VEIKKO SALOMO HARTIKAINEN JOKA MENI AMERIKKAAN

 

Tehdessäni sukututkimusta isäni suvusta törmäsin joihinkin ristiriitaisiin kertomuksiin koskien Amerikkaan nuorena lähtenyttä setääni. Pyrkiessäni selvittämään mikä oli totuus haastattelin kaikkia sukulaisia, jotka jotain olivat kuulleet miehestä, samoin kaikkia Liperin Käsämän vanhoja kyläläisiä. Tähän tietoon pyrin yhdistämään aineiston mitä hänestä oli arkistoissa ja siirtolaisinstituutin tiedostoissa. Arvoitusten ratkaisemiseksi käytettiin vanhoja valokuvia, joista tutkittiin ketkä henkilöt esiintyivät yhdessä, vanhoja joulukortteja sekä muistamiani isässäni esiintyviä eräitä selittämättömiksi jääneitä piirteitä. Palapelin osat alkoivat sopia yhteen ja osoittautui, että kaikille ulkopuolisille oli syötetty peitetarinoita. Todellisista tapahtumista saa vain kalpean aavistuksen, mutta jo se ylittää huikeasti sen minkä villein mielikuvituskin olisi saanut aikaan. Tämä tarina ei olisi koskaan saatu aikaan vain arkistoja lukemalla, vaan tässä haastateltiin nauhurin kanssa kymmeniä ihmisiä. Oli viimeinen hetki kysellä, sillä ne jotka todella tiesivät jotain, kuten  Kalevi  Vigell s. 1906, olivat jo huonokuntoisia. Tätä lukiessa on myös ymmärret­tävä, että Salomo Hartikainen ja hänen toverinsa, joista tässä kerrotaan, itse halusivat pitää tarinansa salassa, ja heillä oli siihen myöskin täysi syy.

 
Isäni hautajaisissa 1992 tapasin ensimmäistä kertaa sukumme toisen haaran, setäni Antti Hartikaisen jälkeläisiä ja pääsimme vertaamaan kokemuksiamme. Muistotilaisuudessa minua vastapäätä istui serkkuni Kalle Antero Hartikainen Outokummusta ja sanoin hänelle, että olin edellisenä vuonna käynyt Los Angelesissa katsomassa Veikko Har­tikaisen lapsia. Ensin hän ei oikein ymmärtänyt kenestä puhuin. Sitten hän muisti. "Aivan niin, Amerikan setä", hän sanoi. "Sieltä tulevia paketteja aina odotettiin lapsena hartaasti." Meidän  perheeseen Helsinkiin tuli myös paketteja Amerikasta. Siinä oli minulla hiukan ylpeilyn aihetta, sillä kenelläkään muulla tuntemal­lani helsinkiläispojalla ei ollut setää Amerikassa. Minulle tuli joitakin leluja sekä yksi dollarin seteli, jonka muistoarvoa äiti ei oikein tajunnut, vaan työnsi sen lompakkooni muiden samanlaisten setelien joukkoon ostosten tekoa varten, kun ensimmäisen kerran matkustin Yhdysvaltoihin. Isän työkalupakissa oli yksi veljen lähettämä automaattitoiminen ruuvimeisseli, joka oli tietenkin amerik­kalainen ja erityisen hieno. Vihjailin vähän muille pojille, että tämä Amerikan setä oli oikeastaan miljonääri ja veljenpoika Suomessa tulisi aikoinaan häntä perimään. Amerikan setä ei kuitenkaan ollut miljonääri.

 
Salomo Hartikainen syntyi 15.7.1900 Liperin  Saariniemellä  neljän­tenä seitsemän lapsen sisarusparvessa. Häntä vanhempia olivat kolme sisarta, häntä nuorempia olivat kaksi veljeä ja yksi sisar. Murtomäen torpan lapset olivat Lyyli s. 1893, Anni s. 1896, Maria s. 1898, Salomo s. 1900, Antti s. 1902, Martta s. 1904 ja Kalle s. 1905. Lyylillä oli naimisiinmentyään sukunimi Pyykkö, Annilla sukunimi Miinalainen ja Marialla sukunimi Pitkänen. Salomo muutti etunimensä Amerikassa Veikoksi. Tarina meni niin, että juutalaiset vaatturit ennen toista maailmansotaa Amerikassa eivät olleet suosittuja työ­paikoilla ja kun hänen nimensä oli Salomo, niin kun hän tuli uuteen paikkaan, niin sanottiin että "taas meille tuli yksi juutalainen vaatturi".

 
Vanhat  liperiläiset, jotka vielä muistivat häntä, käyttivät kuitenkin hänestä nimeä Salomo. "Eikös Salomo ollut se joka meni Amerikkaan?" kysyi Anni Reijonen syntynyt 1906 Saariniemen Yrjölän talossa (Liperi 126). Torppari-isäntä Kusti Surakan tytär Siiri Jokiniemi syntynyt 1909 kuvasi setäni ulkonäköä näin: "Hänellä oli samanlaiset leveät kasvot kuin hänen äidillään Murtomäen Marilla." Naapuritorpan tytär Aino Sorsa myöhemmin Räsänen syntynyt  1901  mainitsi  Salomon  kuvatessaan Saariniemen ja Murtomäen väen  uskonnollisia  oloja.  "Murtomäen Antti ja Mari olivat hyvin uskovaista väkeä. Heidän  lapsensakin olivat uskovaisia. Martta kävi aina lestadiolaisseuroissa. Kalle ja Anttikin olivat uskovaisia. Siitä Salomosta en  oikein  tiedä oliko hän uskovainen vai ei." Nämä kolme  naista  olivat  ainoat, jotka  sanoivat  nähneensä  Salomo  Hartikaisen.   Muut   olivat korkeintaan  kuulleet  hänestä.  Näin  vuonna 1992  kysellessäni vanhoilta ihmisiltä, jotka  jotain  vielä  muistivat  Saariniemen Murtomäen torpan Hartikaisista.

 
Isälleni,  josta  tuli  vaatturi  vanhemman  veljensä  esimerkkiä seuraten, tuli  usein  kirjeitä  Amerikasta.  Niissä  oli   aina postileima San Pedro. Kesti pitkään ennenkuin keksin,  että  tämä paikka oli Los Angelesin  satamakaupunki.  Muistan  myös  kerran ihmetelleeni kirjettä, jossa oli  leima  Detroit.  Mutta  se  oli vanha kirje 40-luvun alusta. Kun marraskuussa 1992 pääsin kahden siskon määrämän asianajajan  vahtimana  tutkimaan  sukututkimusaineistoa vanhempien Uudenmaankadun kodissa, jonka sisko  varasi omaan käyttöönsä vaihtamalla ovenlukot kolme viikkoa ennen  isän kuolemaa, niin näistä Amerikan sedän elämänvaiheita valaisevista kirjeistä onnistuin löytämään enää kaksi.

 
Salomo Veikko Hartik  (sukunimi  oli  lyhennetty  tähän  muotoon, koska amerikkalaiset  eivät  olleet  tottuneet  pitkiin  nimiin) kuoli  21.3.1968  San  Pedrossa.  Hänet  löydettiin   hukkuneena satama-altaasta. Muistan miten isä arveli,  että  kun  Amerikassa on paljon gangstereita, niin jotkut näistä olivat  ehkä  käyneet hänen veljensä kimppuun ja aiheuttaneet tämän kuoleman.  Veikko Hartikin tytär tuli kesällä 1988 käymään  Suomessa  ja  vieraili Uudenmaankadulla vanhempieni luona. Hän puhui vain englantia  ja vanhempani vain suomea tai ruotsia. Minä toimin  tulkkina.  Lorrainen käsitykset isänsä kotimaasta olivat hieman  hatarat.  Hän esimerkiksi luuli, että hänen isänsä oli lähtöisin Turusta.  Lorraine Hartik halusi tähdentää, että  hänen  isänsä  kuolemaan  ei liittynyt rikosta. Poliisit, jotka olivat nostaneet ruumiin  ylös vedestä, olivat todenneet näin sillä  perusteella,  että  lompakko oli yhä taskussa ja rahat olivat tallella. David Hartik  myöhemmin selitti, että hänen isänsä oli vanhemmiten tullut  likinäköiseksi. Hän heräsi aina aikaisin aamuisin ja hänellä  oli  tapana tehdä kävelylenkki pitkin San  Pedron  satamalaitureita  asunnon lähellä. Sinä aamuna oli ollut sumuista. Hän ei ollut ilmeisesti huomannut satama-altaan reunan kivetyksen matalaa  kiinnityspollaria, oli kompastunut siihen, eikä enää päässyt vedestä ylös.

 
Lorraine Hartik kertoi hiukan isästään. Isän ammatti oli  tehnyt että hänen oli pitänyt kiertää  paljon.  David  sanoi  myöhemmin, että isä  oli  kerran  kysyttäessä  sanonut  käyneensä  kaikissa Yhdysvaltojen  osavaltioissa.  30-luvun  pula-aikana  oli  hyvin vaikeata löytää työtä, työpaikat olivat  lyhytaikaisia  ja  sitä oli yritettävä kaikkialla. Lorraine  oli  syntynyt  1936  Chicagossa. Lorraine kertoi,  että  isä  oli  ennenkaikkea  "a  jacket tailor", eli vaatturi erikoistunut tekemään takkeja.  Chicagossa kieltolain  aikana,  kun  hienot  herrat  kantoivat  taskumatteja takintaskussa,  vaadittiin  taitoa  takintekijältä,  ettei   tasku pullottaisi niin, että sisältö näkyisi. Oli myös tasapainotettava takin toista puolta painoilla, ettei pullon paino  vetäisi  sitä vinoon. Samalla tavalla Chicagon gangsterit  halusivat  kainalokotelonsa naamioitaviksi, etteivät ne näkyisi takin alta.  Veikko Hartik oli taitava valmistamaan tällaisia erikoistakkeja.  Vanha helsinkiläisvaatturi Severi Jerkku syntynyt 1907 epäili  kuitenkin tätä tarinaa. Hän sanoi, että se oli vanha vaatturivitsi, että piti tasapainoittaa takkeja ja  laittaa  niihin  täytettä, etteivät pullot ja revolverit näkyisi.

 
Lorrainen veli David oli syntynyt Minneapoliksessa  1941.  Ennen Chicagossa oleskeluaan Veikko Hartik ilmeisesti oleskeli Finlaysonissa Minnesotassa, sillä Lorrainen äiti oli  kotoisin  sieltä. Äidinisä oli siirtolainen Ruotsista ja äidinäiti  oli  Suomesta. Finlaysonissa oli kuitenkin asunut niin  paljon  suomalaislapsia, että Lorrainen äiti oli oppinut puhumaan hyvin suomea. Siksi, kun vanhemmat eivät olleet halunneet Lorrainen ja Davidin ymmärtävän puhettaan, he olivat keskustelleet suomeksi.  Lorraine  ja  David kuitenkin lapsina oppivat  ymmärtämään  tätä  kieltä,  mutta  he eivät  paljastaneet  sitä  vanhemmilleen voidakseen rauhassa seurata vanhempiensa salaisia keskusteluja. Aikuisina he  olivat unohtaneet suurimman  osan  kerran  osaamastaan  suomenkielestä.

 
Lapsena Lorraine sairastui polioon ja lääkäri suositteli hänelle lämmintä ja kuivaa ilmastoa. Siksi perhe muutti vuonna 1942  Los Angelesiin. Sota-aikana Veikko Hartik työskenteli Los Angelesissa laivatelakalla. Kerran sitten Veikko päätti, että nyt  hän menisi naimisiin äidin kanssa, ja he olivat  kaikki matkustaneet Las Vegasiin,  jossa  tapahtui  vihkiminen.  Vuosiluku  ei  ollut oikein muistissa, mutta se saattoi  olla ehkä  1945  tai  niillä paikkeilla.  Lorraine  kertoi  että  äidin   sukulaiset   olivat aikuisena  kertoneet  hänelle  että  Veikko  Hartik  oli  kerran aikaisemminkin 30-luvulla ollut naimisissa. Veikko ei koskaan ollut maininnut  tästä  mitään  lapsilleen.  Tämä  avioliitto päättyi ilmeisesti eroon, eikä siinä ollut lapsia.

 
Ensin asetuttuaan asumaan Los  Angelesin  alueelle  Salomo  noin vuosina 1942 ja 1943 toimi vaatturina Hollywoodin elokuvastudioilla. Hän oli Lorrainen kertomuksen mukaan ollut filmitähti Joan Crawfordin henkilökohtainen esiintymisasujen valmistaja.  Muutto San Pedroon tapahtui 1944, jonka jälkeen hän pari vuotta työskenteli laivatelakalla joka rakensi sota-ajan kuljetuslaivoja.  Sen jälkeen hänellä oli oma vaatturiliike Los Angelesissa. Oma  yritys kuitenkin kaatui alkoholismiin. Sen jälkeen hän  teki  töitä muiden omistamissa vaatturiliikkeissä. Hänen  alkoholiongelmansa olivat senlaatuiset, että hän ei pystynyt  säilyttämään pitkään mitään saamaansa työpaikkaa. Toisaalta hän oli  tunnettu taitavana vaatturina ja sai aina töitä silloin kun  hänellä  oli raittiita kausia. Vaimo kuoli  1952,  jonka  jälkeen  hän  joutui toimimaan lastensa yksinhuoltajana. Myöhemmin, kun  Lorraine  ja David olivat aikuisia ja olivat muuttaneet pois San Pedrosta, ja isä oli vanha eikä enää saanut töitä, hän asui kuitenkin edelleen San Pedrossa. Lapset eivät halunneet siirtää häntä pois vanhasta ympäristöstään missä hänen kaverinsa olivat, vaikka hänellä olisi muuten ehkä ollut  paremmat  oltavat  heidän  luonaan.  Lorraine sanoi, että hänet  olisi  oikeastaan  pitänyt  lähettää  takaisin viettämään eläkepäiviään Suomeen, mutta kummallakaan lapsella  ei ollut silloin varaa kustantaa kallista matkalippua.

 
Lorraine kertoi hänen  luonteestaan, että hänellä oli erikoinen huumorintaju. Veikko Hartik  saattoi  aivan  vakavalla  naamalla esittää lapsilleen jotain aivan mieletöntä, ja kun nämä  ottivat puheen tosissaan ja  hermostuivat  siitä,  hänellä  oli  erittäin hauskaa heidän kustannuksellaan. Lorraine kertoi esimerkin miten hänen ollessaan kaksikymppinen tyttö  isä  oli  selittänyt,  että eräs vanha vaatturikaveri oli hiukan ihastunut tyttöön ja  suunnitteli naimisiinmenoa tämän kanssa. Isä oli yrittänyt vakuuttaa tyttärelleen, ettei tämä kuitenkaan pääsisi  naimisiin  kenenkään muun kanssa, joten kannatti ottaa vanha  äijänkäppänä,  joka  oli tarjolla ja sitten ottaa tämän rahat, kun mies kuolisi. Tyttö oli tietenkin raivonnut joutuessaan kuuntelemaan tällaista. Ja  isää oli naurattanut. Minä sanoin että minun  isälläni  Kalle  Hartikaisella oli ollut aivan samanlainen tyyli  härnätä  ja  naureskella.

 
Ollessani Los Angelesissa  1991  halusin  jatkaa  tätä  antoisaa keskustelua ja tehdä  lisää  mielenkiintoisia  vertailua  kahden veljeksen, Veikon ja  Kallen  luonteenpiirteiden  välillä,  mutta Lorraine oli siellä enimmäkseen ärtyneellä tuulella, eikä keskustelu kiinnostanut  häntä.  Häntä  hermostutti  se,  kun  hän  oli Suomessa  ollessaan  kutsunut  meidät  luokseen  ja  joutui  nyt majoittamaan meidät kotiinsa. Lisäksi hän  oli  kirjeenvaihdossa siskoni kanssa, joka kirjoitti,  että  "veli  aina  hössöttää  eri asioiden parissa, ei veljeä kannata ottaa tosissaan" ja Lorraine noudatti kehoitusta.  Lisäksi  olin  Suomessa  kehunut  osaavani espanjaa, sillä seurauksella että Lorraine oli kertonut  meksikkolaisille ala-asteen oppilailleen, että hänen  serkkunsa  tulisi Suomesta puhumaan espanjaa heille, ja kun en  mennytkään  esiintymään hänen koululuokkansa eteen hän oli loukkaantunut.  Selittäessäni näitä Lorrainen ja minun  huomioitani  isiemme  yhtenevistä  luonteenpiirteistä  eräs  Polvijärven  serkuistani  antoi vahvistusta olettamukselleni, että  Murtomäen  Hartikaisten  perheessä  oli suosittu "kiusoittelevaa huumoria".  Serkku nimittäin muisteli tätiään Anni Miinalaista  Tohmajärveltä,  joka oli sota-aikana ollut heidän luonaan. Anni-täti oli kiusoitellut lapsia samalla tavalla ja sitten naureskellut saatuaan heidät ensin vihastumaan.

 
Ollessaan Suomessa 1988 Lorraine sanoi, että hänen isänsä oli kehunut lapsilleen, miten hän sodan aikana oli ollut Viipurissa ammuskelemassa venäläisiä. Nyt Lorraine halusi tietää mikä oli ollut kyseessä oleva sota, oliko Salomo osallistunut talvisotaan vaiko jatkosotaan. Ensin oletin että Salomo oli tullut Suomeen vapaaehtoisena talvisotaan 1939,  niinkuin monet muutkin amerikansuomalaiset. Sitten aloin ihmetellä. Oliko Salomo koskaan tullut takaisin Suomeen sen jälkeen, kun hän 20-luvulla lähti Amerikkaan. Ei ollut tullut takaisin sanoi isä. Oliko Salomo sitten ollut sotimassa vuonna 1918. Ei ollut sotinut silloinkaan sanoi isä. Kysyin ihmetellen Lorrainelta oliko hän aivan varma siitä, että Salomo oli Viipurissa sotinut venäläisiä vastaan. Heidän isänsä oli kertonut sen tarinan juuri niin tehdäkseen vaikutuksen lapsiinsa, Lorraine sanoi. Tarina jäi selittämättömänä kummittelemaan mielessä. Oletin että se oli yksi esimerkki lisää vanhemman Hartikainen-polven kummallisesta huumorintajusta. En ottanut koko juttua todesta.

 
Kun 1991 olin Kaliforniassa, keskustelu Lorrainen kanssa kolme vuotta aikaisemmin palasi muistiini. Minä ja Maiju olimme nimittäin vuokranneet auton ajaaksemme pohjoiseen Oregoniin katsomaan Pitkäsiä. Tarkoitus oli saman tien käydä Kanadan puolella, tulla takaisin etelään, käydä Meksikossa ja sitten palata Los Angelesiin. Alkumatkalla Los Angelesista lähtiessä oli tarkoitus ensin mennä Visaliaan, yöpyä siellä ja sitten seuraavana päivänä käydä kansallispuistossa Visalian lähellä katsomassa sequia-jättiläismäntyjä. Kysyin matkaa edeltäneenä iltana sattumalta Charles Davidilta oliko hän koskaan käynyt Visaliassa, vain saadakseni tietää millainen kaupunki se oli.  Charles David sanoi, että kun hän oli pikkupoika hänen isänsä vei hänet Visaliaan. David selosti tapahtuman  taustaa.  Suomalaisia oli Amerikassa ennen kahta lajia, oli "punaisia" suomalaisia  ja "valkoisia" suomalaisia. Näillä kahdella  eri  suomalaisryhmällä ei ollut mitään muuta yhteistä,  kuin  yhteinen  kieli  jolla  he haukkuivat toisiaan. Jako johtui  siitä  että  vuonna  1918  oli Suomessa käyty sisällissota  ja  "punaiset"  suomalaiset  olivat niitä, jotka olivat kuuluneet Suomen punakaartiin ja  taistelleet  Suomen valkoista hallitusta vastaan. Charles Davidin isä Veikko Salomo oli kuulunut Suomen punakaartiin ja siksi  hän  Amerikassakin liikkui vain "punaisten" suomalaisten parissa. Kun Charles David oli ollut pieni, suomalaisia oli vain näitä  kahta  lajia, "punaisia"  ja  "valkoisia".  Sitten  myöhemmin  tuli  kolmaskin ryhmä, "rikkaat" suomalaiset, ja "rikkaat"  suomalaiset  vyöryttivät molemmat muut, niin että lopussa ei ollut  muita  amerikansuomalaisia  kuin  "rikkaita"   amerikansuomalaisia.   Vanhoista valkokaartilaissuomalaisista hän  ei  osannut  tarkemmin  sanoa, mutta hänen  tuntemistaan  vanhoista  "punikeista"  ei  yksikään ollut enää hengissä. Aika  oli  lopettanut  amerikansuomalaisten vanhan  keskinäisen  vihanpidon.  Joka  tapauksessa   "punaiset" suomalaiset olivat järjestäneet kesäleirin Visaliassa  ja  sinne hänen isänsä oli vienyt hänet.

 
Charles  David  osasi  kertoa  isästään  lisää.  Kun  punakaarti Suomessa 1918 oli joutunut tappiolle paljon Salomon ystäviä  oli suljettu vankilaan tai tapettu. Salomo ei tuntenut  olonsa  turvalliseksi Suomessa, hänestä tuntui että Suomen  valkoinen  hallitus uhkasi hänen  henkeään  ja  niin  hän  muutti  Amerikkaan. Salomo ei ollut lähtenyt Amerikkaan  heti  sodan  loputtua,  vaan vasta muutaman vuoden  päästä,  mutta  sota  oli  kuitenkin  syy siihen että hän oli päättänyt lähteä. Tällaista en ollut koskaan ennen kuullut. Ihmettelin miksi  oma  isäni  ei  ollut  kertonut tällaisesta minulle koskaan mitään. Ehkä minun isäni ei  tiennyt veljensä sotaseikkailuista vuonna 1918, minä arvelin  Davidille. Kyllä sinun isäsi tiesi, David vastasi.

 
Astoriassa Oregonissa asuivat serkkuni Sirkka Vuori ja Heikki Pitkänen. He tiesivät Kalifornian serkkujensa olemassaolosta, mutta eivät pitäneet yhteyttä. Yksi syy tähän saattoi olla, että heidän isänsä Antti Pitkänen oli vuonna 1918 ollut sotimassa toisella puolella, eli he lukeutuivat niin sanottuihin "valkoisiin" amerikansuomalaisiin. Oliko tämä syy vähäiseen sukulaiskosketukseen heidän välillään en tiedä, keksin tämän selityksen itse vasta myöhemmin, en vielä vuonna 1991 tiennyt sukuni historian näistä vaiheista yhtään mitään. Sirkka Vuori ei ollut koskaan kuullutkaan että hänen setänsä Salomo Hartik olisi ollut joskus punakaartissa. Heikki Pitkänen sitä vastoin muisteli kuulleensa tästä jotakin. Hän sanoi, että punaisten hävittyä sodan Salomo oli istunut jonkin aikaa vankileirilläkin.

 
Yhden ainoan kerran vuonna 1960, kun heidän äitinsä  Maria  Pitkänen oli ollut Amerikassa, he olivat matkustaneet alas Los Angelesiin katsomaan Veikko Salomo Hartikin perhettä. Silloin  otettiin myös ainoa suvun amerikkalaishaaran  yhteisvalokuva.  Siinä Veikko Salomo Hartik istuu 60-vuotiaana leppoisasti  myhäilevänä vanhana miehenä alhaalla oikeassa laidassa. Hänellä  on  hämmästyttävän saman näköiset kasvot kuin isälläni Kalle  Hartikaisella, mutta ruumiinrakenne on rotevampi, leveäharteisempi,  järkälemäinen. Vieressä  istuu  hänen  silloin  62-vuotias  sisarensa Maria Pitkänen. Veikko Salomon takana  seisovat  hänen  molemmat lapsensa, Lorraine  24-vuotiaana  vaaleana,  pitkätukkaisena  ja säkenöivästi hymyilevänä  kuin  Marilyn  Monroe,  ja  19-vuotias Charles David leveäharteisena, jättikokoisena, hieman  vaisummin  hymyillen kohti kameraa. Maria Pitkäsen  takana  seisovat  kaksi Pitkäsen pojista, 33-vuotias Heikki ja 29-vuotias Väinö.  Ryhmäkuvan vasemmassa laidassa seisomassa on 38-vuotias Sirkka  Vuori pitäen kädessään 4-vuotiasta tytärtään Anitaa. Sirkka  Vuori  ja tytär ovat pukeutuneet oikein hienoiksi.

Vuonna 1991 kotonaan  Astoriassa  Sirkka  ja  Anita  muistelivat tapaamistaan. He olivat San Pedrossa viettäneet  Veikko  Salomon 60-vuotispäivää. Veikko Salomon syntymäpäivä  oli  15.7.  Veikko Salomo ei silloin enää ollut töissä, vaan  oli  sairaseläkkeellä. Koko heidän vierailunsa useita viikkoja keston ajan  Salomo  oli ollut juovuksissa. Tytär Lorraine, joka luki psykologiaa yliopistossa, oli valmistunut samoihin aikoihin  ja  Pitkäsen  väki  oli osallistunut  yliopiston  päättäjäistilaisuuteen.   Isä   Veikko Salomo oli kuitenkin ollut sinäkin päivänä humalassa, eikä  ollut päässyt   osallistumaan.   Amerikansuomalaisuuden   kaunistellun  julkisivun takana oli vähemmän kaunis arkitodellisuus.

 
Tehtyämme länsirannikon kiertoajelumme ja käytyämme Kanadassa ja Meksikossa vietimme aikamme Los Angelesin serkkujeni parissa. Charles David asui Santa Monicassa. Hän otti yhteensä kuusi päivää vapaata työstään meidän takiamme ja lisäksi hän viikonloppuisin toimi oppaanamme kaupungilla. Asuimme Lorrainen luona San Bernardinossa. Lorraine oli jäänyt eläkkeelle armeijan palveluksesta, jossa hänellä oli ollut arvonimi komentaja. Hän oli käsitykseni mukaan suorittanut psykologisia soveltuvuustestejä henkilökunnalle ja tarvitsi siihen työhön korkeamman arvon kuin testattavat. En tiedä tarkkaan hänen armeijan työnsä laatua, koska hän selitti sitä minulle hyvin ylimalkaisesti. Hän oli ollut vuoden naimisissa Moore-nimisen armeijan miehen kanssa, joka oli kuollut lento-onnettomuudessa. Lorraine oli siis oikeastaan leski ja oli oikeutettu sukunimeen Moore, mutta koska avioliitto oli ollut niin lyhyt ja ammatissa kaikki tunsivat hänet tyttönimellään, hän käytti edelleen sukunimenään Hartik.

 
Lorraine kertoi, että hän oli kerran itse ollut vakavassa auto-onnettomuudessa, jossa hengenmeno oli ollut lähellä ja se oli tehnyt hänestä pelokkaan ja hermostuneen. Myös yleinen amerikkalainen elämänmeno, väkivalta kaduilla ja kouluissa hermostutti häntä. Jäätyään eläkkeelle armeijasta Lorraine oli ryhtynyt erään ala-asteen koulun koulupsykologiksi, ei rahojen takia, vaan koska hän kaipasi jotain mielekästä tekemistä. Rotuongelmat ja kouluikäisten jengisodat tuntuivat olevan yksi hänen huolenaiheistaan. Esitin omia käsityksiäni meksikkolaissiirtolaislasten kieliongelmista, englanninkielen vaikeasta oikeinkirjoituksesta ja amerikkalaisen julkisen koulujärjestelmän rahoitusongelmista. Lorraine ei yhtynyt yhdessäkään kohdassa ajatuksiini. Myös rotuvähemmistöjen lapsilla oli edellytyksiä menestymiseen, hän painotti. Tarvittiin vain oikeanlaatuista motivoitumista.

 
Koska meillä tuntui olevan erimielisyyksiä, ja koska asumisemme hänen luonaan tuntui hermostuttavan häntä, muutimme ennen pitkää hotelliin. Charles David sanoi, että hänen siskonsa sairasteli edelleen polion jälkivaikutuksia ja asui sen vuoksi San Bernardinossa, jossa oli terveellistä erämaailmastoa. Lorrainen keuhkot esimerkiksi eivät kestäneet hengittää alisen Los Angelesin savusumua. Kuten monille muillekin amerikkalaisille ylipaino tuotti ongelmia sekä Lorrainelle että Charles Davidille. Sisaruksina Lorraine ja Charles David olivat hyvin läheisiä toisilleen.

 
Sanoin Davidille, että minun isälleni Kalle Hartikaiselle Helsingissä, oli Davidin isä Veikko Hartik Amerikassa  ollut sisaruksista kaikista läheisin. Isäni harvoin puhui veljestään  Antista Polvijärvellä, eikä juuri  koskaan  neljästä  sisarestaan,  mutta veli Amerikassa oli kaikki kaikessa. He  olivat  ahkerassa  kirjeenvaihdossa keskenään. Charles  David  sanoi,  että  se  johtui heidän  yhteisistä  poliittisista  näkemyksistään.  Minun  isäni mielipiteet olivat aina olleet kovasti vasemmalla.  Davidin  isä taas säilyi  vasemmistolaisena  ja  työväenaatteen  kannattajana koko ikänsä, koska hän kerran nuorena miehenä oli taistellut  ase kädessä punakaartissa ja sen  takia  joutunut  pakenemaan  kotimaastaan. Isoveli oli minun  isälleni  taas  ollut  jonkinlainen esikuva ja johtotähti läpi elämän. David sai  minut huomaamaan kiinteän henkisen yhteyden, joka oli vallinnut näiden kahden veljeksen välillä.

 
Minusta tuntuu nyt jälkikäteen ajatellen että isoveli oli  ollut isälleni ehdoton auktoriteetti ja mielipiteenmuodostaja.  Ilmapiiriä lapsuudenkodissani kiristi muunmuassa se että isällä  oli äidin mielestä "sopimattomia" ajatuksia. Äitini oli  taustaltaan maanviljelijän tytär Porvoon maalaiskunnasta, ja siellä väki oli ruotsinkielistä, oikeistolaista  ja  isänmaallista.  Vanhempieni välejä sävytti aina  jyrkät  mielipide-erot  kaikissa  asioissa, epäluuloisuus ja  keskinäinen  kyräily.  Äiti  siinä  ilmeisesti yritti vahtia, ettei isä pääsisi ilmaisemaan  sosialistisia  ajatuksiaan lasten kuullen. Joskus tilanne saattoi kuitenkin revetä kuten vaalipäivinä, jolloin ilmoittaessani äänestäneeni  milloin mitäkin porvaripuoluetta, siitä seurasi  täysimittainen  nyrkkitappelu isän kanssa. Isä ei silti kyennyt mitenkään  selittämään, miksi sukuperinne olisi vaatinut kannattamaan vasemmistopuolueita, sillä vanhemman veljensä punakaartilaisurasta hän ei koskaan hiiskahtanut sanallakaan. Siksi isä jäi aina muistiini omituisena kiihkoilijana, joka  tavallisesti  murjotti  kotona  omissa oloissaan erillään  muusta  perheestä,  mutta  saattoi  yhtäkkiä riehaantua merkillisistä syistä. Vasta  veljen  Veikko  Salomo Hartikaisen elämään tutustuminen auttoi minua hieman ymmärtämään oman isäni Kalle Hartikaisen ajatusmaailmaa.

 
David kertoi omasta elämästään seuraavaa. Koska isällä oli alkoholiongelmia ja siksi rahavaikeuksia, ja koska Lorrainen kouluttaminen tuli maksamaan paljon, Davidin koulutus oli jäänyt vähemmälle. David oli 1961 päättänyt lähteä merille, amerikkalaisiin laivoihin oli vaikean työllisyystilanteen vuoksi mahdotonta päästä, mutta hän oli onnistunut saada pestin suomalaiseen Vasa Shippingin s/s Kronoborg nimiseen rahtilaivaan, joka kulki USA:n länsirannikon, Hawaiin ja Euroopan välillä. Hän oli siinä laivassa vuoden. Suomeen se ei tullut kertaakaan, lähimmät satamat olivat olleet Hampuri ja Bremen, joista se aina kääntyi takaisin länteenpäin. Hän oli viihtynyt siinä työssä ja olisi mielellään jatkanut alalla. Suomalaisessa laivassa hänen suomenkielentaitonsakin parani hieman.

 
Sitten hänet oli kutsuttu asepalvelukseen Yhdysvaltojen armeijaan ja 1964 hänet oli lähetetty Vietnamiin. Isä joka oli vanha aatteen mies oli kovasti pahoittanut mielensä siitä että hän suostui lähtemään Vietnamiin taistelemaan kommunistista Vietkongia vastaan eikä kieltäytynyt, mutta David katsoi että amerikkalaisena se oli hänen velvollisuutensa lähteä kun kerran käskettiin. Vietnamissa käsitykseni mukaan hän ei toiminut varsinaisissa taistelutehtävissä vaan sotapoliisina ja vietnamilaisten sotapoliisien kouluttajana. Erittäin isokokoisena, lempeäluontoisena ja maltillisen sovittelevana, poikkeuksellisia diplomaattisia kykyjä omaavana miehenä hän oli varmasti mitä soveliain tällaisiin tehtäviin.

 
Sodan jälkeen monella  amerikkalaisella  Vietnamin  veteraanilla oli henkisiä ja aineellisia  vaikeuksia  kotimaassaan  ja  David toimi  aktiivisena  tässä  veteraanien   toveripiirissä   muiden tukijana. Hän sanoi että samalla tavalla toiset olivat kiskoneet hänet kuiville ja auttaneet hänet jaloilleen kun hän  avioeronsa jälkeen oli juonut  itsensä  niin  kuin  hän  sanoi  "pohjalle". Isänsä tavoin myös David kärsi alkoholiongelmista ja  hänen  oli oltava hyvin varovainen. Hän sanoi että  yksi  ainoa  kaljapullo edes ruokailun  yhteydessä olisi hänelle liikaa ja hän pitäytyi koko ajan tiukasti soodaveteen.

 
Sodan jälkeen, ennen avioeroa ja ennenkuin alkoholi oli viedä koko miehen, David kertoi että hän oli aloittanut Southern Californian Gas Companyssa, joka ylläpiti Los Angelesin alueen kotitalouksille menevän kaasuverkoston sekä toimitti kaasun. Ensin hän toimi tavallisena ojankaivurina kun maahan laskettiin kaasuputkistoa, sitten kaivuuryhmän nokkamiehenä ja sitten huoltoryhmän esimiehenä. Myöhemmin hän oli päässyt kykyjään paremmin vastaavaan työhön kaasuyhtiön myyntiosastolle. Hänen työpaikkansa konttori sijaitsi Torrancessa.

 
Mutta 1991  häntä  pidettiin  jo  hieman  ikääntyneenä  miehenä, kaasuyhtiön tilit olivat miinuksella ja eri  puolilla  kaupunkia olevista toimistoista oli irtisanottu väkeä. David pelkäsi  työpaikkansa puolesta. Hänen tehtävänään oli nyt kierrellä  kaupungin eri kouluissa ja luennoida oppilaille  talouskaasun  edullisuudesta kotitalouksille. Hän sanoi että  virallisesti  hän  oli kaasuyhtiön palkkalistoilla. Todellisuudessa valtio maksoi hänen palkkansa, koska valtio oli sitä mieltä että  koululaisten  tuli tietää talouskaasun edullisuudesta. Mutta jos  valtio  päättäisi että  tällaisesta  valistustyöstä  ei  kannattanut  maksaa  niin silloin hänenkin työnsä loppuisi.  Davidin  käyntikortissa  luki Energy Education Councellour. David selitti ettei kyseessä ollut  ammatti. Se oli vain titteli joka auttoi hänet vahtimestarien ja sihteerien ohi koulurehtorien puheille.

 
San Pedro, missä David asui pienenä, oli meren rannalla ja hän oli aina pitänyt merestä. Hän oli omistanut pienen purjeveneen jolla hän ystävien kanssa teki kalastusretkiä. Kerran hän oli purjeveneellä käynyt Havaijilla asti. Eräs hänen hyvä ystävänsä oli amerikansuomalainen arkkitehti Roy Vala. Kerran Roy Vala oli tuonut mukanaan suomalaisturistin Paavo Hartikaisen joka oli puhelinasentaja Liperistä, ja he olivat tehneet päiväpurjehduksen Catalinan saarille. Liperin Särkijärvellä asuva Paavo Hartikainen innostui sukututkimukseen ymmärtäessään, että venettä kuljettava David Hartik oli amerikansuomalainen ja hänen isänsä oli lähtenyt Liperistä. Liperiläisen Paavo Hartikaisen sukututkimusinto laantui kun hänelle selvisi että  he nimestä ja syntypaikasta huolimatta eivät olleet sukua.

 
David kertoi miten hän sitten vaihtoi purjeveneen isompaan kaupalliseen kalastusalukseen jonka hän omisti yhdessä kahden muun kanssa. Kaupallinen tonnikalakalastus oli kannattavaa ja he tekivät jonkin aikaa hyvin rahaa. David säilytti varmuuden vuoksi työpaikkansa kaasukomppaniassa, kalastusmatkat hän teki viikonloppuisin, ja tästä oli seurauksena että vaimo joka kyllästyi siihen että hän ei ollut koskaan kotona haki avioeron. Eroprosessi oli hyvin repivä ja vaimo muunmuassa sai haltuunsa heidän yhteisen asuntonsa San Pedrossa. David haki lohtua pullosta ja kävi "pohjalla" kunnes hänen Vietnamin aikaiset ystävänsä tulivat väliin.

 
Siitä asti David kuului  yhdistykseen  joka  kantoi  huolta  Los Angelesin keskustan pultsareista. Kyseessä  ei  ollut  uskonnollinen järjestö. Davidin tehtävänä  oli  yhtenä  iltana  viikossa käydä yhdessä Los  Angeles  Streetin  yömajassa  keskustelemassa miesten kanssa jotka olivat "pohjalla". Hän ymmärsi heitä  koska hän oli itsekin kerran ollut  samassa  tilanteessa.  Hän  halusi näyttää paikan  meille  ja  yhtenä  pimenevänä  iltana  kuljimme alueen halki. Asunnottomia, kerjäläisiä ja rosvoja katseli  ohikulkijoita  seinänvierustoilta.  "Tuonne  vasemmalle  johtaville sivukaduille en menisi mistään hinnasta", David  sanoi  minulle. "Siellä ihmiset tappavat pelkästään yhden kaljapullon takia."

 
Los Angelesin katuväkivalta oli Davidille arkipäiväistä asiaa. Hän varoitti että ruuhka-aikana moottoriteillä jos etuili niin toisesta autosta saatettiin tulittaa aseella. Hän kuvaili South Central alueen jengejä Blood ja Crisp. Kun jengiauto tuli se ajoi keskellä katua ja lujaa. Muiden autojen oli silloin syytä väistyä kadunreunaan. Mistä tiesi että kyseessä oli jengiauto, minä kysyin. Jos oli losangelesilainen niin kyllä tiesi, hän sanoi. Huomautin, että minä en ollut losangelesilainen, eikä minulla ehkä vaisto pelaisi ratkaisevalla hetkellä. Ehkä on sitten parempi jos hän ajaa, hän sanoi. Mitä jos ei väistä vaan kolaroi jengiläisten kanssa, minä kysyin. Sellaista tilannetta älä ajattele edes unissasi, hän neuvoi.

 
Erityisen vaarallinen alue oli Watts. Turistioppaissa täällä on nähtävyytenä Wattsin tornit. Kun ilmoitin että haluaisin mielelläni mennä sinne katsomaan Wattsin torneja sekä Lorraine että David pitivät sitä liian uhkarohkeana. "Vaikka kuinka pukeutuisitte kuin amerikkalaiset, paikalliset asukkaat kyllä vaistoaisivat että olette ulkomaalaisia turisteja ja ryöstäisivät teidät varmasti", he sanoivat. Emme siis menneet Wattsiin. David kertoi miten hän kerran teki kaasuputkihuoltotyötä aivan Wattsin tornien lähellä ja miten eräs mies osoitti häntä kohti pistoolilla. Siitä tilanteesta hän selvisi puhumalla. Monta kertaa häntä oli uhkailtu aseella kadulla. Joka kerta hän oli selvittänyt tilanteen puhumalla. David olikin periamerikkalainen harkitsevaisuuden, rehellisen miehen naamataulun ja puhetaidon yhdistelmä. "Täällä ovat kadut täynnä mielipuolia, narkkareita ja rikollisia. Ja heillä on aseet. Ihmiset pelkäävät. Kun minua osoitettiin Wattsissa pistoolilla minä en pelännyt. Mies joka piteli pistoolia oli se joka pelkäsi. Oli vain kyse siitä miten saisin hänet ymmärtämään että minulla ei ollut mitään ryöstämisen arvoista tavaraa. Enkä halunnut hänelle mitään pahaa. Sain hänet puhumalla rauhoittumaan."

 
David kertoi miten hänen isällään Veikko Salomolla oli ollut pistooli. David ei tiennyt mihin Veikko Salomo tarvitsi pistoolia tai käyttikö hän sitä koskaan. Ilmeisesti hän tunsi itseään uhatuksi jollakin tavalla ja katsoi että oli varminta pitää jotain kättä pitempää käsillä kaiken varalta. Veikko Salomo säilytti pistooliaan kotona lukitun lipaston laatikossa. Aseenkantolupaa hänellä ei ollut. Kun Veikko Salomo kuoli niin David vei pistoolin poliisiasemalle. Itse hänellä ei ollut ikinä ollut omaa asetta eikä hän katsonut sellaista tarvitsevansakaan. Hän selvisi tilanteista puhumalla. Aitoamerikkalaisena hän ei kuitenkaan vastustanut yleistä aseistautumista. Kun sanoin että katuväkivalta vähenisi jos ihmisiltä kerättäisiin aseet pois, David huomautti että perustuslaki antoi heille oikeuden aseiden hallussapitoon. Kun sanoin että heidän perustuslakiaan pitäisi muuttaa siinä kohdassa, hän huomautti että amerikkalaiset tarvitsivat aseensa puolustautuakseen rikollisia vastaan. Siihen en keksinyt enää vastaväitteitä.

 
David sanoi ettei hän oikeastaan avioeronsa jälkeen ollut enää käynyt San Pedrossa kertaakaan. Menimme sinne katsomaan North Arboles Court 120-122 sijaitsevaa lapsuudenkotia. Talo oli minulle tuttu valokuvista isäni albumissa. David sanoi että ikkuna toisessa kerroksessa ulko-oven yläpuolella oli kuulunut Lorrainen huoneeseen. Nyt valkoiset olivat muuttaneet pois alueelta ja se oli latinalaisamerikkalaisten hallussa. David seisoi jonkin aikaa pihalla viettäen hiljaisen hetken lapsuuden muistojensa parissa. Hän ei ollut nähnyt paikkaa moniin vuosiin. Hän sanoi että täällä niinkuin muualla kaupunki oli kovasti muuttunut hänen lapsuutensa ajoista. Los Angeles oli silloin ollut paljon pienempi, rauhallisempi ja viihtyisämpi. Oikeastaan se oli ollut eräänlainen maanpäällinen paratiisi 50-luvulla ja vielä 60-luvun alussa. Kävimme myös hautausmaalla missä pienen nurmikon tasalla olevan laatan alla olivat Veikko Hartik ja vaimo Alma omaa sukua Efram. Koko keinokasteltu kukkula oli täynnä näitä pieniä samankokoisia laattoja rivistö rivistön perään. Se oli Green Hills Memorial Park Cemetery.

 
Sitten istuimme kalastussatamassa lähellä laituria eräässä uudenaikaisessa kalaravintolassa jonka molemmin puolin oli isot parkkialueet. David sanoi että alue oli saneerattu. David osoitti laajan kentän yli jolle oli pinottu kontainereita ja sanoi että se oli vanhaa satama-allasta. Vanha satama oli täytetty ja kauppalaivat jotka ennen pääsivät tulemaan aivan lähelle olivat nyt kaukana kontainervarastojen toisella puolella. Täällä käsiteltiin ennen San Pedroon tuleva kappaletavara ja täällä oli vilskettä kun laivoja lastattiin ja purettiin. Nyt autiossa ja aukeassa maisemassa liikkui korkeintaan enää jokin trukki jossain kilometrien päässä. Kalatroolareita oli vielä jäljellä ja verkkoja levitetty laiturille puhdistettavaksi.

 
"Tässä olivat ennen satamakorttelit ja  merimieskapakat",  David sanoi. "Nyt kaikki on purettu".  Istuimme  ravintolapöydässä  ja söimme kalaa. "Tässä missä istumme nyt kulki keskeinen  kapakkakatu. Tuolla etuoven edessä missä auto on pysäköitynä  oli  yksi kapakka nimeltään  Silver  Nugget.  Tuolla  takaseinän  kohdalla missä nyt on toiletti oli kadun toisella puolella  kapakka  Four Winds. Nämä olivat isän ja vanhan  suomalaisporukan  kantapaikat joiden välillä ukot seilailivat  edes  takaisin  ja  kittailivat kaljaa. Aina jos minulla  oli  koulusta  tullessa  jotain  asiaa isälle niin tulin suoraan tänne. Jos  tiesin  että  hänellä  oli ryyppy päällä tiesin ettei hän löytyisi kotoa  vaan  täältä.  Se oli hänen elämänsä. Ja hänen  ikäluokkansa  vanhojen  suomalaismiesten elämä. Heillä ei ollut muuta tekemistä enää.  He  olivat työnsä tehneet. Täällä he ryyppäilivät."

 
David muisti että erään Salomon kaverin nimi oli Väinö Lindgren. Salomo ja hänen vanhat  kaverinsa  olivat  kaikki  samantapaisia miehiä. He olivat  työläisiä,  ja  Suomesta  he  olivat  tulleet Amerikkaan täysin ummikkoina osaamatta juuri  sanaakaan  kieltä. Siihen aikaan Amerikan kaupungeissa oli niin  paljon  suomalaissiirtolaisia, että useimmat pysyivät suomalaisina  ja  kielitaidottomina loppuun saakka vain pysyttelemällä kaiken  aikaa  jossakin suomalaisporukassa. Hänen isänsä Veikko oli ollut  sellainen. Kysyin Davidilta pitikö hän itseään  suomalaisena.  Ei  hän sanoi. David oli tavoiltaan ja ajatusmaailmaltaan kaikin puolin amerikkalainen.

 
David kertoi tarinan isänsä syvästi piintyneestä suomalaisuudesta. Kun David oli  pikkupoika  hänen  isänsä  kerran  vei  hänet Meksikkoon  Tijuanaan  katsomaan  härkätaistelua.  Sinne   pääsi edestakaisin yhden päivän aikana,  ja  oli  yleinen  tapa  käydä siellä silloin tällöin pistäytymässä. Siihen aikaan amerikkalaiset olivat herrakansaa, ja rajanylitys tapahtui ilman  suurempaa paperisotaa tai edes passia.  He  siis  tekivät  kuten  muutkin, menivät Meksikkoon ja katsoivat härkätaistelun. Ongelmat  alkoivat vasta kun he lauantai-iltana  pyrkivät  takaisin  Tijuanasta San Diegoon, joka oli amerikkalaisten kaupunki heti rajan toisella puolella. Siihen aikaan amerikkalaiset rajaviranomaiset  pystyivät vielä valvomaan  rajaa  tiukasti.  Kaikki  amerikkalaiset päästettiin tietenkin palaamaan  omalle  puolelleen.  Pikkupoika David oli kaikin tavoin amerikkalainen, hän näytti  amerikkalaiselta, puhui  kieltä  sujuvasti,  tiesi  kaikki  filmitähdet  ja baseball-tähdet  niinkuin  kuuluikin.  Ongelma  oli  siinä  että viranomaiset eivät uskoneet Veikko Hartikia  amerikkalaiseksi. Veikko Hartikin englannin kieli  oli  surkea.  Eikä  miehen ulkomuodossa ollut mitään amerikkalaista. Hän näytti aivan liian suomalaiselta, eikä  häntä  aiottu  päästää  Meksikosta  maahan. David ja isä  saivat  odottaa  Tijuanassa  maanantaihin  saakka, jolloin rajapoliisi  saattoi  tarkistaa  tiedot  että  annetussa osoitteessa San Pedrossa todella  asui  mies  johon  tuntomerkit sopivat.

 
Itsestään David kertoi että hän nykyisin harrasti  tietokoneita, hän oli opiskellut hieman ohjelmointia yliopistossa, hän  pelasi soft-ballia ja sitten  hän  kirjoitti  elokuvakäsikirjoituksia, joita hän toivoi joskus vielä myyvänsä filmiyhtiöille. Hän istui toisinaan tuomioistuinten juryssä, ja aikaisemmin hän oli  ollut ammattiyhdistyksensä sihteeri. Vuosikokoukset pidettiin aina Las Vegasissa tai muissa suosituissa pelikaupungeissa, ja hän kertoi hauskoja juttuja miten hotelliketjut pyrkivät lahjomaan  sihteerin yrityksissään ohjata kokoukset  juuri  omiin  hotelleihinsa. Ruokapaikoissa hän piti tärkeänä että meksikkolaiset tarjoilijatytöt saivat kunnon juomarahat, sillä kuten hän sanoi, hän sääli heitä heidän surkeiden palkkojensa vuoksi, sillä  hän  oli  itse aina ollut ammattiyhdistysmies ("a union man")  ja hän kykeni tuntemaan solidaarisuutta. Nuorena partiopoikana hän oli oppinut pitkiä sioux-intiaanien kielen fraaseja ulkoa joita hän  mielellään toisteli. Lorraine sanoi että persoonina hän ja minä olimme hyvin samantapaiset.

 
En ollut vielä  aivan  vakuuttunut  siitä  että  amerikkalaisten tiedot vuoden 1918 Suomesta olivat  paikkansapitäviä.  Miten  he siellä kaukana saattoivat tietää jotain mitä  me  jotka  asuimme täällä itse paikalla emme  tienneet.  Isäni  oli  1991  syksyllä vielä elossa. Menin jututtamaan häntä. "Amerikkalaiset  sukulaiset kertoivat sellaista sinun veljestäsi," sanoin isälle,  "että hän oli punakaartissa." "Kertoivatko  he  sellaista",  ihmetteli isä. "Ei kai hän siellä ollut. En ainakaan  minä  ole  sellaista kuullut." "Kyllä vain", minä jatkoin, "ja  he  sanoivat  myöskin että hän istui vankileirissä." "Niin kyllä", kiiruhti isä selittämään, "mutta ei kauan. He päästivät hänet kohta  vapaaksi  kun hän oli vielä niin  nuori,  vasta  17-vuotias,  eikä  hän  ollut tehnyt mitään pahaa." "Niin, niin",  minä  sanoin.  "Juuri  sitä minä halusinkin kuulla. Veljesi oli siis sittenkin punakaartissa vuonna 1918." Tällainen oli keskustelumme sanasta sanaan. Synkkä perhesalaisuus, josta isä ei ollut hiiskunut sanaakaan  kaikkina edeltäneinä vuosina,  oli  näin  paljastanut.  Mutta  iloni  oli ennenaikainen. Isäni onnistui jälleen  harhauttamaan minua.  Hän sanoi että valkoiset päästivät Salomon vapaaksi  koska  tämä  ei ollut tehnyt mitään rikettä. Mikä oli totuus en  tullut  koskaan tietämään. Isäni kuoli seuraavana keväänä ja vei  koko  veljensä merkillisen tarinan mukanaan.

 
Minulla oli tietenkin paljon muuta kiireellisempää tekemistä noina vuosina kuin vanhan sukutarinan tarkistaminen. Mutta senkin aika tuli aikanaan. Menin Kansallisarkistoon missä vuoden 1918 punavankien kuulustelupöytäkirjat ovat nykyisin julkisia asiakirjoja. Punavankeja oli ollut yhteensä 84 000 josta 9000 oli vapautettu syyttöminä. Loput 75 000 oli tuomittu. Kaikista näistä oli tehty paperit. Salomo Hartikaisen nimi ei ollut joukossa. Useimmat tarinat Salomosta kertoivat että hän oli ollut Viipurissa. Eräät tarinat kertoivat että hän olisi karannut leiriltä. Kävin läpi kaikki Viipurin läänin sivuleirien listat siirretyistä, sairastuneista, teloitetuista ja karanneista vangeista. Edelleenkään ei mainintaa Salomo Hartikaisesta. Liperin suojeluskuntapapereissa oli listoja pitäjän "punakaartilaismyötäilijöistä ja muista huligaaneista", mutta ei sielläkään ollut mainintaa Salomosta.

 
Serkulleni Onni Hartikaiselle Outokummussa oli hänen isänsä kertonut seuraavaa: Salomo oli haavoittunut reiteen. Siihen oli tullut räjähtävä luoti joka oli pysähtynyt räjähtämättä paksuun reisilihakseen. Se saatiin leikkaamalla pois. Onni muisti myös lapsena nähneensä valokuvan joka esitti Salomoa punakaartissa. Siinä seisoi tyylikäs herrasmies vartiossa pitkässä palttoossa ja solmio kaulassa. Kaikista mainioin yksityiskohta kuvassa oli ollut valtavan kokoinen "norsunpyssy" jota nuori vartiomies oli pidellyt tärkeän näköisenä. Onni sanoi että Salomo-setä oli ollut punakaartilaisena "aktiivinen mies".

 
Onni Hartikaisen Frans-veljellä oli seuraavanlainen  näkemys tapahtumista: "Kun punaiset hävisivät niin heidät ajettiin rajaa kohti ja Salomo pakeni Pietariin ja sieltä Yhdysvaltoihin, muuten hänet olisi pistetty keskitysleiriin ja teloitettu. Salomo istui kyllä vähän aikaa vankileirillä mutta karkasi. Poliisi tuli Murtomäelle kysymään onko Salomoa näkynyt, ja kerran sitten Salomo tulikin kotiin Murtomäelle. Antti-veli vei hänet yöllä hevosella jonnekin tietylle rautatieasemalle josta hän jatkoi ulkomaille. Hän liikkui silloin niin sanotusti "maan alla". Salomonin ampumahaava reidessä oli pintanaarmu, ei murskattuja luita, ei räjähtävää luotia. Viipurista peräännyttiin Pietariin päin. Salomo jäi kiinni, vietiin vankileiriin josta kohta karkasi, meni maan alle ja piileskeli jonkin aikaa Suomessa."

 
Hurjin tarina  oli  Ulla  Helistenillä.  Joensuun  länsilaidalla Siilaisissa ammuttiin punaisia. Siellä eräs ryhmän mukana teloitettavaksi tarkoitettu mies  joutui, silloin  kun  yhteislaukaus kajahti, ruumiskasan alle, jossa makasi liikkumatta  ja teeskenteli kuollutta ja odotti iltapimeätä jolloin vasta uskalsi  ryömiä tiehensä. Hän oli ryöminyt verisenä aina Saariniemen  Murtomäen mökille saakka, jossa hän eräänä  pimeänä  iltana  kolkutti ovelle. Hänet päästettiin sisään, ja  vielä  samana  yönä  hänet toimitettiin eteenpäin turvallisempaan paikkaan.  Ulla  Helisten ei halunnut suorastaan väittää että tämä mies olisi ollut Salomo Hartikainen, mutta hänen mielestään kun aikuiset puhuivat  tästä hänen ollessaan lapsi, niin  he  jotenkin  tuntuivat  viittaavan siihen että kyseessä oli nimenomaan Salomo. Joka tapauksessa  he puhuivat tästä yhdestä tapahtumasta merkillisen paljon ja usein.

 
Asiaan liittyvää tietoa oli myös serkullani  Rauha  Tuomaisella. "Isä Antti Pitkänen taisteli Tampereella vapaussota-veljessodassa vapaaehtoisena valkoisten puolella. Kun oli iso  talo  Enossa ja isoa "meininkiä" niin oli intoa. Äidin veli Salomo oli Viipurissa taistelemassa punaisten puolella. Kun  Hartikaiset  olivat köyhiä niin he  pitivät  tietenkin  punaisten  puolta."  Isoäiti Maria Korpelainen oli kertonut Maria Pitkäselle joka oli  Rauhan äiti. "Kun vankeja sai käydä katsomassa ja kun sai viedä  leipää heille he olivat panneet leivän sisälle  kirjelapun  että  älkää karatko, älkää kuvitelko että kun portit avataan niin te  pääsisitte pois, päinvastoin ne vievät  teidät  tapettavaksi."  Oliko Maria Korpelainen  itse  käynyt  Viipurissa  viemässä  tällaisen viestin Salomolle vai oliko hän vain kuullut tällaisesta kerrottavan on epäselvää. Samaten Rauha Tuomainen ei ollut varma lukiko viestissä että ei saanut karata. Saattoi myös olla että viestissä päinvastoin kehoitettiin karkaamaan ja  siten  pelastautumaan teloitukselta.  Rauha  Tuomainen  ei  tiennyt  mitä  kautta Salomo oli mennyt Amerikkaan, mutta epäili että Venäjän kautta.

 
Kansallisarkiston virkailija joka  oli  perehtynyt  vuoden  1918 aineistoon sanoi että kun punaiset antautuivat ja vietiin vankileirille huhti-toukokuun vaihteessa niin kesti  kesäkuuhun  asti ennenkuin heidän nimensä  otettiin  ylös.  Kuulustelupöytäkirjat alkavat heinäkuusta eteenpäin. Siksi  on  mahdollista  että  jos vanki karkasi ennen kesäkuun puoltaväliä niin hänen  nimensä  ei esiinny yhdelläkään listalla. Eräs luotettavan tuntuinen  tietolähde oli vanha 1901 Saariniemellä syntynyt Aino  Räsänen  jolla vielä 94-vuotiaana oli terävä  järjenjuoksu.  Ongelmatilanteissa olin ennenkin kääntynyt hänen  puoleensa  ja  saanut  apua.  Kun kysyin tiesikö Aino Räsänen että Salomo Hartikainen  oli  vuonna 1918 kuulunut punakaartiin, niin Aino Räsänen sanoi kyllä tietävänsä. Aino Räsäselle oli myös tuttua, että Salomo  olisi  istunut vankileirillä ja karannut sieltä. Sitten kysyin  oliko  poliisi kierrellyt Saariniemen mökeissä kyselemässä Salomon perään.  Sen tapauksen Aino Räsänen muisti hyvin. Poliisi  oli  todellakin  etsinyt Salomoa Saariniemeltä. Mutta ei ollut löytänyt. Sitä että Salomo olisi eräänä pimeänä iltana todella tullut kotiin  Aino  Räsänen ei tiennyt.

 
Koska tietoni vuodesta 1918 olivat hieman hatarat aivan yleisesti ottaen ja Viipurin rintamalta erityisesti perehdyin hiukan kirjallisuuteen. Punaisten näkökulmia edusti Ture Lehenin Punaisten ja valkoisten sota ja puoluettoman tiedemiehen näkemystä Jussi Lappalaisen Punakaartin sota. Tapahtumat olivat Viipurissa päin tiivistettynä näin:

 
16.1.1918 taistelut Viipurissa alkoivat kun valkoiset  yrittivät pysäyttää punaisten Pietarista tulevaa aselastia. Rintama  kulki jatkossa suurin piirtein Vuoksen-joen suuntaisena hieman lännempänä kuin itse  joki.  Valkoiset  hallitsivat  itäistä  Karjalan Kannasta ja punaiset läntistä. Pääsotajoukot  olivat  vastakkain Antreassa missä  kulki  Viipurista  Käkisalmeen  ja  Sortavalaan johtava maantie. Raudussa valkoiset  löivät  Pietarin  suunnasta tulleet  punaisten  apujoukot,  paljon  venäläisiä  ja  Pietarin punaisia suomalaisia jäi vangeiksi. Osa heistä vietiin  Joensuuhun asti ja heidät ammuttiin Siilaisissa. Valkoiset katkaisivat 23.4 Viipuri-Pietari radan ja  punaisten  Kannaksen-rintamat romahtivat. Kaljusen johtama joukko murtautui  vielä  Terijoella valkoisten linjojen läpi ja pääsi viimeisenä  maanteitse  pelastautumaan Venäjälle. 27.4 Viipuri oli valkoisten  motissa.  Noin 5000 punakaartilaista puolustivat kaupunkia. Illalla  27.4  noin 1000 punaista murtautui ulos  etelään  kohti  Koivistoa.  Toinen joukko pakeni  samaan  suuntaan  aamulla  28.4.  Loput  punaiset pakenivat kaupungista kohti länttä ja  antautuivat  Tienhaarassa 29.4. Viipurin eteläpuolella osa punakaartilaisista  pääsi  laivoilla karkuun Uuraasta ja Koivistosta. Loput  kerättiin  kokoon Länsi-Kannaksen metsiä haravoimalla. 11.5 oli  Viipurin  vankileirillä noin 11000 punaista.

 
Johonkin tähän hullunmyllyyn sijoittuu Salomo Hartikainen.  Ehkä hän oli puolustamassa Viipurin kaupunkia niinkuin hän  oli  kertonut lapsilleen. Ehkä hän oli Viipurin eteläpuolella. Ehkä  hän oli jossakin muualla. Viipurissa oli Kolikkoistenmäen kaupunginosa kaupungin etelälaidalla. Minun isälläni oli  erityinen  mielenkiinto Kolikkoistenmäkeä kohtaan. Kerran kun katsoin  telkkaria, niin sitä piti vaihtaa  kanavaa  koska  toiselta  kanavalta tuli ohjelmaa Kolikkoistenmäeltä. Isä kertoi  asuneensa  siellä. Mutta ohjelma olikin Kuopion  Kolikkoistenmäeltä  eikä  Viipurin Kolikkoistenmäeltä niinkuin  isä  oli  luullut.  Tapansa  mukaan seuraavalla kerralla  kun  puhuimme  Viipurista  isä  jo  kielsi koskaan asuneensa Kolikkoistenmäellä. Se olikin  hänen  veljensä Salomo joka asui siellä. Henkikirjojen mukaan  Salomo  kuitenkin asui 1918 ja 1922 ei Kolikkoistenmäellä vaan Repolan  kaupunginosassa. Isän mielenkiinto  Kolikkoistenmäkeä  kohtaan  kuitenkin jatkui. Kun hän 1984 oli eläkeläisryhmän  mukana  kiertoajelulla Viipurissa hän sai oppaan viemään bussillisen  väkeä  Kolikkoistenmäelle sillä perusteella että siellä  punaiset  ja  valkoiset taistelivat 1918. Kirjojen mukaan punaiset olivat kyllä asemissa Kolikkoinmäellä 27.4 mutta kun valkoiset hyökkäsivät  seuraavana aamuna punaiset olivat jo jättäneet  asemansa.  Kolikkoistenmäki Viipurissa siis saattaa liittyä Salomo Hartikaisen tarinaan  tai sitten ei.

 
Liperin  ortodoksisen  Taipaleen  kirkonkirjat  tiesivät  Salomo Hartikaisen syntyneen 15.7.1900. Juuri muuta ne  eivät  miehestä tienneet. Vuonna 1956 hänet oli siirretty  "poissaolevaan  väestöön", tavallinen merkintä esimerkiksi  Amerikkaan  muuttaneiden kohdalla. Mikkelin  maakunta-arkistossa  säilytettävät  Viipurin henkikirjat kertovat että hän  oli  alkuvuodesta  1918  ja  1922 kirjoilla Viipurissa. Muina  vuosina  hän  ei  esiinny  Viipurin henkikirjoissa.  Elokuussa  1922  hänelle  on  myönnetty  viiden vuoden  ulkomaanpassi  Kuopion  lääninvirastosta.  Muuta   eivät viralliset lähteet miehestä kerro. Turun siirtolaisvirastolla ei ollut tietoja hänestä. Kaikki muu mitä hänestä voi kertoa perustuu suullisiin tietoihin ja muutamiin valokuviin.

 
On olemassa muutama valokuva  Salomosta  noin  15-vuotiaana  kun hänen isosiskonsa Lyyli  on  pukenut  hänet  hienoksi,  vaaleaan raitapukuun ja panamahattuun ja vienyt hänet valokuvausstudioon. Lyyli Pyykkö on myös mukana kuvissa. Nämä kuvat olivat Pyykköjen albumissa ja Lyylin lapset kertoivat äitinsä kertoneen  tapahtumasta. Siihen aikaan oli tapana tehdä valokuvien takaosa  postikortti-muotoon, liimata siihen postimerkki, kirjoittaa osoite ja terveiset ja lähettää tuttaville. Erään valokuvan  takaosa  on painettu postikortiksi ja painettu teksti on venäjää aivan  kuin valokuvat olisi otettu Pietarissa. On olemassa tieto että isoisä Antti oli töissä Pietarissa ja hän olisi  vienyt  Salomon  sinne noin 15-vuotiaana vaatturioppiin. Kertomukset ja nämä  valokuvat tuntuvat viittaavan siihen että Salomo todella olisi ollut Pietarissa noin vuonna 1915.

 
Sitten on olemassa valokuva jossa  Salomo  istuu  helsinkiläisen valokuvaamon  tuolissa  noin  20-vuotiaana  jo  aikuisen  miehen näköisenä. Nyt piirteissä on totista jämäkkyyttä, ilme  on  varovaisen päättäväinen ja katse on kylmän arvioiva. Siinä on  sellaisen  miehen  valppautta,  joka  on  ollut  mukana  todella pahoissa paikoissa ja selvinnyt  sieltä  hengissä.  Tiedot  mitä hänestä on jäänyt jälkipolville  antavat  vaikutelman  että  hän ehkä kuului punakaartin kovimpaan ainekseen. Kuvassa on  Salomon seurassa toinen mies joka istuu hieman kevyesti tuolin  toisella kädensijalla. Tämä toinen mies on  toista  tyyppiä.  Hänen olemuksessaan on jotain velmuilevan  leikittelevää,  hän  katsoo uteliaan huvittuneena kameramiestä ja hänellä tuntuu jopa olevan varaa hienoiseen hymyyn.

 
Näytin tämän valokuvan Greta Wihlmanille ja sanoin  että  vaalea tuolissa istuva mies oli setäni  Salomo,  toinen  tummatukkainen kädensijalla istuva mies oli  tuntematon.  Greta  Wihlman  sanoi että tumma mies oli hänen serkkunsa Ilmari Pitkänen. Sanoin että setäni Salomo oli punakaartissa. Greta Wihlman sanoi että  hänen serkkunsa Ilmari oli myös punakaartissa. Sanoin että Salomo  jäi kiinni ja istui  vankileirillä  mutta  karkasi  ennenkuin  hänen nimensä saatiin ylös. Greta Wihlman sanoi että  hänen  serkkunsa Ilmari osasi naruttaa viranomaisia niin taitavasti  että  kukaan ei tullut koskaan tietämäänkään että hän oli ollut  punakaartissa.

 
Tässä oli siis kaksi todellista veijaria. Kuva oli otettu Helsingissä 20-luvun alussa. Mitä nämä kaksi tekisivät samassa valokuvassa elleivät he olisi olleet yhdessä myös aikaisemmin, punakaartissa, sodassa, pakomatkalla välttelemässä valkoisten kostoa. Oli selvää että he olivat kohtalontovereita ja ystävyksiä. He olivat saman kylän poikia, melkein saman ikäisiä ja molemmat vaattureita. Jos saisin kuulla millä rintamalla Ilmari Pitkänen oli ollut niin selviäisi myös missä Salomo oli ollut. Näin minä luulin. Kuitenkin Ilmari Pitkänen osoittautui varsinaiseksi taikuriksi. Hänen tarinastaan oli vielä vaikeampi saada otetta kuin setäni Salomon vastaavasta. Ymmärsin että Ilmari Pitkänen oli myös tarkoittanut tarinansa sellaiseksi, että totuudesta kukaan ei koskaan pääsisi perille.

 
Greta Wihlmanin vanhempi veli vuonna 1906 syntynyt Kalevi Vigell kertoi Ilmari Pitkäsen punakaartilaisurasta niinkuin serkku Ilmari itse oli kertonut sen Kaleville. "Ilmari joutui punaisten puolelle ja hän huomasi kohta että se olikin väärä puoli. Ilmari oli mukana punaisten ampumaketjussa. Kun ilta alkoi hämärtää ja ampuminen hiljeni, niin Ilmari onnistui karkaamaan linjasta, hän hiipi taaksepäin yhden ison kiven luo, piiloitti kiväärin kiven sivuun ja peitti sen risuilla. Sitten Ilmari meni lähimpään taloon joka oli pappila, siellä hänet otettiin vastaan ja pidettiin hyvänä, ja kun punaiset vangittiin ja vietiin pois ei kukaan osannut epäillä häntä eikä arvata että hänetkin olisi oikeastaan pitänyt viedä muiden mukana."

 
Näin Ilmari Pitkänen oli itse kuvannut tapahtumaa Kalevi Vigellille. Mutta missä tämä oli tapahtunut, minä kysyin. Se oli Mieslahdella, sanoi Kalevi Vigell. Epäilin ettei Mieslahdella Paltamossa oltu käyty taisteluita eikä siellä edes ollut punakaartia. Tottakai Mieslahdellakin taisteltiin, sanoi Kalevi Vigell, ja tietenkin sielläkin oli punakaarti niinkuin kaikkialla muuallakin.

 
Menin Sota-arkistoon tutkimaan asiaa. Paltamo ja Kainuu oli kyllä sinänsä ollut potentiaalista punaista seutua, mutta asekaartia ei oltu organisoitu vaan valkoiset olivat niskan päällä alusta pitäen. Kajaanin kaupungissa oli aseistettu punakaarti joka saatiin neuvotteluin laskemaan aseensa. Oulussa punakaarti puolustautui 30.1-3.2. Vankeja oli Oulussa 800. Maaseutu pysyi enimmäkseen rauhallisena ja valkoisena. Paltamossa oli rauhallista.

 
Keskustelin uudestaan Kalevi Vigellin kanssa. Sanoin että Paltamon Mieslahti ei ollut ollut se paikka missä Ilmari Pitkänen oli livennyt riveistä. Jokin paikka lähellä Viipuria sopisi paremmin. Luettelin sopivia nimiä. Muolaa ja Makslahti eivät Kalevi Vigellin mielestä kuulostaneet tutuilta. Sitten sanoin Miehikkälä. Se paikka se oli, Kalevi Vigell vakuutti.

 
Soitin Miehikkälän pappilaan ja esitin asiani. Etsin vuoden 1918 punakaartilaisia jotka olivat sukulaisiani ja jotka olivat liikkuneet siellä päin. Nyt minulla  oli  harvinainen  onni.  Puhuin kohta puhelimessa Haminassa  asuvan  eläkkeellä  olevan  rovasti Lauri Leikkosen kanssa s.1908  joka  oli  ollut  keväällä  1918 10-vuotias papinpoika Miehikkälän  pappilassa.  Leikkonen  sanoi että hän muisti elävästi silloiset tapahtumat. Hän  kiisti  jyrkästi, että ketään  punikkia olisi  tullut  pakolaiseksi  heidän pappilaansa. Valkoisen  puolen  pakolaisia  oli  heillä  kellari täynnä, siellä oli muunmuassa Inkeroisten  silloinen  postinhoitaja. Lauri Leikkonen luetteli useita pakolaisia nimeltä. Tilanne oli  kriittinen, kun  pohjoisesta  perääntynyt  punikkijoukko saapui kylään. Eräässä vaiheessa pappilan pihalla  oli  100  vihaista punikkia jotka uhkasivat polttaa pappilan. Lauri  Leikkonen oli itse seurannut tilannetta  pappilan  ikkunasta.  Ryöstelyitä ja tappoja sattui kyllä. Mutta ei taisteluja koko  Miehikkälän kunnan alueella.  Punaiset  jatkoivat  perääntymistään  ja poistuivat kunnan alueelta ennenkuin ensimmäiset valkoiset  saapuivat perässä. Vertasin nämä tietoni siihen  mitä  luin  Sota-arkistossa  Miehikkälästä.  Sain  vielä  rovasti  Keiturin  noin 20-sivuisen konekirjoitetun silminnäkijäkuvauksen  paikkakunnalta. Miehikkälä siis ei ollut oikea paikka.

 
Kirkonkirjat kertovat Ilmari Pitkäsestä  seuraavaa.  Hän  syntyi 1895 Liperissä ja kuoli 2.2.1924 samaten Liperissä.  Hänen  nuorempi veljensä Eino Pitkänen syntyi vuonna 1900 Liperissä.  Heidän isänsä oli Saariniemen  ja  Käsämän  kylän  välisen  Käsämän salmen lossin lossari ja kuoli 1901. Greta Wihlman  kertoi  serkustaan: "Kyllä Ilmari köyhän asian tiesi, ottaen huomioon  että kun isä kuoli pojat  joutuivat  huutolaisiksi.  Toinen  Pitkänen joka oli läheistä sukua  tuli  kylään  kyläräätäliksi  ja  huusi Ilmarin, (Heikki Pitkänen  Häyrinlahdesta  ilmeisesti),  Käsämän kylän Vaskolan isäntä Antti  Hartikainen  huusi  Einon".  Ilmari Pitkänen muutti 1912 Liperistä Ouluun. Eino Pitkänen muutti 1917 Ouluun. Vuoden 1916  Viipurin  henkikirjoissa  on  että  räätäli Ilmari Pitkänen syntynyt 1895  Liperissä  on  ollut  Viipurissa. Sukulaisten mukaan Pitkäsen  veljekset  oppivat  vaatturiammatin Oulussa jossa olivat molemmat yhtaikaa samassa työpaikassa.

 
Sitten tulee mielenkiintoista. Kirkonkirjojen mukaan kauppiaat Ilmari Pitkänen ja Eino Pitkänen ovat 2.2.1918 molemmat samana päivänä ottaneet muuttokirjat Oulusta Viipuria varten. Se päivä oli päivä ennenkuin Oulun punakaartilaiset antautuivat 3.2. Olisi luullut että Oulussa olisi niinä päivinä ollut enemmänkin poismuuttoa haluavia mutta Oulun pappilankirjojen mukaan ainoat jotka silloin hakivat muuttotodistusta olivat Pitkäsen veljekset. Seuraavat oululaiset poismuuttajat ovat vasta viikkoa myöhemmin 8.3 ja 9.3. Oulun pappilankirjoissa on jopa ilmoitus siitä että Pitkäsen kauppiasveljekset saapuivat perille Viipuriin, ensin Eino 18.5.1918 ja sitten Ilmari 21.5.1918. Viipurin punaiset olivat silloin antautuneet kolme viikkoa aikaisemmin.

 
Kun turhaan hain Sota-arkistosta tietoja jotka olisivat kertoneet Mieslahdessa tai Miehikkälässä käydystä taistelusta vuonna 1918 eräs virkailija neuvoi minua menemään yliopiston kirjastoon lukemaan paikallislehtiä kyseiseltä ajalta. Niissä olikin täydentävää tietoa. Sen jälkeen kun Oulun punaiset olivat antautuneet 3.2.1918 Kajaanin ympäristön suojeluskuntalaiset vartioivat teitä siltä varalta että Oulusta karanneita punikkeja yrittäisi itään kohti Venäjän rajaa. 9.3.1918 pidätettiin Mieslahdella maantiellä kahdeksan epäillyttävää kulkumiestä jotka eivät osanneet tyydyttävästi selittää minne olivat menossa. Yksi laskettiin kohta vapaaksi, seitsemän vietiin pidätettyinä Kajaaniin. "Se yksi joka pääsi vapaaksi oli varmasti Ilmari", sanoi Greta Wihlman. "Ilmari osasi aina puhua itsensä vapaaksi kaikista tilanteista."

 
Antti Honkanen joka oli yhdessä Ilmari Pitkäsen ja isäni  kanssa Jukolan Osuuskaupassa Nurmeksessa sanoi että siihen aikaan teatteriharrastus oli Nurmeksessa vireätä, Ilmari  oli  synnynnäinen näyttelijä ja  aina  itseoikeutettu  päärooleihin.  "Ilmari  oli tyylikäs herrasmies, taiteilijatyyppiä joka  herätti  huomiota." Jos Ilmari oli mukana maantiellä  Mieslahdessa  Ilmari  varmasti osasi harhauttaa ja huiputtaa pidättäjiään. Sellaista miestä  ei pidättänyt mikään, sanoi Antti Honkanen hänestä, itse  myöhemmin Keskon johtajia. Eino Pitkäsen poika oli Seppo Pitkänen. Seppo Pitkäsen Eino-isä ei ollut puhunut mitään  punakaartista,  mutta jotain hän oli kyllä maininnut Mieslahdesta. Heillä  oli  kotona armeijan varastosta ostettu  japanilainen  sotilaskivääri  jonka Eino oli saanut Mieslahden suojeluskunnan  huutokaupassa.  Sisarentyttären aviomies Liperissä mietti näitä tarinoita  ja  muisteli Eino Pitkästä. "Einolta tahtoivat jutut aina  jäädä  hieman kesken. Ne jäivät hiukan roikkumaan ilmaan, ikäänkuin Eino olisi aikonut vielä lisätä niihin jotain, mutta muuttikin  viime  hetkellä mieltään. Eino aivan kuin vihjaisi  aina  että  oli  siinä vielä jotain muutakin mukana, jotakin sellaista mitä hän  kyllä tiesi mutta mitä oli paras jättää kertomatta."

 
Greta Wihlman muisteli miten hänen siskonsa Tyyne-vainaja oli kertonut Ilmarista. "Ilmari meni räätälinverstaalle ja valitsi sieltä hienoimman puvun ja pukeutui siihen. Sitten hän meni hienoon herraklubiin ja sytytti sikarin ja puhui siellä ihan toisia asioita, ja pelasti sillä tavalla itsensä ettei hänestä saanut selvää, että hän olisi siellä ollut mukana ollenkaan." Tämä taas oli Greta Wihlmanin Tyyne-siskon mielestä tapahtunut Viipurissa niihin aikoihin kun kaupungin punaiset antautuivat ja heidät kerättiin kokoon leireille vietäviksi.

 
Greta Wihlman kertoi että Viipurissa Ilmari osallistui valtakunnalliseen räätälikilpailuun jossa parhaat räätälit kilpailivat siitä kuka pystyisi valmistamaan arkkipiispalle parhaan messupuvun. Lehdistö seurasi kilpailua ja se herätti huomiota koko maassa. Ilmari ei voittanut mutta tuli toiseksi ja sai erityisen kunniapalkinnon. Se teki Ilmarista tunnetun. Kirkonkirjat kertovat että 19.12.1918 Ilmari Pitkänen muutti Viipurista Helsinkiin. 9.1.1923 Ilmari Pitkänen muutti Helsingistä Nurmekseen. Eino Pitkänen muuttii 19.12.1918 Viipurista Helsinkiin ja 27.3.1926 Helsingistä Nurmekseen. Antti Honkanen joka oli Ilmari Pitkäsen kanssa yhtaikaa Nurmeksessa sanoi, että hän luuli aina Ilmarista että tämä oli asunut ennen Pietarissa ja saanut vaatturioppinsa siellä.

 
Nurmeksen Jukolan  Osuusliikkeen  entinen  toimitusjohtaja  Juho Masalin luki minulle vanhoja toimintakertomuksia missä selostettiin Jukolan Pukimoa. 16.4.1920 päätettiin  ottaa  herra  Ilmari  Pitkänen Helsingistä  Jukolan  Osuuskaupan  pukimon  mestariksi. Greta Wihlman kertoi että ihmiset matkustivat Joensuusta Nurmekseen vain voidakseen tilata Ilmarilta  puvun.  Toukokuussa  1923 Ilmari Pitkänen sairastui keuhkotautiin. Ilmari matkusti  kotiin äitinsä luokse Liperin  Saariniemelle  sairastelemaan  ja  kuoli siellä 2.2.1924. Eino Pitkänen jatkoi veljensä  jälkeen  Nurmeksessa Jukolan Pukimon mestarina. 10.9.1925 pukimon mestari  Eino Pitkänen irtisanoutui.

 
Kysyin käsämäläiseltä Otto Karttuselta syntynyt 1918  oliko  hän kuullut  Ilmari  Pitkäsestä  joka  kuoli   Saariniemellä   1924. "Ilmarista on niin paljon juttuja ettei  tiedä  mikä  niistä  on totta ja mikä valetta.  Sellaistakin vanhat  ihmiset  haastoivat ettei Ilmari kuollut. Hän oli ollut mukana siinä porukassa  joka teki  paljon  pahaa. Hän vain halusi  karistaa viranomaiset kannoiltaan. Siksi hän tekeytyi kuolemansairaaksi, ja he  lavastivat hänelle hautajaiset, ja hän matkusti  toiselle  paikkakunnalle ja eli siellä toisella nimellä, eikä kukaan  tiennyt  kuka hän alunperin oli ja mitä hän oli tehnyt."  Greta  Wihlman  kommentoi Otto Karttusen selitystä. Otto Karttusen väki oli  kalastajia Viinijärven saarelta. "Ne kilpailivat siitä  kuka  keksisi parhaimmat jutut siellä saarella  missä  asuivat,  ja  niitä  ne kertoilivat toinen toisilleen lämpimikseen. Kyllä  Ilmari  kuoli lentävään keuhkotautiin 1924. Jos Ilmari olisi saanut elää hän olisi järjestänyt meidän kaikkien asiat  kuntoon.  Ilmari  aina osasi järjestää kaikkien asiat parhain päin."

 
Kun isäni Kalle Hartikainen aloitti vaatturi-uransa hän ensin matkusti Nurmekseen vaatturioppiin 1922. Ihmettelin aina miksi isän piti mennä niin kauaksi Liperistä aina Nurmekseen asti päästäkseen vaatturioppilaaksi. Isällä oli lisäksi kaksi selitystä miten hänestä tuli vaatturi. Ensimmäisen version mukaan hänen vanhempi veljensä Salomo järjesti hänelle oppilaspaikan. Toisen selityksen mukaan vanhemmat veljet Salomo ja Antti keräsivät kokoon rahat millä hänen oppilaspaikkansa maksettiin. Kaksi isän jäämistössä ollutta joulukorttia paljasti missä hän oikein oli ollut. 19.12.1922 on Helsingistä lähetetty kortti herra Kalle Hartikaiselle Nurmekseen Jukolan pukimoon jossa "Hauskaa joulua toivoo Salomo ja Eino". Toinen samanlainen kortti on tullut samaan aikaan Kivilahdesta jossa Antti-veli oli suorittamassa varusmiespalvelua.

 
Syy siihen että isäni meni vaatturioppilaaksi  Jukolan  Pukimoon Nurmekseen oli tietenkin se  että  Ilmari  Pitkänen  oli  siellä johtajana. Salomo  Hartikainen  tietenkin  järjesti  sen  paikan hänelle sillä Salomo oli Ilmarin kaveri. Kortti  jossa  toivotetaan Hauskaa  Joulua  ovat  allekirjoittaneet  Salomo  ja  Eino. Tekisi mieli ajatella että nämä olivat jouluna 1922  Helsingissä oleskelevat Salomo Hartikainen ja Eino Pitkänen. Että joulu 1922 oli erityisen hauska isälleni  todistaa  isän  albumin  valokuva jossa isäni ja Ilmari istuvat  Jukolan  Osuusliikkeen  Nurmeksen kauppalan myymälän kaupanhoitaja Otto Pyykösen perheen joulupöydässä.  Valokuvan  henkilöt  isäni  lisäksi  tunnisti  silloinen Jukolan kauppa-apulainen Antti Honkanen joka itse oli  istumassa samassa pöydässä. Antti Honkanen syntynyt Pielisjärven Viekissä 1906 kertoi  Nurmeksesta, Jukolasta ja Ilmarista vuonna 1995 kotonaan Helsingin Lauttasaaressa. Antti Honkanen ei koskaan enää tavannut isääni Nurmeksen ajan jälkeen eikä tiennyt että he olivat molemmat päättyneet Helsinkiin.

 
Joulukortin viestissä on yksi kummallisuus. Se on päivätty 19.12.1922 Helsingissä. Tuntuu luonnolliselta että Salomo-veli joka oli järjestänyt pikkuveljensä Kallen oppiin halusi muistaa Kallen lämpimällä joulutervehdyksellä. Kukaan ei tarkalleen tiedä koska ja mitä kautta Salomo lähti Amerikkaan. Päättelin että hän meni sinne laillista tietä koska hän asui virallisesti Viipurissa 1922 ja oli Kuopion lääninhallituksesta ottanut viiden vuoden ulkomaanpassin päivätty elokuussa 1922. Siirtolaisvirastossa ei ollut tietoja hänestä mikä merkitsi sitä että hän ei ollut matkustanut siirtolaislaivalla Hangosta. Hän oli käyttänyt jotain toista reittiä. Lyyli Pyykkö jolla oli albumissaan "viimeinen valokuva Salomosta Viipurissa ennen Amerikkaan lähtöä", oli sanonut tyttärelleen Seija Leskiselle että hänen veljensä oli lähtenyt Suomesta ennen hänen vihkimistään. Lyyli-täti meni naimisiin Matti Pyykön kanssa 19.3.1922. Silloin siis Salomo olisi jo lähtenyt maasta.

 
Serkullani Aune Kankaalla oli tarina jonka hän oli saanut äidiltään Maria Pitkäseltä ja joka liittyi Salomon Amerikkaan lähtöön. Maria oli 1919 mennyt naimisiin Enossa talollisen pojan Antti Pitkäsen kanssa joka oli osallistunut vapaussotaan vapaaehtoisena valkoisten puolella. Vuonna 1922 he asuttivat omaa tilaa Kontiolahden Pyytivaarassa. Kun Salomo lähti Amerikkaan hän halusi ensin tulla sanomaan jäähyväiset siskolleen Marialle. Sitä varten hän tuli paikkakunnalle mutta ei halunnut tavata Marian aviomiestä joka oli "valkoinen". Salomo odotteli kunnes aviomies matkusti pois ja ilmestyi vasta sitten maatilalle jättämään jäähyväiset siskolleen. Selitykseksi tälle erikoiselle järjestelylle sanottiin että "vielä 1922 viha valkoisten ja punaisten välillä oli niinkin voimakasta että he eivät voineet kohdata toisiaan avoimesti."

 
Vasta kun minulle selvisi että isäni Kalle Hartikainen oli jollakin tavalla sekaantunut äärivasemmiston maanalaiseen toimintaan 30-luvulla ja 40-luvun alussa aloin epäilemään että Salomo Hartikaisen lähdön syy ja siinä noudatettu varovaisuus johtuikin siitä että hänkin oli sekaantunut jollakin tavalla maanalaiseen toimintaan. Isäni vanha vaatturiystävä Arvo Heino joka selosti minulle helsinkiläisvaatturien toimia heidän aikanaan lipsautti nimittäin puolivahingossa seuraavanlaisen lauseen: "Piti olla tarkkana kenen kanssa puhui ja mitä, sillä ohranalla oli korvat kaikkialla." Mitä hän sillä tarkoitti hän ei jatkossa suostunut selittämään. Eikä hän arvannut että minä tiesin mitä sana "ohrana" tarkoitti. Valpo pidätti Arvo Heinon 1942 niin sanotun "rauhanopposition" aktiivisiin toimiin sekaantuneena. Sitä ei Arvo Heino itse sentään kertonut minulle vaan sen paljasti Valpon vanhat julkisiksi muuttuneet kuulustelupöytäkirjat Kansallisarkistossa. Isäni oli aina äärimmäisen varovainen mies ja hyvin tarkkana sanomisistaan ja tekemisistään. Hän varoi aina tarkasti ettei "hän olisi jäänyt kiinni mistään." Kun tietää että hänen oppimestarinsa olivat olleet Salomo Hartikainen ja Ilmari Pitkänen ei häntä olekaan syytä ihmetellä. 

 
1996 olin kerännyt kaiken saatavissa olevan aineiston sedästäni joka lähti Amerikkaan mutta en ollut täysin tyytyväinen aikaansaannokseeni. Tapahtumasarja oli ollut huomattavasti mutkikkampi kuin pelkkä "siirtolaiseksi Amerikkaan meno". Soitin Kaliforniaan Charles Davidille sillä arvelin että hän tiesi vielä jotakin sen lisäksi mitä hän oli jo kertonut.

 
Ensiksi David vahvisti että hänen isällään oli ollut  arpeutunut luodinhaava toisessa reidessään. Salomo ei ollut  kertonut  tarkemmin missä se oli saatu, mutta ottaen huomioon  että  hän  oli ottanut osaa taisteluihin 1918 voitiin olettaa että se oli saatu sodassa. Se näytti enemmän pintahaavalta,  luoti  ei  ilmeisesti ollut mennyt kovin syvälle. Davidin käsitys  isänsä  sotimisesta oli että se oli  tapahtunut  Viipurissa  tai  lähistöllä,  aivan varma hän ei kyllä ollut tästä. Isä oli  kertonut  hänelle  että isoisä oli ollut töissä Pietarissa ennen sotaa ja ennen  vallankumousta. Noin 15-vuotiaana Veikko Salomon isä oli vienyt Veikko  Salomon  mukanaan  Suomesta  Pietariin  vaatturioppiin. Veikko Salomo oli kertonut Davidille että  niihin  aikoihin  kun hän  liittyi  punakaartiin  hän  asui  yhteisasuntolassa  muiden vaatturioppilaiden kanssa huonokuntoisessa  puutalossa.  Kun  he saivat aseet he pitivät ne piilossa asuinhuoneen lattian alla ja he pääsivät ottamaan niitä nostamalla irtonaisia lattialankkuja. Oliko kaupunki missä tämä tapahtui Viipuri vai Pietari vai jokin muu David ei tiennyt sanoa.

 
Mitään yksityiskohtia itse sodasta ei Veikko Salomo ollut kertonut Davidille. Sen David tiesi että Salomo ei ollut jäänyt vangiksi. Hän sanoi hänen isänsä sanoneen että hän ei voinut antautua vangiksi, sillä sen verran pahaa hän oli tehnyt sodassa että jos valkoiset olisivat saaneet hänet käsiinsä he olisivat tappaneet hänet. Sodan loputtua Veikko Salomo oli kuitenkin jatkuvasti oleskellut Suomessa. Kun  olot  olivat hieman rauhoittuneet hän oli jatkanut vaatturiammatissaan, mutta sitten  poliisi  oli  alkanut  pidättää hänen  ystäviään  ja toimittaa heidät vankilaan ja Veikko oli pelännyt että  kohta olisi hänen vuoronsa. Hän oli kertonut menneensä Ruotsiin  salaa ilman passia tai maahantulolupaa. Ruotsissa  hän  oleskeli  noin puoli vuotta. Sieltä hän pääsi  lähtemään  ruotsalaisen  kauppalaivan mukana. Hän työskenteli  laivan  konehuoneessa.  Hän  oli edelleen ilman passia. Laivassa hän oli noin vuoden ajan, kunnes se saapui erääseen satamaan Floridassa. Täällä laivan  päällystö antoi hänen  ymmärtää  että  nyt  oltiin  paikassa  missä  olisi sopivaa pujahtaa salaa maihin.  Näin  Veikko  Salomo  siis  tuli Yhdysvaltoihin, salaa ilman  että  viranomaiset  tiesivät  hänen tulostaan mitään. Sitten toisen maailmansodan loppuvaiheessa kun hän työskenteli laivatelakalla  hän  alkoi  ihmetellä  millainen laillinen oikeus hänellä  oli  olla  maassa,  hän  hankki  hyvät suosituspaperit työnantajiltaan ja meni viranomaisten  puheille. Niin hänet laillistettiin ja kohta  hänelle  myönnettiin  Yhdysvaltojen  kansalaisuus.  Siinä  vaiheessa  hän  lyhensi  nimensä muotoon Hartik.

 
David sanoi että Veikko Salomo oli aina hyvin ylpeä  siitä  että hän kerran oli ollut  punakaartilainen.  Hän  kannatti  vahvasti työväenaatetta ja hän tilasi ja luki amerikansuomalaista  työväenlehteä nimeltä "Workers Forward -  Työmies  Eteenpäin".  David kutsui tätä lehteä kommunistiseksi lehdeksi. Minä vielä  silloin epäilin että amerikkalaiset eivät erottaneet kommunismia muusta työväenaatteesta  ja  yritin  tarkistaa  tiedon.  Otavan  isossa tietosanakirjassa oli  hakusanan  "Amerikansuomalaiset  työväen-lehdet" kohdalla mainittu kolme johtavaa  lehteä  jotka  tukivat eri aatesuuntia. Siinä oli  yksi  sosialidemokraattisesti,  yksi kommunistisesti ja yksi syndikalistisesti  ajatteleva  työväenlehti. Kommunistien lehti oli Workers  Forward  -  Työmies Eteenpäin ja se ilmestyi Superiorissa Wisconsisissa.

 
Saariniemellä Liperissä  naapuritorpassa  vuonna  1901  syntynyt Aino Räsänen oli  mietiskellyt  Salomon  uskonasioita.  Serkkuni Aune Kangas, jonka 1898 syntynyt äiti Maria Pitkänen kuoli vasta 1995 97-vuotiaana, osasi valistaa hieman tässä  asiassa.  Vuosisadan alussa muotiuskonto oli ollut teosofia.  Salomo  ei  ollut ollut kiinnostunut  suvun  vanhasta  kreikkalais-katolisuudesta eikä vanhempien lestadiolaisuudesta. Teosofiaan hän oli  nuorempana sitä vastoin tuntenut vetoa. Minun piti  jälleen  turvautua Otavan tietosanakirjaan. Teosofia-oppi sisälsi  muunmuassa  ajatuksen sielunvaelluksesta. Kun  Maria  Pitkänen  kävi  1960  San  Pedrossa katsomassa veljeään tämä oli sielläkin  esittänyt  teosoofisia ajatuksia. Kun oli puhe hänen  60-vuotissyntymäpäivänsä viettämisestä, Salomo oli viitannut siihen että hän  oli  aikaisemminkin täyttänyt 60 vuotta, joten oli oikeastaan turhaa viettää samaa merkkipäivää toistamiseen.

 
Ollessamme 1991 Salomo Hartikin  haudalla  David  sanoi  jotakin vastaavaa. "Minä en usko että hän meni taivaaseen.  En  myöskään usko että hän meni helvettiin. Mutta en usko sitäkään  että  hän enää olisi  täällä.  Jossain  hän  kuitenkin  on.  Ehkä  hän  on ilmassa, ehkä jossakin paikassa maan päällä. Mutta täällä hän ei enää ole, on jo mennyt niin kauan aikaa siitä kun hänet  haudattiin tänne."

 
Astoriassa asuva serkkuni Sirkka Vuori kävi heinäkuussa 1996 Suomessa. Hän oikaisi hiukan omalta osaltaan virheellisiä tietoja edelläolevassa tekstissä sekä kertoi lisää Salomosta. Hän oli kaksi kertaa nähnyt enoaan. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1955 jolloin Salomon vaimo oli jo kuollut. Salomo asui silloin San Pedrossa yhdessä erään lesken kanssa ja toimi tämän autonkuljettajana. "Leski-leidin" siskontyttö asui Astoriassa ja he tulivat leidin autolla 1955 katsomaan siskontyttöä joka oli Sirkka Vuoren muistikuvan mukaan sukunimeltään Kärnä, ei ilmeisesti kuitenkaan sukua nurmeslaiselle vaatturi Kärnälle. Salomo ja leidi olivat silloin viikon Astoriassa. Salomo kävi tervehtimässä siskontytärtään Sirkka Vuoria. Kuitenkin Salomo asui koko viikon leidin kanssa tämän sisarentyttären paikassa.

 
Sirkka Vuoren tytär Anita syntyi 1956. Sirkka Vuoren aviomies kuoli samoihin aikoihin. Koska Sirkka Vuorella oli vaikeuksia hoitaa maatilansa kanalaa yksin synnytyksen aikoihin niin Salomon poika David joka oli silloin 15-vuotias tuli kesäksi Astoriaan huolehtimaan kanoista. Sirkka sanoi että David oli jo silloin hämmästyttävän pitkä niin nuoreksi pojaksi.

 
1960 kun äiti Maria Pitkänen oli käymässä Amerikassa hän ja Sirkka ja silloin 4-vuotias Anita sekä Sirkan veljet Heikki ja Väinö ajoivat autolla alas San Pedroon katsomaan Salomon perhettä. Salomo oli iloinen saadessaan siskonsa kylään ja juhli tapahtumaa, mutta ei suinkaan ollut "humalassa koko viikon". Lauantaina kun Lorraine valmistui yliopistosta hän kuitenkin oli ottanut hiukan enemmän eikä ollut mukana juhlallisuuksissa vaikka kaikki muut olivat. Sirkka muisti myös keskustelun Salomon 60-vuotispäivän vietosta mutta piti sitä esimerkkinä ei uskontunnustuksesta, vaan Salomo Hartikaisen hienoviritteisen huumoritajun ilmauksena. Ylipäänsä Veikko Salomo oli hyvin humoristinen mies. Eno Veikko Salomo oli ollut erityisen ihastunut pieneen Anita-tyttöön ja oli mielellään kanniskellut tätä kun he kiersivät kaupungilla. Vuonna 1960 Veikko Salomolla oli työpaikka San Pedrossa vaatturiverstaassa. Pitkäsen väki oli myös käynyt katsomassa hänen työpaikkaansa. Lorrainen ja Davidin kanssa he olivat kiertäneet katsomassa San Pedron nähtävyyksiä. Sirkka muisti että Lorraine oli ollut pitkä komea nuori nainen. Niin kauan kun Salomo eli he olivat olleet ahkerasti kirjeenvaihdossa keskenään. Salomonin kuoltua yhteydenpito oli jäänyt. Sirkka oli kyllä lähettänyt surunvalittelun Lorrainelle. Mitään vastausta hän ei saanut.

 
Sirkka tiesi myös  hieman  kertoa  "punaisten"  ja  "valkoisten" amerikansuomalaisten  välisistä  suhteista.  Hänen  setänsä  oli Pitkäsen suvusta ensimmäinen, alkujaan kotoisin Pohjois-Karjalan Enosta joka oli asettunut Astoriaan.  Setä  oli  tullut  samalla tavalla laittomasti maahan kuin Salomokin, salaa rajan yli  Kanadasta. Setä oli ollut vapaussodassa  taistelemassa  valkoisen  armeijan riveissä.  Astoriassa  hänen  oli  julkisesti  pyydettävä   tätä anteeksi  maksetulla  ilmoituksella   sanomalehdessä   ennenkuin suomalaistyömiehet huolivat hänet  mukaan  työporukkaansa.  Näin siis oli suomalaispiireissä Amerikassa vuonna 1922.

 
Tämä selostus mihin on kerätty kaikki tiedossa olevat tiedot sedästäni Salomo Hartikista on ehkä sopivinta päättää antamalla puheenvuoro vanhalle punakaartilaiselle ja lännen kultamaille matkaajalle itselleen, ja hetken aikaa kuunnella hänen karun yksinkertaisia ja jämäkän juhlallisia sanojaan. Vuonna 1992 sen jälkeen kun sisko oli takavarikoinut vanhempiemme kaiken omaisuuden omaan käyttöönsä ja luonut puitteet kunnon perintöriidalle, ja ennenkuin hän ehti hävittää kuolinpesän kaiken "vähempiarvoisen" irtaimiston pääsin kerran kahden asianajajan vahtimana keräämään omat tavarani sieltä pois. Silloin onnistuin myös saamaan talteen nämä kaksi Salomon Amerikasta lähettämää kirjettä, toinen postiyhteyksien taas avauduttua toisen maailmansodan lopussa, toinen vuoden ennen kuin Veikko Salomo kuoli.

 
San Pedro 15.5.1945

Rakas Veljeni Kalle ja perhe !!

 
Minkä ilon soit minulle ja perheelleni, sitä et voi aavistaa  -  tuolla kauan odottamallani tuhannesti tervetulleella kirjeelläsi. Lisäksi on melkein uskomatonta että te kaikki selviennytte kaiken tuon ajan elossa, se on arvaamattomon suuri onni meille kaikille. Tämä vain oli ikävä uutinen että teidän lapsenne ei jaksanut kestää sitä kaikkea mitä hän jo sai kokea ennen syntymäänsä, sillä ottaen huomioon ne olosuhteet missä te saitte siellä elää ei voi muuta sanoa kuin että teidän rakas pienokaisenne oli tämän kurjan sota ajan uhri. Nyt kun me olemme saavuttaneet Euroopassa suurilla ponnistuksilla rauhan, on se meidän kaikkien ihmisten velvollisuus kansallisuuteen katsomatta - katsoa että tämä verileikki jää ihmiskunnan viimeiseksi sodaksi.

Täällä Californiassa on meillä parasta aikaa kaikkien johtavien maiden edustajia koettamassa laskea  perustaa tulevalle maailman rauhalle, kuinka he siinä onnistuu riippuu kokonaan siitä kuinka hyvin me ihmiset itsekussakin maassa kykenemme pitämään omien maidemme näsit ja mussolinit kurissa !?

Tarvitsematta olla ennustaja tiedämme hyvin että siinä on heti täysi käsi työtä monen sukupolven ajaksi kaikille ihmiskunnan parhaimmille aineksille. Minä puolestani olen koko perheeni kanssa ollut kaiken aikaa täällä Kaliforniassa ja olemme olleet terveinä sekä olemme säästyneet kaikilta niiltä sodan kauhuilta mitä te olette joutuneet siellä näkemään. Paitsi että on täytynyt kieltäytyä muutamista eri lajeista mitkä etupäässä kaikkialla Euroopassa on aina ollut vain yleellisyyttä, vaan täällä ihmiset ovat tottuneet niitä pitämään jokapäiväisinä välttämättömyyksinä. Silloin kun me jouduimme sotaan mukaan meillä oli suurin puute laivoista, millä toimittaa tavaroita yli suurten merien, ja kun minä olin jo yli-ikäinen suoranaisiin taisteluvoimiin  -  niin luulin parhaiten voivani palvella ihmiskuntaa ja omia lapsiani menemällä laivatelakalle työhön. Siellä opin uuden ammatin, se on olen teräslaivan sovittaja sekä aivan hiljan olen lisännyt siihen opettelemalla sähköjuottamista. Nyt kun meillä on vielä käsissä Japani ennen kun meillä on tilaisuus rauhaan, niin uskon että olen tässä työssä  niin kauan kun on tarpeen. Lähetän tässä lasteni kuvat ja omani työvaatteissa, olen kantanut tämänlaista sotilaspukua jo kolme vuotta. On parasta että olen varovainen ja lopetan toivolla sinulle ja teille kaikille parhainta onnea ja kestävyyttä näiden raskaiden aikojen yli. Vastaa ensitilassa, sitä jää odottamaan sinua  rakastava veljesi ja perhe! V.S. Hartik (ainen)
Osoite. 120 N. Arboles St. San Pedro. Calif. U.S.A.

J.K. Tämän kirjeen lähetin sinulle jo kaksi viikkoa sitten, vaan sensuuri palautti kun panin vähän rahaa sisään. Nyt täytyy jättää raha pois, muutoin lähetän tämän kirjeen alkuperäisenä. Rahan lähetän pankin välityksellä sitten kun saan vastauksen tähän kirjeeseeni. Sydämellisesti tervehtivä

Veljesi S. Hartik.

 
Kirjeessä viitataan maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Natsi-Saksa on jo antautunut. Japani sotii vielä. YK:n perustava kokous 1945 on käynnissä San Fransiscossa. Veli Amerikassa katsoo että sotaolosuhteet aiheuttivat vanhempieni 1945 syntyneen esikoispojan kuoleman. Eräs tätini kuvasi tätä lapsikuolemaa seuraavasti: "Sinä kun synnyit niin olit normaalia isompi ja pulskempi poika. Sinun vanhempi veljesi oli kuitenkin vielä isompi ja pulskempi kuin sinä. Hänelle annettiin sairaalassa kohta syntymän jälkeen Calmette-rokotus ja hän kuoli siihen. Calmette-rokotuksen antaminen kaikille vastasyntyneille oli rutiinia, mutta sairaalaväki ei silloin vielä tiennyt että se saattoi olla vaarallista joillekin vauvoille." Kirjeessä Amerikasta olivat mukana kuva helleasuisesta 9-vuotiaasta Lorrainesta kotitalon ulko-oven edessä, ja toinen kuva samasta ulko-oven luota missä iso roteva telakkatyöläismies suojakypärä päässä ja eväslaukku kädessä pitelee toisella kädellään kädestä 4-vuotiasta Charles Davidia.

  
California 22.6.67

 
Rakas Veljeni Kalle!

Kiitos kirjeestäsi jonka sain joku aika sitten. Mutta minun silmäni toivat ropulia, nämä lasit olivat hyvät vain 2 kuuta sitten en näe nyt lukea ja kirjoittaa kunnolla, vaan ne on hyvät kauemmaksi nähdä. Nyt teillä on siellä juhannus pari päivää tästä päivästä lukien. Vielä muistan että olin parina kesänä Ounasvaaralla katsomassa puoli yön aurinkoa. Vaikka siitä on jo yli 40 vuotta aikaa. Sinulla on vielä liike samassa paikassa, se on hyvä asia se. Onko sinun terveytesi hyvässä kunnossa. Minä olen vajaan viikon päästä 67 vuoden ikäinen, se on että olen jo vanha miehen alku. Jätän sinun vuoroksesi vastata pian. Toivon sinulle terveyttä ja iloista kesää. Veljesi V.H.

J.K. En mene Pojan luokse ennenkuin hän ostaa kaaran.


Paluu päävalikkoon