KASVATTAJASTA

1. Kertoisitko hieman itsestäsi.
Olen perushelsinkiläinen pinseriharrastaja. Kotonani on tällä hetkellä kolme omaa kasvattia, vanha uros Rosso, tyttärensä Papsi sekä tämän tytär, risteytyskoira Nikki. Olen harrastanut kasvatusta säästeliäästi vuodesta 1986. Tällä hetkellä harjoitan lisäksi intensiivisesti puutarhan suunnittelua ja perustamista, mikä tarkoittaa mullan rahtausta, kuoppien kaivelua, kivien kantoa ja kasvien istutusta. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Se tekee hyvin onnelliseksi sekä minut että pinserinpennut, jotka apinan raivolla raastavat alas kaiken, minkä olen onnistunut pystyttämään.

2. Milloin aloitit koiraharrastuksen?
Ensimmäinen pinserini Riina oli vuosimallia 1978.

3. Miten ja milloin lähdit kenneltoimintaan mukaan?
Aluksi tarkoitus oli vain hankkia koira kotilemmikiksi ja lenkkikaveriksi, mutta harrastus vei mennessään ja sillä tiellä ollaan edelleen. Asuessani Kruununhaassa 1980-luvun alussa tutustuin samaan kortteliin muuttaneisiin eläinlääketiedettä opiskeleviin sisaruksiin Minna ja Tuija Pajulaan (kennel Dorthonion), joilla myös oli pinseri. Yhteisillä iltalenkeillä syntyi pitkäaikainen ystävyys ja kiinnostus harrastustoimintaan silloisessa SSPK:ssa. Elisa Vartiainen (kennel Waldschatz) oli tiiviisti mukana porukoissa. Osallistuimme tapahtumiin, toimimme jalostustoimikunnassa ja väsäsimme kerholehteä. Allekirjoittanut oli ensin näyttelyarvostelujen kirjoittaja, sitten pinseripalstan pitäjä ja lopulta kerholehden päätoimittaja. Se oli inspiroivaa aikaa, sillä tiimissä oli tietoa, taitoa, älyä, taiteellista lahjakkuutta ja mielikuvitusta runsain mitoin. Hienona näyttönä tästä oli voitto SKL:n rotujärjestölehtikilpailussa vuonna 1984. Samoihin aikoihin anoin kennelnimen, sillä kipinä kasvatustyöhön oli syttynyt.

4. Miten päädyit valitsemaan roduksesi juuri pinserin?
Lapsuuden ihanteeni oli skotlanninpaimenkoira eli Lassie, joka palasi kotiin. Myöhemmin tulin järkiini: työssäkäyvän, vapaa-aikarajoitteisen ihmisen koiran tulisi olla helppohoitoinen, lyhytkarvainen ja kätevää keskikokoa eikä liian vaativa liikunnan suhteen. Koirakirjoja tutkimalla päädyttiin pinseriin, ihan tavanomaisesti. Tosin joskus koiralauman temperamentin ylittäessä sietokykyni viimeisenkin rajan mietin vakavasti, oliko tämä nyt ihan varmasti minun rotuni, mutta tuossapa nuo parhaillaankin loikkivat seinillä silmät ja korvat nurinpäin päässä, kuten ovat tehneet jo 25 vuoden ajan.

5. Mitkä ovat mielestäsi parhaat saavutuksesi?
Olen pieni kasvattaja, joten suurista saavutuksista ei juuri kannata puhua. Joitakin ilonaiheita voisi kai sentään mainita. Alkuvuosina näyttelyt kiinnostivat, ja vuosien saatossa on tullut jokunen suurvoittokin maailman tärkeimmistä näyttelyistä. Ensimmäisen maailmanvoittaja-tittelinsä Yarracitta Yenccadancer toi 1989 Kööpenhaminasta. MV-näyttely Dortmundissa 1991 oli menestys. Osanottajia oli yli 50, tuomarina Friedrich Machauer. Voittajaksi kruunattiin jälleen Yarracitta Yenccadancer, joka esiintyi kerrankin ihan vapaaehtoisesti kuin unelma. Nuorten maailmanvoittaja oli Yarracitta Rosmariiniricu. Yarracitta Cameecoru oli paras punainen narttu ja serttikoira. Esitin myös kasvattajaryhmän kahden saksalaisryhmän ohella, mutta ne eivät kilpailleet keskenään vaan kaikki menivät ryhmäkehään. Euroopan Voittaja-näyttelyssä samana vuonna Helsingissä kasvattajaryhmäni oli rodun paras, ja EV-juniorivoittaja oli Yarracitta Rendugangugga. MV-näyttelyssä Bernissä 1994 Yarracitta Tsinuscicarusci oli nuorten maailmanvoittaja, ja Budapestissä 1996 se oli urosten kakkonen. Viime vuosina olen osallistunut näyttelyihin enimmäkseen katsomosta käsin ja keskittynyt risteytyksiin.

"Dortmundin maailmannäyttely 1991, voittoisa retki:
MV-89-91 Yarracitta Yenccadancer
NMV-91 Yarracitta Rosmariiniricu
Paras pun. narttu & cert Yarracitta Cameecoru"

Tärkeänä saavutuksena ja välietappina pidän myös sitä, että ajoimme risteytyssuunnitelman aikoinaan läpi rotujärjestössä ja SKL:ssa massiivisesta vastustuksesta huolimatta ja pääsimme vihdoin alkuun tässä kiinnostavassa kokeilussa.

6. Mihin pinserin ominaisuuksiin keskityt jalostuksessa?
Pinseri on pieni, sisäsiitetty, monessa suhteessa ongelmallinen rotu. Jos yleensä aikoo jalostaa, on pakko tehdä kompromisseja, joten kovin suoraviivaisia tavoitteita ei voi asettaa. Siksi yritän lähinnä keskittyä kokonaisuuteen ja pyrkiä kohtuuteen. Toivon ja uskon, että saamme aikaan ajan myötä paremman pinserin geenipohjaa laajentamalla. Se on toistaiseksi tärkein tavoitteeni.

7. Millainen on oma ihannepinserisi?
Ihannepinserini on ennen kaikkea hyväluonteinen ja terve. Ulkomuodoltaan se on terverakenteinen, vankkaluustoinen, näyttävänkokoinen, tummanpunainen ja ryhdikäs yksilö, joka on vahva mutta myös riittävän jalo. Ryhti on tärkeä (edellyttäen, että se EI johdu aggressiivisesta luonteesta), koska ryhdikäs koira peittää virheensä, ryhditön taas kätkee hyvät puolensa. Omista kasvateistani mm. Yarracitta Yenccadancer oli koira, josta olen edelleen ylpeä, vaikka se omana aikanaan, jolloin vallalla oli vielä pieni, usein alimittainen pötikkätyyppi, oli kuin eri planeetalta ja aikaansa edellä, edustaen uutta, modernia pinserityyppiä. Onneksi tämä tyyppi on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja menestyy myös loistavasti näyttelyissä.

8. Mitkä ovat kasvatustyösi kantakoirat?
Olin tehnyt ensimmäisen pentueeni Riinalla (Ranina of Leijliden) jo v. 1981, mutta se meni kasvattajan nimiin (of Leijliden Y-), koska minulla ei siinä vaiheessa ollut pienintäkään aikomusta jatkaa kasvatusta vaan halusin vain saada yhden kokemuksen lisää repertuaariin. Riina oli luonteeltaan terävä pakkaus, enkä tällä tietämyksellä tekisi missään tapauksessa pentuja senkaltaisella koiralla. Olin kuitenkin siihen aikaan liian vihreä ja johdateltavissa ymmärtääkseni perimän merkityksen.

Ensimmäinen varsinainen kantanarttuni oli Sassu eli Sastanja Sue of Leijliden, syntynyt 1984. Parempaa luonnetta saa hakea. Se oli täydellisen itsevarma ja ystävällinen koira, joka toimi kaikissa tilanteissa täsmälleen oikealla tavalla. Sen tyttärillä Yarracitta Yehoo's Yandeella ja Cameecorulla jatkoin seuraavassa polvessa. Ensin mainitun nartun synnyttämän R-pentueen uroksilla jatkoin sittemmin eteenpäin ja siirryin risteytyksiin Rosmariiniricun tyttärellä Ipanapapanettalla. Sen tytär Yarracitta Oiolenkaunokki eli Nikki (isä: snautseri Balthasar v. Achterplätzchen) on narttu, jota arvostan eri syistä hyvin paljon. Se on synnyttänyt kaksi toisen risteytyssukupolven pentuetta (Yarracitta E- ja N-).

Tässä yhteydessä haluan myös mainita pari käyttämääni huippu-urosta, Ceriinan Igaroksen sekä yhden ihannekoiristani, iki-ihanan Dorthonion Castamir-Coiren, jotka molemmat ovat jättäneet monessa suhteessa erinomaisia jälkeläisiä.

9. Kasvattajan työ on hyvin vastuullista ja vaativaa. Mitkä ovat suurimmat haasteet? Entä suurimmat ilon ja surun aiheet?
Haasteista pinserikasvattajalla ei ole pulaa. Eniten huolestuttavat rodussa esiintyvät sairaudet, lähinnä rokotuskomplikaatiot sekä HC. Ensin mainittu ongelma on juurtunut niin syvälle kantaan, että siitä tuskin päästään koskaan kokonaan eroon. Onneksi se on kuitenkin viime vuosina jossakin määrin vähentynyt ja lieventynyt, ilmenee todennäköisesti vain kerran elämässä eikä ole kohtalokas, kunhan pennunostajat informoidaan asianmukaisesti etukäteen ja tarvittaessa myös eläinlääkärit, jotka useinkaan eivät ole tietoisia asiasta. HC:tä vastaan tulisi taistella voimallisesti konkreettisin toimenpitein, mikä vaatisi sekä rotukerhon/-järjestön että kasvattajien aktiivista paneutumista ja panostuksia. Toivottavasti kehityksen tiellä olevat esteet poistuvat vähitellen ja asiassa päästään eteenpäin.

Uuden pentueen syntymä on aina ilonaihe. On mielettömän mielenkiintoista seurata sen kehitystä päivästä toiseen. Kasvatus on sosiaalista toimintaa. Mielihyvää ja iloa ovat tuottaneet myös kasvattieni miellyttävät omistajat, joista on usein tullut ystäviä ja joiden kanssa ilot ja surut on koettu yhdessä. Paras palkinto on, kun he ottavat yhteyttä ja kertovat, kuinka ihana seuralainen heidän pinskunsa on. Se, jos mikä, lämmittää mieltä.

Negatiiviset puolet liittyvät lähinnä kerhotoimintaan. Työskentelin pitkälti yli 30 vuotta liike-elämässä suuressa yhtiössä, enkä siellä tai muussakaan elinympäristössäni ole koskaan kohdannut sellaista valikoimaa ihmisluonteen varjopuolia kuin tässä harrastuksessa. Välillä on eletty täyttä saippuaoopperaa! Onneksi sentään suurin osa on tavallisia ja rehtejä kunnon ihmisiä, joiden kanssa on ilo harrastaa.

10. Mistä kennelnimesi tulee?
Kennelnimeeni ei liity mitään salaperäistä perimätietoa tai symboliikkaa. Se vain syntyi eräänä päivänä pitkän kypsyttelyn jälkeen. Alkukirjain tosin on sama kuin ensimmäisellä, ei omissa nimissäni olevalla pentueella vuodelta 1981.

11. Kerro pinseri-snautseri-risteytyksistä.
Kerholehdessä 1/2002 oli raporttini risteytysprojektin taustoista ja silloisesta tilanteesta. Se on luettavissa myös kotisivuiltani (http://yarracitta.tripod.com). Sen jälkeen on syntynyt kaksi pentuetta: N-pentue, 2. risteytyspolvi (3+5) keväällä 2002 sekä J-pentue, 3. polvi (3+2) tämän vuoden keväällä.

Risteytyspentueet jalostustarkastetaan aikanaan, ja asiantuntijat antavat lausuntonsa. Tulen jatkossakin antamaan selvityksiä projektin kulusta sitä mukaa kun materiaali lisääntyy ja kokonaiskuva selkiytyy.

Uusia risteytysyhdistelmiä on suunnitteilla. Valitsemani tie ei ole missään suhteessa helppo, mutta se on hyvin mielenkiintoinen, ja se kuljetaan loppuun. Elän toivossa, että tulevilla kasvattajapolvilla olisi aikanaan hyötyä näistä ponnisteluista. Jos niin ei käy, niin onpahan ainakin yritetty tehdä jotakin konkreettista pinserirodun hyväksi etsimällä uusia ratkaisumalleja sen ongelmiin.

12. Haluatko vielä lopuksi sanoa jotakin?
Pinseri on hyvin persoonallinen, viisas ja hauska rotu, joka ansaitsee paikkansa missä tahansa ympäristössä. Yksi erinomainen keino kohentaa sen suosiota ja mainetta on mielestäni tiedostaa ja tunnustaa ongelmat mahdollisimman aikaisessa vaiheessa sekä ponnistella tehokkaasti niiden vähentämiseksi/eliminoimiseksi uhrauksia säästämättä - käytännön tasolla. Se tosin vaatii kasvattajilta myös taloudellisia panostuksia, mutta tämähän on harrastus, eikö totta, ja kaikki harrastukset maksavat!

© Pirjo Porenne
Julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 3/2003