Helmuth, Nina ja Anu Windhoekissa illallispöydän ääressä.

kuva: Anne Kovanen

Rukous ja ystävyys avasivat mahdollisuuden nähdä unelmien kaukomaan

Elämässäni olen aina haaveillut Afrikasta. 

Olen uneksinut Afrikan tuoksusta, Afrikan tähtitaivaasta, luonnosta ja erityisesti mahdollisuudesta saada tutustua lähetystyöhön Afrikassa, jonne 140 vuotta sitten ensimmäiset suomalaiset olivat tulleet tuomaan Jumalan sanaa. Olen 50-luvun lapsi ja 60-luvulla enoni, opettaja, nykyinen rovasti, Lasse Lehtola perheineen oli saanut lähetyskäskyn Tanganjikaan. Minä jäin Suomeen kaipaamaan samanikäisiä serkkujani, jotka siunattiin matkaan Elimäen kirkossa. Sain postista valokuvia tummaihoisista palvelijoista ja savi- ja bambumajoista sekä kuulumisia sairastuneista serkuistani, jotka rukouksen voimasta kerta toisensa jälkeen tervehtyivät. Sain lukea enoni perheen kirjoittaman kirjan retkestä Kilimanjarolle. Termiitit tuntuivat olevan ainaisena vaivana. Tuliaisina perheeni sai erilaisia puisia eläinhahmoja ja mitä kauneimpia punottuja koreja. Haaveilin sisimmässäni yhä edelleen lähetystyöstä Afrikassa. Matkani toteutui kuitenkin vasta 50 vuoden päästä.

Tultuani valituksi Opettajien lähetysliiton hallitukseen kolme vuotta sitten tutustuin opettaja Anu Ylitoloseen. Anu kertoi minulle lähetystyöstään Afrikassa ja ilmaisi lähiaikoina suunnittelevansa paluuta sinne. Sitä ennen hän ehdotti minulle yhteistä matkaa Afrikkaan ja olin siltä istumalta valmis matkakumppaniksi. Lähdimme matkalle Namibiaan tutustumaan lähetystyöhön Ambomaan Oniipassa sekä maan pääkaupungissa Windhoekissa.

Matkakertomus ajalta 14.2.-28.2.2009

Unelmieni matka oli alkanut ja odotukset olivat korkealla. Kaikki tuntui aluksi pelottavan jännittävältä, jos sitä tai tätä jne., kunnes laskeuduimme Namibian maankamaralle kesään ja miellyttävään ilmanalaan. Tuntui heti kotoisalta. Olin koko matkan ajan terve. Sitä ihmettelen vieläkin, kun muistelen ennakkoluulojeni määrää. Matkalle minut oli evästänyt erityisesti mikkeliläinen Aune Hirvonen, Namibian-asiantuntija ja tiesin, että Anu on tuiki turvallinen matkakumppani. Sainkin viedä Aunen terveiset Oniipaan lähetystyöntekijöille kirkon pääsihteeriä ja piispaa myöten. He muistelivat Aunen elämäntyötä kunnioittavasti.

15.2.09 Alkajaisiksi vuokrasimme auton, jolla ajoimme Anun ystävien, Kansan Raamattuseuran lähettien Nina ja Helmuth Garoebin kotiin. Meidät otettiin vastaan sydämellisesti.

16.2.09. Vierailimme luterilaisen kirkon päiväkodeissa Windhoekissa kahteen otteeseen: Hosiannan päiväkodissa 30 lasta sekä Emmanuelin päiväkodissa 120 lasta. Näissä päiväkodeissa käy harjoittelijoita eri maista esim. Suomesta. Olin liikuttunut kohdatessani pienten ihmisten anovat katseet ja käteen tarttumiset. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, vaikka lapset tuntuivatkin onnellisilta samoin kuin aikuiset. Veimme päiväkoteihin tuliaisiksi jalkapallot ja olihan se näky, kun lapset innostuivat niistä sydämensä pohjasta. Olimme muutenkin hyvin tervetulleita vierailijoita. Loppupäivästä vierailimme Katuturan kaupunginosan liepeillä sijaitsevassa naisten käsityötehtaassa järven rannalla. Tutustuimme käsitöihin valtavan kovan ukkos- ja sadekuuron aikana.

Illalla meidät oli kutsuttu Angolasta Namibiaan lähetystehtäviin tulleen Janne ja Pauliina Hatakan perheeseen iltateelle. Janne Hatakka valotti laajasti kentän työntekijöiden toimintaa. Sain kuulla myös lähetystyöhön hakeutumisen prosessista ja sen etenemisestä. Janne Hatakka kertoi myös afrikkalaisista kohteliaisuussäännöistä ja heimokielistä.

17.2.09. Suuntasimme matkamme kohti Etoshan kansallispuistoa. Olimme tehneet suunnitelman, jonka mukaan etenimme kohti Ambomaata pohjoiseen. Vietimme pari päivää Etoshassa ja nautimme luonnon kauneudesta ja rauhasta. Näimme todella paljon kirahveja sekä erilaisia antilooppeja. Vain norsut ja leijonat jäivät näkemättä. Täältä löysin vihdoin Afrikan tuoksun ja Afrikan puut ja taivaan, joka tuntui ulottuvan maahan asti. Kaiken kruunasi vielä öinen tähtitaivas. Tuntui kuin tähtiä olisi ollut joka puolella lähes maahan asti ja niitä oli paljon enemmän kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Eläimet olivat hyvinvoivia ja jotenkin rentoja.

18.2.09. Toinen safaripäivä ja sää aurinkoinen. Kädet ristissä rukoillen matkamme jatkui esteistä huolimatta kohti uusia elämyksiä. Luonto on todella kaunis ja koskettava. Yövyimme Halalissa ja kävimme eläinten juomapaikalla myöhään illalla katsomassa aavemaisessa tunnelmassa, josko joku eläin olisi näkyvissä ja kuvattavissa. Olipa käsin kosketeltavan kauhumainen tunnelma, kun ei tiennyt mitä tuleman pitää. Näimme kuitenkin vain pienen antiloopin juomassa ja menimme hiiren hiljaa polkua pitkin nukkumaan.

19.2. 09. Saavuimme Ambomaalle, Oniipaan. Näimme, että vettä on liiaksi ja sitä tulvi pitkin tien viereisillä alueilla. Minusta vaikutelma Ambomaasta on rehevä ja vihreä palmuineen, pensaineen ja vihertävine peltoalueineen. Lehmiä, vuohia ja lampaita näimme paljon. Täällä viljellään hirssiä ja kasviksia. Asettauduimme Lähetysseuran A-taloon asumaan ja kohtasimme siellä useamman suomalaisen perheen. Vietimme yhdessä grilli-iltaa ja tutustuimme. Kävimme suomalaisten lähettien lämmittämässä saunassa ja uima-altaassa uimassa. Niin kotoista.

20.2.09. Aamupalvelus lähetystoimistolla. Marja Hankela, joka toimii Oniipassa avioparityössä yhdessä puolisonsa Jussin kanssa, johdatti meidät ensin toimistolleen ja sitten hieman myöhästyneinä aamupalvelukseen. Saimme kätellä itse piispa Johannes Sindanon kanssa. Vaihdoimme hänen ja kirkon pääsihteerin kanssa muutaman sanan. Piispa tuntui olevan leikkisä ja eloisa. Meidät suomalaiset huomioitiin hyvin. Iltapäivällä kävimme Oshakatissa, joka sijaitsee pohjoiseen Oniipasta ja ostin sieltä torilta perinteisen kuku-mekon.

21.2.09. Heräsimme 8.30 kauniiseen aamuun. Päivän ohjelmassa oli vierailu Martti Rautasen museossa Olukondassa. Hädin tuskin pääsimme museon piha-alueelle, niin paljon vettä oli tien päällä. Tutustuimme paikallisen perheen kotiin, jossa seurasimme hirssipuuron valmistusta. Piipahdimme alueen kirkkoon sisälle ja kävimme haudoilla. Pihalla oli myös Rautasen kookkaat pyörävankkurit katoksen alla nähtävissä. Museokierroksella opas kertoi, kuinka lähetystyö sai alkunsa ja kiersimme huoneesta toiseen ihmetellen sen aikaista elämänmenoa. Lopuksi nautimme käsien pesulla ja ruokarukouksella aloittaen afrikkalaisen lounaan: hirssipuuroa, pinaattikastiketta ja haudutettua kanaa jauhojuoman kanssa. Ja maistuihan se….

22.2.09. Sunnuntai, viimeinen päivä Oniipassa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli juhlan tuntua. Menimme kirkkoon, joka näyttikin juhlavalta. Tummaihoisia saapui joka suunnalta parhaimpiinsa pukeutuneena: lapsia ja eri-ikäisiä aikuisia. Istuimme kirkossa tummat ja vaaleammat lähimmäiset lähetysten ja lauloimme, lauloimme ja lauloimme. Aikaa kului lähes kolme tuntia, kun menot sitten päättyivät. Monta puhujaa ja yksi profeettakin ehti puhua tuossa ajassa. En kuitenkaan nähnyt yhtään itkevää lasta tai kyllästyneen näköistä joukossamme. Kaikki sujui luontevasti, hiljaisesti ja tyynesti. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Hyvästit Oniipaan jäävien suomalaisten kanssa olivat lyhyet. Ymmärsin, että suomalaiset ovat olleet ja ovat yhä olennainen osa Oniipaa. Olinpa hetken kiitollisen ylpeäkin esi-isiemme työstä. Huomasin myös, että oniipalaiset ja sieltä päin kotoisin olevat ovat onnellisia ja heille Oniipa on paras paikka elää.

Jotenkin tässä maassa on helppo olla. Käsittämätön tunne näin kaukana kotoa. Välittömästi kirkonmenojen jälkeen pakkasimme laukut autoon ja jatkoimme kohti etelää. Alkumatka oli vehreää, vettä joka puolella ja ihmisillä suuri hätä kotien, koulujen, työpaikkojen ja sadon menettämisen suhteen. Aika näyttää, miten näille asioille käy. On vain uskottava rukouksen voimaan. Tiet ovat täällä pitkiä. Maa tasaista ja vihreys yleensä vaihtuu vaaleanruskeaan ennemmin tai myöhemmin. Paluumatka kulki Etoshan läheisyydessä ja vielä toivoimme näkevämme norsuja, kenties leijonankin, mutta turhaan… Näkyihän sentään norsujen jätöksiä. Kuvasimme niitä todistusaineistoksi. Yövyimme B&B-majoituksessa, jossa tapasimme miellyttävän etelä -afrikkalaisen pariskunnan. Aamulla varhain lähdimme kohti rannikkokaupunki Swakopmundia. Ajoimme läpi karun ja kuivan erämään neulasuoraa tietä, kunnes vihdoin näimme palmukujan kaartuvan kohti kaupungin keskustaa. Kaupunki näytti minusta aluksi hieman nuhruiselta. Himba-naiset ruskean alastomina majoittivat palmupuistoa ja olivat sinänsä nähtävyys. Erikoista minulle ovat tässä maassa myös pojat, jotka hankkivat elantonsa autoja vahtimalla ja pesemällä. Illalla majoittauduttuamme Lähetysseuran koulukotiin kävimme vielä kuvaamassa meren rannassa auringonlaskua.

24.2.09. Lähdimme aamupuuron jälkeen Walvis Bayhin katsomaan flamingoja ja pelikaaneja. Aikomus oli myös kiivetä dyyneille jossain sopivassa kohdassa ja valloittaa maisema hieman korkeammalta katsottuna. Ja onnistuihan se heti kohta. Seisoimme yhdessä hiekkavuoren päällä ja levitimme kätemme. Sisimmässämme ajattelimme viipyvämme vain hetken, sillä jotain pelottavaa tuossa upeassa maisemassa ja tunnelmassa kuitenkin oli. Kipusimme alas ja joimme vettä startataksemme kohti oppilaskodin suihkua.

25.2.09. Vietimme päivää kaupungilla ostoksilla, ruokaillen ja rannalla tutustuen lähitienooseen ja vielä kerran auringonlaskua ihaillen.

26.2.09 Matkapäivä takaisin kohti Windhoekia. Aloitimme ajon varhain ja hyvästelimme haikein mielin emäntämme Susannan, joka on viehättävä ja ystävällinen nuori nainen.

Pysähdyimme matkalla vain puutorilla Okahandjassa ja ostimme puusta veistettyjä eläimiä muistoksi. Vain 30 km ennen Windhoekiin paluuta renkaamme puhkesi ja Anu pääsi kuin pääsikin vaihtamaan renkaan. Apu löytyi tähänkin puuhaan läheltä, kun pienestä takanamme pysähdyksissä olleesta punaisesta autosta asteli auttavainen mies meitä kohti. Pian oli homma hoidettu ja matka jatkui perille turvallisesti. Palasimme kuin kotiin Ninalle ja Helmuthille. Kruunasimme yhteisellä illallisella vierailumme päättymisen ja tapasimme suomalaisia ravintolassa. Minuakin tuli tervehtimään mikkeliläinen nainen, joten onhan tämä maailmamme pieni paikka, vaikka tuntuikin matka aluksi pitkältä.

Moni ennakkoluulo ja epätieto katosi ja kaipuu Ambomaasta haihtui, mutta illalla lentokentällä koneeseen hitaasti astellessani ajattelin tätä maata ja tänne paluuta mahdolliseksi. Täällä oli todella helppo olla. Windhoek tuntui elävältä ja helposti lähestyttävältä kaupungilta. Ihmiset olivat luontevia ja palvelualttiita. Valkoisia autoja vilisteli ohitse, liikenne näytti sujuvan ja ihmiset näyttivät kauniilta ja onnellisilta.

Mikkelissä,

Anne Kovanen

Ikuinen ikävä Afrikkaan?

Kuten Annen kirjoittamasta matkakertomuksesta käy ilmi, kahden viikon matkamme Namibiaan sisälsi monenlaista ohjelmaa ja aikamoisen kierroksen pääkaupungista pohjoiseen ja länteen. Matka oli itselleni tärkeä tietynlaisena menneen muisteluna, mutta myös eteenpäin katsomisena.

Sain vuonna 2003 tehdä esikoulutusharjoitteluni Namibiassa ja tuolloin maa jätti minuun lähtemättömän jäljen. Sen jälkeen olen kiertänyt Afrikkaa enemmän ja vähemmän ja ikävöinyt aina takaisin. Nyt sitten olen vaiheessa, jossa kyselen vahvasti Jumalalta, joko nyt on aika, jolloin oikeasti saan palata sydämeni maisemiin ja työskennellä siellä pidempiaikaisesti. Varmaa vastausta minulla ei vielä ole, mutta syvä luottamus on siihen, että rukoillen kulkevia johdatetaan. Johdatus on ollut vahvaa tähän hetkeen ja jatkuu varmasti tästä eteenpäinkin. Kuten minulle niin rakkaassa Afrikan-psalmissani sanotaan:

”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan. --- Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.” Psalmi 121:1-2, 8

Tässä luottamuksessa,

Anu Ylitolonen