TARINA TALOSTA JOSSA HARTIKAISET ASUIVAT 300 VUOTTA

 

Eräässä meksikkolaisessa laulussa kerrotaan, miten kaikki meksikkolaiset asuivat suurella maatilalla, ennenkuin he muuttivat kaupunkeihin. Muistot kultaavat entisen ajan. Asiat paisutellaan legendaarisiin mittoihin. Tilanne oli samanlainen kuin meidän Hartikaisten kohdalla. Mekin asuimme alunperin yhdessä yhdellä maatilalla. Minulla oli täti nimeltä Maria Pitkänen, joka oli syntynyt 1898 Liperissä. Hän kertoi asiasta.

 

Kauan sitten meillä Hartikaisilla oli suuri maatila. Siellä asiat olivat yksinkertaisia ja järjestyksessä ja me elimme hyvää elämää siellä. Maatilan lähellä oli kaunis katolinen kirkko, jossa oli hurskas pappi, joka huolehti henkisestä hyvinvoinnistamme. Itse maatilalla pellot puskivat viljaa, metsät antoivat riistaa ja kaskisatoja, vedet antoivat runsaita kalansaaliita ja lehmät lypsivät hyvin. Maatilan väki oli rehellistä, ahkeraa ja jumalaa­pelkäävää. Kaikki tiesivät omat paikkansa ja kaikille riitti suuhunpantavaa. Miehet olivat pitkiä ja komeita, naiset olivat kauniita,  hevoset olivat nopeita ja karja oli lihavaa. Maatilan lähellä risteilivät suuret maantiet. Ruotsin vallan hyvien lakien mukaan pahantekijöitä mestat­tiin "siinä missä kolme tietä risteävät", joten pyöveli asui Hartikaisten maatilalla ja opetti lapsia ”olemaan kunnolla ja elämään kunnialla, sillä muuten pyöveli tulisi ja kat­kaisisi heiltä kaulan". Lapset painoivat sanat mieleensä. Maantiellä kulki kaiken aikaa väkeä maatilan ohitse, siinä menivät rikkaat ja köyhät, kauppiaita ja kerjäläi­siä, markkinaväkeä, kirkkoväkeä ja kuninkaan sotaväkeä. Maatilal­la oli myös aarre, jonka Hartikaisten rikkaat esi-isät, kaup­pamiehet Ulassia ja Lari olivat aikanaan kätkeneet maahan.

 

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Oli luonnollista, että myös Karu, joka oli Karjalan paholainen, piti peliään maatilalla. Karu, Karjalan paholainen järjesti asiat niin, että isoisän vanhempi veli Pekka yksin peri kaiken. Pekka-setä "hupeloi". Pekka-setä "kenkesi" perintömaansa halvalla Kerkkäselle, eli myi suuren Hartikaisten maatilan pilkkahintaan ja kaikki Hartikaiset saivat köyhinä lähteä tiehensä, hajaantua ympäri maail­maa, ja yrittää ansaita elantonsa miten parhaiten taisivat. Juoni meni hieman samaan tyyliin kuin Aatamin ja Eevan karkoit­taminen alkuparatiisista. Oli nimittäin tullut tehtyä syntiä. Ja tällä maatilalla Har­tikaiset sentään olivat asustaneet yhtäjak­soises­ti 300 vuotta. Suurin piirtein näin 93-vuotias tätini Maria Pitkänen esitti minulle vuonna 1991 Kanavaaran Hartikaisten tarinan.  Pekka Hartikaisen kohtalosta kuulin myöhemmin Ester Surakalta Outokummussa. Pekka Hartikainen juopotteli aikansa ja tuli lopulta aivan juoppohulluksi. Eräänä pimeänä syysyönä 30 vuotta sen jälkeen kun hän oli jättänyt Kanavaraan, hän palasi takaisin tilalle ja hirttäytyi ulkorakennukseen.

 

Oliko tällainen maatila ollut olemassa ja oliko tällaisia asioita todella tapahtunut? Minut valtasi halu perehtyä sukuhistoriaan. Itse paikka löytyi Liperin Käsämän kylästä. Kukaan ei tiennyt minne talon viimeinen Hartikainen, vanhan tätini Pekka-setä oli kadonnut rahoineen. Toiset arvelivat hänen lähteneen Amerikkaan. Pekka Hartikaisen ja vaimon hautakivi kuitenkin löytyi sattumalta Joensuun hautaus­maalta. Hän oli sen mukaan kuollut 1921. Lopulta löytyi myös Pekka Hartikaisen yksi elossa oleva jälkeläinen, hyvin vanha Ruotsissa asuva rouva, joka tavallaan vahvisti koko surullisen tarinan todeksi. Isoisästään hän ei tiennyt mitään muuta, kuin että tämä oli kuulemma "kerran omistanut ison maatilan, mutta viekkaat miehet olivat viinan voimalla houkuttelleet hänet pistämään nimensä vääränlaisen paperiin ja niin koko omaisuus meni". Perimä­tieto piti siis suurinpiirtein paikkansa. Kerran me Hartikaiset omistimme suuren maatilan. Sen nimi oli Kanavaara. Siellä me asuimme kaikki yhdessä onnel­lisessa viat­tomuudessa ja raamatullisissa oloissa. Se oli kauan sitten. Nykyään ei kukaan enää muista sitä paikkaa, eikä tiedä siitä mitään.

 

Kun noin 15-vuotiaana riitelin kotona isän kanssa, isä halusi kertoa opettavaisen  tarinan kotiseudultaan Liperistä. Liperissä hän sanoi, oli kerran iso rikas talo, jolle oli paljon perijöitä. Kun vanha isäntä kuoli alkoivat perilliset riitelemään perinnöstä. He riitelivät perinnöstä niin perusteellisesti, että koko talo lopulta meni ulkopuolisille ja perilliset saivat ilman penniäkään taskussa lähteä kävelemään talostaan. Rikkaan talon entinen emäntä, edellisen isännän leski, sai loppuikänsä kävellä kerjuul­la pitkin tienvarsia. 15-vuotiaana eivät isän tarinat eikä kaukana Helsingistä sijait­seva isän synnyinseutu mitenkään kiinnostaneet. "Hullua porukkaa siellä Liperissä", oli kommentini tarinaan ja keskustelu loppui sillä kertaa siihen.

 

Isän sukulaisten kanssa en koskaan ollut missään tekemisissä. Vuonna 1991 sukututkimus alkoi kiinnostaa ja menin Jyväskylään haastattelemaan silloin 93-vuotiasta tätiäni Maria Pitkästä. Hän kertoi tarinan, joka jollain tavalla muistutti isän kerran aikaisemmin kertomaa juttua. "300 vuotta suku asui samassa talossa," täti sanoi. "Sitten Pekka-setä peri yksin kaiken ja hupeloi sen menemään. Halvalla Pekka kenkesi tilan Kerk­käselle. Hartikaiset saivat lähteä maailmalle." Tätä hokemaa täti toisti pitkin iltaa. 300 vuotta ei ollut ehkä aivan tarkka ajanjakso, koska välillä täti paransi asumista 400 vuoteen, joka kuulosti komeammalta. Minusta alkoi tuntua, että isän tarina rikkaasta maatalosta, josta perilliset riitelivät niin että kaikki saivat lähteä, kuvasi meidän omaa Hartikaisen sukuamme.

 

Tätini kertoi isovanhemmistani. Sekä isoisä Antti Hartikainen, että isoäiti Maria Korpelainen olivat alunperin rikkaista taloista. Keskenkasvuisina joutuivat he sisaruksineen lähtemään. Koska tapana oli, että omaisuutta annettiin vain vanhimmalle pojalle, niin Antti oli mennyt työmieheksi toiseen taloon ja Maria oli mennyt sinne palvelijattareksi ja siten he tapasivat. Köyhinä he menivät naimisiin ja köyhinä he saivat elää. Ei isoisämme koskaan päässyt oman maatilan omistajaksi, vaikka kuinka koko ikänsä yritti. Mutta oli toki tälläkin ruikutuksella rajansa, tädin mielestä. Hyvin olivat silti jälkeläiset pärjänneet maailmalla, vaikka reppu tyhjänä, ilman perintörahoja olivatkin saaneet aloittaa. Eivät he niitä perintörahoja tarvinneet eivätkä kaivanneetkaan.

 

Isoisä viljeli pientä torppaa Saariniemen Murtomäellä. Täti kertoi, miten hän pikkutyttönä katseli torpassa kun isän äiti Kristiina Reijonen tuli kylään. Ensimmäiset päivät menivät sopuisasti, mutta sitten anoppi Kristiina Reijonen alkoi pitää "jöötä", eli komentaa miniäänsä. Miniä ei tällaista kuunnellut, vaan antoi anopin kuulla kunniansa. Jos ei Kristiina Reijonen olisi järjestänyt koko ison talon kelvottomalle Pekka-pojalle, niin heidän kaikkien ei nyt olisi tarvinnut kitkutella tässä köyhässä torpassa, isoäitini Maria Korpelainen sanoi. Isoisä yritti aikansa pysytellä sivussa naisväen riidellessä, mutta isoäiti vaati kohta häntä ottamaan kantaa. Joko äiti Kristiina Reijonen lähtisi talosta, tai sitten vaimo Maria Korpelainen lähtisi. Antti Hartikaisen ei auttanut muu kuin käskeä äitiään takaisin maantielle. Kristiina Reijosen men­nessä oli miniä seisonut portailla ja huudel­lut perään, että toista kertaa ei tarvinnut tulla.

 

Kristiina Reijonen oli luterilainen torpan tytär, joka meni naimisiin ortodoksisen Kanavaaran isännän Iivana Hartikaisen kanssa. Kaikesta päätellen isoisäni isä Iivana Hartikainen oli tavallista juopompi mies. Isälläni oli eräs tarina, josta voi päätellä, että isoisä Antti Hartikaisella oli huonot välit omaan isäänsä Iivaniin. "Isoisän isä nimittäin suosi toisia lapsiaan toisten kustannuksella". Kristiina Reijonen oli leskenä rat­kaisevassa asemassa, kun piti päättää kenelle talo menisi ja hän järjesti perinnön isän suosikkipojalle Pekalle. Kristiina Reijonen olikin sitten se rikkaan talon entinen emäntä, joka kulki kerjuul­la. Millainen ihminen sitten oli Kristiina Reijo­nen? Lyyli Pyyköltä on peräisin tieto että "isoäiti oli pitkä, komea, vaalea nainen, jolla oli iso nuttura ja joka nauroi paljon ja mielellään lähti rantaan uimaan lastenlasten kanssa". Seuraava tarina on Lyyli Pyykön kertoma. Isä, eli Antti Hartikainen esitti yhden ainoan kerran äidilleen kysymyksen: "Miksi annoit talon Pekalle". Kristiina Reijonen ei vastannut, mutta meni kivelle istumaan ja alkoi itkeä suureen ääneen. "Enää en itketä äitiä tämän asian johdos­ta", isoisäni totesi siihen. Maria Mutasen jälkeläiset muistivat Kristiina Reijosen "lupsak­kaana mummuna, joka mielellään haus­kuutti lapsia." Kristiina Reijonen asui loppuaikoinaan Polvijärven Mutasten luona ja kuoli 1921.

 

Ihmiset, jotka kertoivat Kanavaaran talosta, kuvasivat sitä "ökytalok­si" ja "mahtitaloksi". Sitä kuvattiin tavallista suuremmaksi ja varakkaammaksi taloksi. Kun katsoo 1850 vuoden isojakokarttoja Liperin Käsämän kylän kohdalla, niin näyttää todella siltä kuin Kanavaaralla (Liperi no. 123) ja Hartikkalalla (Liperi no. 124) olisi hallussaan huomattavat maa-alueet. Kun puheissa verrattiin eri sukuja keskenään, Hartikaisten jälkeläiset korostivat aina, että Hartikaisen suku oli paljon hienompaa sukua kuin muut suvut. Hartikaiset olivat oikeastaan eräänlaisia Liperin aatelia. Mistä tällainen käsitys oli peräisin tuntuu aika käsittämättömältä, mutta ihmiset vain toistivat mitä olivat kuulleet vanhempiensa kertovan. Hartikaiset olivat alunperin rikkaampia ja mahtavampia kuin muut. Isä väitti että Hartikaiset alunperin omistivat koko Käsämän kylän. Hartikaiset olivat Käsämän kylän ensimmäiset asukkaat. Käsämäläinen isäntä Onni Puhakka, joka itse omisti paljon maita Pitkälammen rannalla, mainitsikin kerran Ilona Hartikaiselle, että hänen maansa, ja koko muukin näkyvillä oleva tienoo, oli kerran ollut Hartikaisten maita.

 

Viimeinen Hartikainen, joka Käsämässä omisti maata, oli Kuismalan eli Vaskolan (Liperi 106) isäntä Antti Hartikainen, joka kuoli 1929. Kirjoituksissaan Aune Nikamaa kutsuu tätä paikkaa ”Vanhaksi Hartikkalaksi”. Puhakat ostivat tämän tilan, purkivat asuinrakennukset ja kyntivät paikan pelloksi. Aarne Puhakka kertoi, miten hän kerran kyntäessään tätä peltoa osui aurankärjellä, siinä missä talonnurkkaus kerran oli ollut, maahan kätkettyyn tuohikonttiin, joka sisälsi 30 isokokoista plooturahaa vuodelta 1760. Ne olivat epäilemättä entisten Hartikaisten rahoja. Siinä ehkä oli mitä oli jäljellä muinaisten Ulassia ja Lari Hartikaisen paljonpuhutuista rikkauksista. Veikko Kauppinen, joka oli talonisäntä Hirvolanvaaran suunnalla, sanoi minulle osuessani sattumalta hänen maatilalleen, että hänenkin maitaan Hartikaiset olivat muinoin omistaneet. Kun menin haastattelemaan käsämäläistä Otto Karttusta hänen ensim­mäiset sanansa olivat, että "sata vuotta sitten Hartikaiset lähtivät, nyt he näköjään ovat palanneet." Moniin vuosiin Käsämässä ei enää ollut asunut Hartikaisia. Silti heitä edelleen muistettiin.

 

Niina Vänskä kuvasi Kanavaaran taloa. Saman katon alla asui monta sukupolvea. Suku kasvoi kasvamistaan, kunnes se tuli mahdottoman suureksi. Taloa piti laajentaa ja lisäsiipiä oli lisättävä siihen. Siinä oli mahdottoman iso leivinuuni, että koko väelle saattoi valmistaa leipää. Siinä oli mahdot­toman iso voikirnu, että koko väelle saattoi kirnuta voita.  Siinä oli mahdottoman iso vesikorvo. Ulko‑ovi oli niin leveä että kun miehet tulivat juovuksissa kotiin markkinoil­ta he saattoivat karauttaa hevosineen, kärryi­neen suoraan ovista sisään tupaan, jossa pöydät ja vesikorvot kaatui­vat.

 

Ester Surakka kertoi: Hänen isoäitinsä Maria Mutanen toisti usein sanat: ”halvalla Pekka "kenkesi" talon Kerkkäselle”. Sana ”kenkesi” tarkoitti ”pilkkahinnalla” tai ”potkaisi menemään”. Isoäiti kertoi myös, miten Kanavaaran karja ennen ajettiin kesähelteellä Kuorinka-järvelle vilvoittelemaan. Lapset olivat paimenessa ja iltaisin, kun karja ajettiin kotiin, niin jouduttiin ohittamaan tienristeys, missä mes­tauspaikka oli ollut. Siinä kohdassa mentiin aina juoksujalkaa, sillä kuolleiden henget pyrkivät pensaista ja puiden oksista kurot­tautumaan ja iltahämärän aikaan tarttumaan eläviin. Maria Mutanen muisti myös, miten nälkätalvena 1868 tienvarsiin paleltuneita ihmisiä tuotiin tienristeyksen lähellä olevaan Kanava­araan lämmittelemään ja miten he kuolivat heti päästessään sisään lämpimän uunin viereen.

 

Maria Mutanen oli kertonut lapsenlapsilleen miten hän pienenä leikki Kanavaarassa. Ilmeisesti Kanavaarassa oli mylly, sillä leipomisleikkiin kuului aluksi hakea leikkijauhot läheisen myllyn varastosta. Maria Mutanen oli myös kertonut katajista, joita kasvoi rinteessä Kanavaaran vieressä. Sitten kun Maria Mutanen oli jo isoksi kasvanut tyttö ja tehtäviin kuului kutoa tuvassa kangaspuilla, riesana oli Kanavaaran leikkisä renki. Aina sai pelätä milloin renki taas tuli ja takaapäin kaappasi Marian kangaspuupenkiltä ja kaatoi hänet taaksepäin selälleen lattialle. Maria Mutasen tarinoihin kuului myös lastenloru, joka kertoi miten matkattiin Kanavaarasta kirkkoon. Siinä lueteltiin paikkoja tien varrella: Kiiessalo, Kinnulanniemi, Pahapohja, Papelonsaari ja sitten häämötti jo kirkontorni ja lapset saivat laittaa jalkaan kengät, joita oli kannettu sinne asti kaulassa. On merkillistä, että reitti johtaa kohti Liperin luterilaista kirkkoa, vaikka Kanavaaran Hartikaiset olivat uskonnoltaan ortodokseja.

 

Isäni kertoi mes­tausahosta, miten tuomitut pidettiin nälässä, etteivät he jaksaisi vastustaa, sitten isännät komennettiin piiriin, jonka keskellä oli tuomittu ja miten pyöveli väijyi kirveen kanssa isäntien selkien takana. Maria Mutanen kertoi lastenlorun, jonka pyöveli opetti Kanavaaran lapsille. Matti Mononen muisti Kanavaaras­ta sanonnan "Kanavaaran kaunis Riitta". Mummi Maria Mutanen oli sanonut, että sisko Riitta Soininen oli ollut oikein kaunis ihminen ja hänestä oli käytetty tällaista nimitystä. Hanna Korhosen äidistä Feodora Hartikaisesta käytet­tiin nimeä Henriikka ja hänestä oli tieto, että hän oli "Kanavaa­ran kauniita tyttäriä". Ester Surakalla oli tieto, että Kristiina Reijonen oli vaelluksillaan asustanut vuoroin Maria-tyttären luona Polvijär­vellä, vuoroin Kalle-pojan luona Matkaselässä.

 

Ulla Helisten kuvasi Kanavaaraa näin: Pitkä eteinen, monta tupaa kahta puolen, missä perheet asuivat. Toiset Hartikaiset olivat juoppoja, toiset eivät. Vanhalla juopolla isännällä oli juoppo poika. Tämä poika oli isännälle mieluinen. Kun poika vastusteli ryyppäämistä sillä perusteella, että vähemmän juopot veljekset vehkeilivät häntä vastaan viedäkseen häneltä perinnön, vanha isäntä nimeltään Iivo lohdutteli: "Juo Iivo vaan, kyllä talon saat." Ilmeisesti tässä on kyseessä se vanha isäntä Ivan Hartikainen joka kuoli 1837. Iivo, jolle talo luvattiin,  ei ollut vanhin. Kun perintöasia pysyi epäselvänä kaikki aikuiset pojat ja tyttäret perheineen pysyivät kotona valvomassa etujaan. Talo rappeutui, kun kukaan ei tehnyt mitään talon puolesta. Kaikki riitelivät perinnöstä. Pekka-poika oli vanhan isännän suosikki. Äiti järjesti talon Pekalle. Perintöriita ei kuitenkaan alkanut Pekan ja hänen isänsä aikana, vaan jo sukupolvi aikaisemmin, kun talossa oli vanha Iivana-isäntä ja nuori Iivana-isäntä.

 

Ulla Helistenin veli Frans Hartikainen kuvasi elämänmenoa Kanavaarassa tällaiseksi: ”Siinä väessä siellä vallitsi erittäin suuri eripura. Kun ei tiedetty kuka perisi tilan, niin kaikki yrittivät vain ottaa hyödyn irti tilasta. Kukaan ei tehnyt mitään tilan hyväksi. Eivätkä he välttämättä edes yrittäneet mitään hyötyä itselleen. Pääasia oli, että aiheuttaisivat niin paljon kiusaa kuin mahdollista toinen toisilleen.” Iivan Hartikaisen vanhin poika Pekka Hartikainen kuitenkin lopulta peri kaiken. Maila Sivonen kertoi, miten hänen äitinsä Lyyli Pyykkö oli kuvannut Pekka Hartikaisen tilanpitoa. ”Se vain ajella humputteli komeasti hevosilla ja kiesillä ympäri pitäjää ja kyliä. Pellolle se ei joutanut ei kylvöaikana, eikä korjuuaikana. Toisin sanoen sitä ei kiinnostanut tilan pitäminen. Siksi se tila meni.”

 

Yritin tutkia mitä kirkonkirjat ja henkikirjat tiesivät tällai­sesta. Henkikirjat tuntevat Jyrki-isännän Hartikkalassa noin 1790 lähtien. Jyrki-isäntä kuolee 1833.

 

Henkikirjoissa on 1834 isäntä Ivan Jyrgioff Hartikainen, poika Jyrki vaimoineen, Ivan ja Petter. Seuraavina vuosina Jyrki-poika häviää listalta, sitten ilmantuu hännille ja välillä tuntuu olevan renkien joukossa. Talon isännän oli vuosittain ilmoitet­tava väkensä henkikirjoittajalle ja olen käsittänyt tämän niin, että isäntä ja vanhin poika Jyrki olivat huonoissa väleissä.

 

Henkikirjoissa 1841 on Ivan Hartikaisen leski poikien Ivanin, Simonin ja Petrin kanssa. Heidän perässään nimi Jyrki ja kysymys­merkki ja kysymys "edellisten velikö?"

 

1852 veljeksistä Simon siirtyy talo 136 isännän Erik Hirvosen yhtiömieheksi. Hirvosen kuollessa Simon menee naimisiin lesken kanssa ja isojaossa saa puolet talon 136 maista siirretyksi talon 124 nimiin. Isojakokartassa vuodelta 1850 on Hirvolanvaarassa merkitty yksi talo Hartikkalaksi. Kun kävin paikalla katsomassa talonperustaa, niin paikallinen maanviljelijä Veikko Kauppinen tiesi, että siinä oli asunut Hartikaisia. Kyseessä oli ilmeisesti tämä Simon Hartikainen Kanavaarasta, joka isännöi siellä jonkin aikaa. Talon nimi oli kuitenkin Hartikkala vain isojaon maamit­tarin erehdyk­sestä. Kyseessä oli Erik Hirvosen vanha maatalo, jota vanhat käsämä­läiset edelleen tiesivät olleen nimeltään Eerikkilä. Simon Har­tikaisen kuollessa 1879 hänen jälkeläisensä eivät perinneet täällä, vaan sen tekivät Hirvosen jälkeläiset, ja niin tämän tilan kausi Hartikaisten tilana päättyi. Näyttää siltä, että Simon ei koskaan ollut laillinen haltija tilalle, mutta jos hän olisi elänyt kauemmin ja vakiinnuttanut asemansa isäntänä, hänestä olisi ehkä tullut sellainen. Näin tulevat Hartikkalan Hartikaiset (Liperi 124) omistamaan 4/9 osaa koko tilasta ja Hirvoset omistavat 5/9 osaa koko tilasta 124, samalla kun he omistavat tilan 136. Tämän maa-alueen, koko tila 136 ja 5/9 osa tilasta 124, saa myöhemmin omistukseensa Kalle Huikuri.

 

Noin 1850 kuolee Kanavaaraa aikaisemmin omistanut vanha isäntä Karttunen, hänen perheensä lähtee muualle ja Hartikaiset, jotka ovat aikaisemmin omistaneet tilan kakkospuoliskon Hartikkalan, tulevat nyt omistamaan myös päätilan Kanavaaran. Paljon myöhemmin tämä pää-tila autioituu ja rakennukset revitään ja nimi Kanavaara tuntuu siirtyneen niille rakennuksille, jotka aikaisemmin olivat nimeltään Hartikkala. Molemmat tilat ovat aivan lähekkäin samalla metsä-aukealla.

 

1857 näyttävät Hartikaiset ainakin henkikirjojen mukaan saaneen jonkinlaisen perinnönjaon aikaan. Leski, Ivan ja Jyrki asuttavat tulevaa taloa 123 ja Petter Hartikainen taloa 124. Isojako on vielä kesken ja numerot eivät vielä esiinny henkikirjoissa.

 

1861 leski on kuollut. Perilliset hallitsevat. Asukkaiden nimilistan nimijärjestys tuntuu henkikirjoissa myös kuvastavan arvojärjestystä. Talossa 123 on Jyrki nyt siirtynyt Ivanin edelle, ja taloa 124 hallitsee Petter Hartikainen.

 

1865 Kanavaaralla on ensimmäistä kertaa numero 123, Hartikkalalla numero 124. Edellisessä Ivan Hartikaisen perilliset Jyrki ja Ivan, jälkimmäisessä isäntä Petteri. Voisi kuvitella, että Jyrki ja Ivan edelleen riitelisivät perintöosuuksistaan, Petteri olisi saanut omansa erotettua, ja naapurissa isännöivä Simon olisi luopunut osuuksistaan muiden hyväksi. Nämä ovat tietenkin vain olettamuksia.

 

1867 Kanavaara on jaettu niin, että Jyrki ja Ivan ovat kumpikin isäntiä omissa puoliskoissaan. Samana vuonna näkyy Ivanin lasten nimet: Maria, Petter, Brita ja Anders. Koska isoisä Antti on mukana (Anders-nimisenä) niin hän ilmeisesti syntyi ennen virallista syntymäpäiväänsä 1.7.1868. Kalle-poika, joka syntyi 1872, ei näy vielä.

 

1885 Pekka-poika on perinnyt isänsä Ivanan osuuden talosta 123 Kanavaara. Vanhemmat Ivan ja Stina asuvat Pekan, vaimon ja lasten kanssa. Pekan sisaruksista löytyvät Antti ja Riitta renkinä ja piikana Puhakoiden luona naapuritilalla 109. Vanhin sisko on 1876 mennyt naimisiin Polvijärvelle. Riitta kulkeutuu piiaksi Mat­tisenlah­den kylään. Myöhemmin hän menee naimisiin Kaavilla. Isoisäni Antti löytyy myöhemmin renkinä Taipaleen kylässä. Nuorin poika Kalle on yhtenä vuonna renkinä naapuritilalla (niin nuorena ettei henkikir­joittaja ole kehdannut merkitä hänen ikänsä kirjoihin), sitten Kalle häipyy Liperista, ilmeises­ti rautateille.

 

1889 Jyrki Hartikainen on myynyt oman puoliskonsa Kanavaarasta saman kylän isännälle Simo Kerkkäselle. Jyrki ja 2 tytärtä jatkavat asumista tilalla loisina. Poikamiespojat ovat siirtyneet irtolaislistalle.

 

1890 myös Pekka Hartikainen on myynyt puoliskonsa Kanavaarasta Simo Kerkkäselle ja siirtynyt perheensä ja äiti-Tiinan kanssa Liperin irtolaisluetteloon. Myöhemmin Pekka löytyy työmies‑tittelillä asumassa vuokralla Joensuun keskustassa. Pekan Joensuu-osoitteet ovat keskeisissä kortteleissa aina vuoteen 1918, kun hän ja perhe yhtäkkiä häviävät. Sekä isä että jotkut muut ihmiset muistelivat, että hän asui omakotitalossa kaupungin pohjoislaidalla. Eräs Anni Hämäläinen jopa kävi sukulaisnaisten kanssa 5-vuotiaana kylässä Pekka Hartikaisen perheen talossa, ja kertoi, että piti olla hiljaa, koska isäntä, joka oli yötyössä, nukkui päiväsaikaan viereisessä huoneessa. Kun tivasin isältäni tietoja Pekka Hartikaisesta, hän sanoi, että tällä oli tapana lähettää rahaa hänen isälleen Antti Hartikai­selle Saariniemen Murtomäelle korvauksina perintötilan myynnistä. Epäilin kuitenkin isän puheita, koska hän aina aikaisemmin korosti isoisän perheen köyhyyttä ja rahattomuutta. Pekasta hän sanoi tämän sopineen veljien kanssa talon myynnistä, koska maanvilje­ly oli Pekan mielestä vaivalloista ja käteiselle rahalle oli parempaa käyttöä. Isä oli kuitenkin vanha ja sairas kertoilessaan tällaista, aavisti kohta edessä olevaa omaa poismenoaan, eikä halunnut mustata kenenkään edesmenneen sukulaisensa muistoa. Toiset sukulaiset nimenomaan painottivat, että Pekka ajoi alaik­äiset sisaruksensa maantielle, ratkaisten näin helpoimmalla tavalla tulevat perintöongel­mat. Missään vaiheessa Tiina-äitiä ei näy Pekan seurassa Joensuussa.

 

1877 kuoli Petter Hartikainen, joka hallitsi Liperi tilaa 124 Hartik­kalaa. Minä epäilen kuitenkin että nimet vaihtuivat, että tämä tila 124 oli alkuperäinen Kanavaara, jota Karttuset omistivat ennen Hartikaisia ja joka oli huomattavan vanha tila. Isänsä jälkeen poikamies Petter Petterinpoika Hartikainen asutti tilaa. 1899 Petter on ottanut tilalle osakkaaksi Aleksander Sidoroffin. 1905 Petter myy omistamansa Hartikkalan Sidoroffille. Petter asuu itse loisena tilalla 136 ja kuolee 1923. Siskontytär Hanna Korhonen tiesi kertoa, että tämä viimeinen Pekka-isäntä, Pekka Pekanpoika Hartikainen asui Kontiolahdella ja oli ammatiltaan "lihassikka" eli teuraseläinten ostaja. Vanhana hän muutti takaisin Liperiin ja asui Käsämässä Huikurin tilalla eli en­tisellä setänsä Simon Hartikaisen tilalla. Tämä Hartikkala‑tilan viimeinen Hartikainen, Pekka Pekanpoika Hartikainen sekoitetaan usein serkkuun­sa, Kanavaara-tilan viimeiseen Har­tikaiseen, Pekka Iivananpoika Hartikaiseen. Jälkimmäinen oli isosetäni. Kumpikaan mies ei löydy seurakuntien kuolinluettelos­ta. Hanna Korhonen sanoi että Pekka Pekanpoika kuoli 1921. Henkikirjat viittaavat siihen että hän kuoli 1923. Aune Nikamaan kirjoituksessa on, että hän kuoli 1920 kirjoilla Joensuussa. Pekka Iivanan­pojan hautakivi löytyi Joensuun hautaus­maalta. Hänen kuolinvuodekseen on hautakivessä merkitty 1921.

 

Ennenkuin minä tein sukututkimusta Kanavaaran Hartikaisista Riihimäellä asustava Aune Nikamaa oli tehnyt sukututkimuksen heistä. Aune Nikamaa sairasti Parkinsonin tautia eikä pystynyt  kertomaan tutkimuksistaan, mutta antoi vanhoja kirjoituksiaan minulle nähtäväksi. Aunen isoäiti oli Kanavaaran Petter Hartikaisen tytät Henriikka. Aune asui pienenä Tohmajärvellä, myöhemmin Sortavalassa, Iisalmessa ja Riihimäellä. Hänen isoäitinsä Henriikka meni naimisiiin Kontiolahden Lehmoon ja hänen äitinsä Hanna Hyvärinen meni naimisiin Kiihtelysvaaraan. Isoäiti Henriikan nuorin veli Pekka Pekanpoika Hartikainen hallitsi tilaa Liperi 124, toimi karjanostajana Kontiolahdella, oli poikamies ja myi tilan lopulta Sidoroffille. Aune Nikamaalla oli tieto, että setä Simo Hartikainen toimi alaikäisen Pekka Pekanpoika Hartikaisen holhoojana tämän isän kuoltua vuonna 1877. Aune luuli, että Simo Hartikaisen tila oli Kanavaaran päätila ja hänen isoäitinsä Henriikan syntymätila Liperi 124 oli siitä lohkaistu uudempi osa.

 

Aune Nikamaa kirjoittaa, että äidin Hyvärinen-suku ja isän Korhonen- ja Silvennoinen-suvut tulivat hänelle hyvin läheisiksi ja rakkaiksi ja sukujen välillä oli paljon kanssakäymistä. Isoäidin Hartikainen-suku kauempana sijaitsevassa Liperissä sitä vastoin jäi tuntemattomaksi ja etäiseksi. Aune Nikamaa ei juuri koskaan tavannut ketään isoäitinsä sukulaista. Aune selittää kirjoituksessa miten isoäiti kerran matkusti Kontiolahdelta Liperiin katsomaan synnyinpaikkaansa, mutta ei tavannut kotitilaltaan enää yhtään Hartikaista. Siellä asui vallan vieraita ihmisiä. 1920 Henriikka-isoäiti matkusti sinne vielä toisen kerran katsomaan paikkoja. Silloin oli paritalon toinen puoli jo romahtanut alas. Toisessa puoliskossa asui loisia. Aune Nikamaa päättää kirjoituksensa sanoilla ”Hartikaisten taru oli lopussa”.

 

Hartikaisten taru ei vielä ollut lopussa. 1888 isoisäni Antti Hartikainen on renkinä Taipale tilalla numero 14. 1889 hän on naimisissa Maria Korpelaisen kanssa, perhe asuu loisina tilalla Taipale 17 ja heillä on jo yksi lapsi. Maria Korpelaisen kotitilalla Taipale 33 Pajumäki tuntuu olevan jonkinlaisia vaikeuk­sia, koska isovanhempani kiertävät loisina ympäri Taipaleen kylää, ja pääsevät loisiksi taloon 33 vasta vuonna 1896. 1903 Antti ja Maria tulevat Saariniemelle, tilalle Liperi 113 ja tekevät mäkitupa­laiskontrahdin silloisen isäntä Tapanisen kanssa, joka oikeastaan on kahvilanpitäjä Joensuussa. 1919 Antti Hartikainen yrittää lunastaa tilan itsenäiseksi agronomi Cederbergiltä ilman menestystä. 1920 Cederberg muuttaa pois ja tilalle isännäksi tulee Kusti Surakka. Isoisä kuolee 1926. Hartikaiset siirtyvät pois Saariniemeltä 1936 ja isoäiti kuolee 1941. Aune Kangas kertoi, että Maria Korpelaisen veli Jyrki menetti tilan Taipale 33 Pajumäki Naumasille. Näin näyttää käyneen 1907.

 

Kanavaarasta lähtöisin on myös jälkipolville eräänlainen henkinen perintö, jonka merkitystä ei ole syytä väheksyä. Ensimmäisen kerran jouduin tutustumaan esi-isämme arvomaailmaan aivan pienenä lapsena, kun äidin luterilaiset ja ruotsinkieliset sukulaiset, jotka eivät osanneet suhtautua isäni ortodoksiseen taustaan muuten kuin nega­tiivisesti, selittivät minulle, että suomalaiset yleisesti ja pohjois-karjalaiset "ryssänkirkkolaiset" erityisesti olivat täysiä pakanoita. Otin isän tiukkaan tenttiin selvit­tääkseni hänen sukulaistensa us­konasioita. Jonkin verran kiusaan­tuneena isä joutui myönt­ämään, että muinoin oli Liperissä asunut jonkin verran pakanoita, esi-isämme Hartikaiset olivat olleet tässä joukos­sa. Sotkumassa varsinkin, joka sijaitsi syrjempänä, oli pakanallisia tapoja noudatettu myöhem­minkin, sielläkin Hartikaiset olivat olleet mukana kumar­telemassa metsänhal­tioita ja uhraamassa uhrikivillä. Tuntui aika nololta kuulla, että esi-isät olivat olleet tällaista väkeä. Heidän käyttäytymistään isä selitti sillä, että he olivat olleet yksinker­taisia koulujakäymättömiä ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet käyttäytyä paremmin.

 

Vastapainoksi näille muinaisille pakanoille isä kertoi isovanhem­mis­tani, jotka olivat olleet aivan esimerkillisiä kristillisiä ihmisiä. Vaikka isoisä ja isoäiti eivät olleet saaneet paljoakaan koulusivis­tystä, oli heissä sitä enemmän sydämen sivistystä. Isoisä Antti toimi maallikkosaarnaajana, joka kelirikkoaikana saattoi antaa hätäkasteita vastasyntyneille ja pyhäpäivän pyhittämiseenkin hän suhtautui ankaralla totisuudella. Joidenkin kyläläisten mielestä isoisäni puhui uskonasioista liiankin paljon ja he antoivat hänelle pilkkanimeksi "pappi". Isä myönsi kyllä, että hänen vanhempansa olivat olleet kreikkalais-katoli­laisia. Se, että he olivat myös lestadiolaisia, hän jätti hieman arkaluontoisena tietona mainit­semat­ta. Vuosisadan alun Liperissä oli hyvin tavallista, että ortodoksit olivat samalla myös les­tadiolaisia. Lestadiolaisuudes­sa olisi äidin kiivaasti kirkkous­kovaisilla ja muutenkin hyvin arvostelunkärkkäillä sukulaisilla kuitenkin ollut jo liian paljon sulateltavaksi.

 

Isän mielestä varhaisten esi-isien hairahtumista pakanauskontoon oli anteeksiannettavissa ja hänen omissa vanhemmissaan ei ollut pienintäkään moitteen sijaa. Ajallisesti näiden väliin sijoittui kuitenkin joitakin esi-isiä, joiden elämäntavoissa olisi ollut toivomisen varaa. Useimmat esi-isät olivat kyllä eläneet kunnol­lisesti, mutta eivät kaikki. Myöhemmin, kun isällä oli vastoinkäymisiä las­tenkasvatuksessa, hän usein pohti ääneen, mikä osuus näillä kaidalta tieltä hairahteneiden esi-isien perintö­geeneillä mahtoi olla jälki­kasvun uppinis­kaisuuteen. Isä ei koskaan maininnut nimen Kanavaara, mutta kuulin usein varottavia esimerkkejä erinäisistä esi-isistä. Esi-isien kokemukset muodos­tivat opettavaisen kertomuksen isän mielestä. Siinä ensin rehentelevä elämäntyyli ja rikkauksilla pröystäily kostautui. Ylpeys kävi lankeemisen edellä. Huonoa elämää viettäville esi‑isille kävi kerrassaan onnettomasti. Sitten seurasi köyhyyttää ja kärsimystä, josta noustiin takaisin jaloille vain kovan työn ja henkilökohtaisten kieltäytymysten kautta. Hän itse ja edel­linen sukupolvi edustivat tätä jälkimmäistä kehitysvaihetta. 15-vuotiaana poikana tällaisten moraalisaarnojen kuunteleminen ei tietenkään kiinnostanut.

 

Kun haastattelin Käsämän kylän asukkaita, jotkut vanhimmista ihmisistä käyttivät talojen nimet toisin päin, Kanavaaraa he kutsuivat Hartik­kalaksi ja Hartikkalaa Kanavaaraksi. Talojen nimet ilmeisesti ovat vaihtuneet. Tämä johtuu ehkä siitä, että Hartikkalassa ei asunut ketään isäntää enää Aleksander Sidoroffin jälkeen, vaan kun Karttuset ostivat paikan 1915, talossa asui loisia, kunnes se revittiin noin vuonna 1930. Talon hirret käytettiin kauppias Pölösen kaupan rakennukseen Käsämän tien­haaran lähellä. Kyläläiset unohtivat kohta, että Hartikkalan peltojen keskellä oli aikaisemmin ollut talo ja kun puhuttiin Kanavaarasta tarkoitettiin jäljellä olevaa Kerkkäisen taloa. Kerkkäsen taloa tunnettiin paremmin uudella nimellä Kerkkälä. Vanhat käsämäläiset, jotka muistivat molemmat talot pystyssä, sanoivat että vanha Hartikkalan talo (Liperi 124) oli näyttänyt paljon vanhemmalta kuin vanha Kanavaaran talo (Liperi 123). Siksi uskon että 123 oli se paikka, jonka esi-isäni Jyrki Hartikainen perusti.

 

Selitys nimisekaannukselle löytyy kuitenkin Liperin tuomiokirjoista ja isojakopöytäkirjoista. Tilakauppoihin liittyi ennen vanhaan usein erilaista kähmintää ja kärhämöintiä. Vuonna 1790 Jyrki Hartikainen osti koko Kanavaaran tilan Karttusilta, mutta nämä yrittivät silloisen tavan mukaan heti rahat saatuaan perua kaupat. Erinäisen käräjöinnin jälkeen Jyrki Hartikainen perusti oman tilan pellon toiselle puolelle ja ilmoitti ostaneensa vain puoli tilaa. Karttusten vanha tila oli myöhemmin Liperi 124 ja Jyrki Hartikaisen tila oli Liperi 123. Vuonna 1850 Jyrki Hartikasen neljä pojanpoikaa saivat haltuunsa myös Karttusten puoliskon. Veljekset Jyrki ja Ivan Hartikainen asuttivat tilaa 123 ja Petter Hartikainen tilaa 124. Jyrkin ja Ivanin tila oli nimeltään Hartikkala ja Petterin tila oli Kanavaara. Isoisoisäni Ivan Hartikainen oli kuitenkin sitä mieltä, että hän asutti tilaa nimeltä Kanavaara. Kun isojakopöytäkirjoja piti allekirjoittaa vuonna 1870 Ivan Hartikainen kieltäytyi allekirjoittamasta, ellei hänen tilaansa Liperi 123 kutsuttaisi Kanavaaraksi. Pitkällinen riitely itse tilasta oli siis muuttunut arvovaltakiistaksi Kanavaara-nimen omistusoikeudesta. Maanmittaajat muuttivatkin sitten nimet toisinpäin saadakseen allekirjoituksen paperiin.

 

Isäni kertoi kerran että siihen missä hänen äitinsä syntyi tuli kansakoulu, ja siihen missä hänen isänsä syntyi tuli kansakoulu. Äiti Maria Korpelainen syntyi tilalla Pajumäki eli Taipale 33 ja siihen tuli myöhemmin asumaan opettaja Kalle Kivinen, joten ilmeisesti siinä toimi myös koulu. Käsämän koulu ei kuitenkaan ollut Kanavaaran kohdalla. Ei myöskään vanha Käsämän koulu ollut Kanavaaran kohdalla. Mutta oikein vanhat käsämäläiset kertoivat, että Kerkkänen oli vuosina 1923-1925 vuokrannut ison tupansa Liperin kunnalle valmis­tavan koulun pitoa varten ja yhdessä Kanavaaran talon kamarissa asuivat Kerkkäsen pariskunta ja toisessa kamarissa asui opettaja. Joten isän tarina piti tässäkin kohdassa paikkansa. Kerkkänen purki Kanavaaran vanhan talon noin vuonna 1938 ja rakensi sen viereen uuden Kanavaaran talon. Vanhat käsämäläiset pystyivät kuvaamaan vanhaa Kanavaaran taloa. Siinä oli eteinen, iso tupa, siinä iso uuni, ja talon toisessa päässä kaksi kamaria. Siinä oli pariovi ilman portaita, joten tarina miten Hartikaiset ajoivat markkinamatkan päätteeksi ulko-ovesta sisään suoraan tupaan saattoi pitää paikkansa. Sylvi Lehtinen ja Ester Huikuri jopa piirsivät kuvat Kanavaaran talon pohjakaa­vasta sel­laisena kuin he muistivat sen. Isäntä Pekka Kerkkänen kuoli 1952, sitten talo siirtyi Mertasen ja Kettusen kautta nykyiselle omis­tajalle Aimo Mieloselle. Kettusen aikana sisätilat moder­nisoitiin ja rakennettiin paljolti uusiksi. Noin 1947 Käsämän kylän taloihin vedettiin sähköjohdot ja Kanavaarankin tuvassa päättyi petroolilyhdyn aikakausi.

 

Kun Teuvo Karttunen 1947 rakensi uuden Hartikkalan tilan vanhasta paikasta jonkin matkaa pohjoiseen, oli vielä vanhalla paikalla joitakin raunioita näkyvissä. Kun minä kävin Käsämässä 1992, paikalla kasvoi enää joukko koivuja keskellä peltoaukeata. Vanha Hartikkala oli vanhojen ihmisten muistin mukaan ollut tavanomainen paritupatalo, eteinen keskellä, isännän tupa toisella puolella ja vierastupa toisella puolella. Sakari Hämäläisen mielestä eteinen oli läpimentävä niin että molemmilta sivuilta saattoi päästä ulos. Otto Karttunen kertoi, että kun hän muisti, niin asuttiin enää toisessa tuvassa, toinen oli ilmeisesti liian huonokuntoinen tai purettu. Aune Nikamaa kirjoittaa miten hänen isoäitinsä Henriikka (Feodora) Hyvärinen, joka oli syntyjään Hartikkalan Hartikaisia, kävi paikalla 1920. Silloin toinen tupa oli enää pystyssä, toinen oli jo sortunut. Kun 1992 kävin Kanavaaran talossa ja Hartikkalan talossa Käsä­mässä, niin asukkaat molemmissa kertoivat, että noin 1960 oli eräs vanha rouva Korhonen tyttärensä kanssa käynyt katsastamassa paikkoja ja kertoneet olevansa alkuperäisten Hartikaisten jälkeläisiä. Laajensin heti sukututkimuksen koskemaan kaikkia sivuhaaroja siinä toivossa, että löytäisin rouva Korhosen tai tyttären, jotka ilmeisesti olivat perillä Hartikaisten perimä­tiedoista. 97-vuotias vanharouva ja päälle 70-vuotias tytär löytyivät Riihimäeltä.

 

Vuonna 1987 kävin ensimmäisen kerran Pohjois-Karjalassa. Olimme suunnitelleet Suomen ympäriajoa ja olimme matkallamme pohjoiseen poikenneet Ilomantsiin ja ihmettelimme siellä praasniekkoja. Silloin muistin, että isänikin oli ollut alunperin ortodoksi ja hänen syntymäseutunsa Liperi sijaitsi aika lähellä. Ajattelin, että nyt oli ehkä elämäni ainoa tilaisuus käydä siellä katsomassa. Ajoimme siis Liperiin ja kiertelimme siellä eri paikoissa ilman mitään tarkempaa tietoa missä olisi kannattanut käydä. Eräässä vaiheessa olin Viinijärven ortodoksihautausmaalla ja ihmettelin erästä hautakiveä, jossa luki Antti Hartikainen kuollut 1926 ja vaimo Maria Korpelainen kuollut 1941. Ajattelin, että siinä oli mahdollisesti isoisä ja isoäiti. Kotona Helsingissä menin haastattelemaan isää. Mikä oli ollut isoisän etunimi? Anttihan hän oli ollut. Entä mikä oli isoäidin tyttönimi? Sen kaiveleminen kesti kauan. Mutta tulihan se sieltä lopulta. Korpelainen.

 

Näin siis tulin aivan sattumalta poikenneeksi reitiltä ja sen enempää ajattelematta seurauksia menneeksi Liperiin, jossa Hartikainen-esi-isäni olivat asuneet vuosisatoja. Minulla ei silloin ollut ajatustakaan koskaan uhrata aikaani mihinkään niin naurettavaan kuin sukututkimukseen. En silloin vielä tiennyt, että Liperi todellisuudessa oli pyhää, lumottua maata ja menemällä sinne tulin astuneeksi taikapiiriin. Viisi vuotta myöhemmin Aarne Puhakka esitteli minulle Käsämässä tyhjän maapalan peltojen keskellä, jossa Vaskolan talo kerran oli ollut. Siinä Hartikaiset olivat asuneet 300 vuotta. Paikassa oli outo pysähtynyt tunnelma. Tuntui aivan kuin esi-isien henget yhä olisivat olleet läsnä. Yksinäinen petäjä kasvoi korkealle autiossa maisemassa. Se saattoi olla Hartikaisten sukupuu.








paluu päävalikkoon