralle!
Pinserit ovat rodun käyttöhistorian (puolivilli jalostamaton vartiokoira) tuntien saavuttaneet hämmästyttävän hyviä luonnetestituloksia, jopa yhden +3 arvosanan sekä useita +2 tuloksia. Eräs seikka on kuitenkin merkillinen: Jokunen +2 koira on joko lopetettu tai koettu muuten vaikeana tapauksena, luonteeltaan ei-toivottuna. Koiran käyttöominaisuuksia ei toisin sanoen ole osattu hyödyntää, ja voimakasluonteisesta koirasta on tullut kurin ja toiminnan puutteessa kotiterroristi. Pinsereitä löytyy lisäksi paljon +1 koiria, mutta myös muutamia ampumiselle alttiuden takia hylättyjä.
Pinserin luonne on huomattavasti parantunut verrattuna rodussa takavuosina esiintyneisiin koviin ja yliteräviin yksilöihin. Rodun imago kärsii jo yhdestäkin huonoluonteisesta koirasta, mikä on pannut kasvattajat kiinnittämään huomiota luonteeseen. Yleisesti ottaen pinseri onkin tänään jo varsin salonkikelpoinen ja sosiaalinen pakkaus.

Pinseri käyttökoirana
Pinsereitä on useampaa eri luonteen perustyyppiä. On kovia, energisiä ja yhteistyöhaluisia - sellaisia, jotka noutavat vedestä ja vaikka seisovat päällään - ja toisena ääripäänä sellaisia, joita ei saa varsinkaan sadeilmalla hievahtamaan sohvannurkasta ja joille jokainen käsky on filosofisen puntaroinnin aihe:"Onko mitään jarkeä noudattaa noin älytöntä käskyä ja mitä siita hyödyn?" On sellaisia, jotka nuolevat jokaisen vieraan naaman, niitä, jotka katsovat nenänvarttaan pitkin ja myös niitä, jotka käyvät nilkkaan kiinni.
Perusongelmana ns. vaikeissa tapauksissa on yleensä se, etta "käyttökoira" on osunut ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä sen oikeaan kouluttamiseen. Toisaalta, jos nyt hankkii pinserin palveluskoirakokeita varten, saattaa pettyä, jos saakin liian flegmaattisen pehmon tai patalaiskan sohvakoiran; ne tosin ovat aika harvinaisia. Kannattaa siis katsoa vanhempien luonnetestituloksia ja myös itse käytännössä ottaa selvää vanhempien luonteista.
Ketteränä pinseri soveltuu hyvin esim. rauniotoimintaan, viestiin, tokoon, agilityyn ym. notkeutta ja nopeutta vaativiin lajeihin. Joitakin hyviä tuloksia on saatu esim. raunioilla. Myös tokossa pinserit ovat jossakin määrin menestyneet, yksi jopa tottelevaisuusvalioksi saakka. Riistavietti saattaa joillakin yksilöillä haitata metsätyöskentelyä. Saksassa pinserit tietysti päätoimisesti roikkuvat maalimiehen hihassa, mutta meidän Suomessa tuskin on viisasta mennä kovin paljon suojelupuolelle. Laji vaatii hyvin paljon tietoa ja taitoa harrastajiltaan.
Palveluskoirakokeisiin pinseri tarjoaa ketterän, haasteellisen "kevyemmän vaihtoehdon" Rodulta ei puutu älyä, päinvastoin haittana saattaa joskus olla koiran liiallinenkin nokkeluus! Jos hankit pinserin palveluskoiraksi, saat taatusti väriä ja vauhtia harrastukseesi, mutta samalla mitä miellyttävimmän, erittäin siistin ja helppohoitoisen sekä pieniinkin tiloihin mahtuvan seuralaisen.

© Elisa Vartiainen & Pirjo Porenne
Julkaistu Palveluskoirat-lehdessä 9/1995