©  Sakari Hildén

Soitinoppi

Lyömäsoittimet

Lyömäsoittimet ovat soinneiltaan orkesterin laajin soitinryhmä. Yleisesti muistetaan rummut ja lautaset, mutta "lyömäsoittimena" voidaan käyttää mitä tahansa esinettä, jos siitä saadaan ääni lyömällä, ravistamalla, raapimalla, hankaamalla, potkimalla tai edes jotenkin. Verdin Trubaduurissa käytetään alasinta, Ahon 11. sinfoniassa kettinkejä; luetteloa voi jatkaa kiväärillä, pullon korkilla, kirjoituskoneella, moottorisahalla...

Varsinaisia orkesterisoittimiakin on suuri joukko. Osa on idiofoneja, joissa soittimen koko massa värähtelee (esim. triangeli), osa membrafoneja eli kalvosoittimia, joissa värähtelevänä osana on kalvo (esim. rummut). Kumpaankin ryhmään kuuluu sekä sävelkorkeudeltaan epämääräisiä soittimia (kastanjetit, pikkurumpu) että sellaisia, joilla on tietty sävelkorkeus (kellot, patarummut).

Voidaan otaksua, että lyömäsoittimet ovat soittimista vanhimpia. Luonnonkansojen keskuudessa tavataan suuri joukko erilaisia lyömäsoittimia, yksinkertaisimmillaan luonnonesineitä sellaisenaan: puunrunkoja, pähkinänkuoria. Kehittyneemmässä muodossa näitä on työstetty kovertamalla ja lisäämällä nahkainen kalvo. Monien nykyaikaisten soittimien perusmuoto on peräisin näistä, varsinkin rumpujen ja symbaalien (lautasten), joita on käytetty sotajoukkojen merkinantovälineinä, uskonnollisissa menoissa sekä säestämään laulua ja tanssia. Ennen 1600-lukua nuotteihin ei yleensä merkitty lyömäsoittimia, mutta kuvista voi nähdä, että niitä käytettiin keskiajallakin.

Barokin aikana lyömäsoittimet olivat epäilemättä yleisempiä kansan- ja tanssimusiikissa. Ensimmäisiä taidemusiikkiin kelvanneita soittimia oli Arabiasta Eurooppaan kulkeutunut patarumpu. Sitä käytettiin aluksi yhdessä trumpettien kanssa hovi- ja sotilasmusiikissa, sittemmin oopperassa. Sieltä se löysi tiensä muihin orkestereihin.

Barokin oopperoissa käytettiin eksoottisen värin antajina myös tamburiineja ja lautasia. 1700-luvulla vakiintui "turkkilainen" janitsaarimusiikin yhdistelmä: bassorumpu (isorumpu), symbaalit ja triangeli. Tällaista turkkilaista musiikkia sävelsivät niin Gluck, Haydn, Mozart kuin Beethovenkin. Orkesterin lyömäsoitinryhmän voitiin katsoa syntyneen.

Romantiikan aikana otettiin luonnollisesti käyttöön yhä uusia soittimia. Berlioz'n käytössä tamtam, kellot ja tamburiini värittivät sinfoniamusiikkia uudella tavalla. Pikkurumpu kuului myös varhaisiin tulokkaisiin mm. Rossinilla. Yleensä tyydyttiin kuitenkin patarumpuihin, iso- ja pikkurumpuun, lautasiin ja triangeliin. Nämä muodostavat edelleenkin soitetuimman ohjelmiston perusperkussioryhmän.

Soitinvalikoima alkoi todella laajeta vasta 1900-luvulla. Tällöin esiteltiin kellopeli, lehmänkellot, matalat putkikellot ja ksylofoni. Stravinski (Kevätuhri) ja Bartók antoivat lyömäsoittimille tärkeän osan teoksissaan. Maailmansotien välisenä aikana näitä alettiin myös itsenäisesti erillään muusta orkesterista. Varèse, Messiaen, Stockhausen ja Boulez olivat uranuurtajia.

Myöhemmin arsenaaliin on tullut yhä uusia, hyvinkin eksoottisia soittimia. Perinteiset afrikkalaiset, latinalaisamerikkalaiset ja aasialaiset instrumentit ovat rikastuttaneet sointivalikoimaa.

Lyöntivälineet ovat kehittyneet varsinaisten soittimien rinnalla. Rumpupalikoita, kapuloita ja nuijia on kooltaan, kovuudeltaan ja tasapainotukseltaan hyvin monenlaisia. Palikka voi olla puuta tai metallia, ja se voidaan päällystää nahalla, huovalla, korkilla, kumilla tai muovilla.

Ilman tarkkaa sävelkorkeutta olevien lyömäsoittimien nuotit voidaan merkitä vaikka ilman viivastoa, useammin kuitenkin yksi- tai useampiviivaiselle viivastolle.

Kalvosoittimet

Kalvo- eli rumpusoittimien soivana osana on pingotettu kalvo, joka voi olla nahkaa tai muovia. Kalvo värähtelee, kun sitä lyödään kädellä tai palikalla. Syntyvä ääni on verraten heikko, mutta sitä vahvistetaan resonoivalla putkella tai padalla.

Patarummut

Patarumpu oli länsimaisen orkesterin ensimmäinen rumpu. Se koostuu metallipadasta ja kalvosta, jonka voi virittää viritysruuveilla tai nykyään pedaalikoneistolla myös kesken kappaleen. Patarumpuja näkee yleensä pareittain: näin ne oli ratsuväen soittokunnassa helpompi sijoittaa hevosen selkään. Klassiselle ajalle asti tämä pari viritettiin yleensä perussäveleen ja kvarttia matalammalle huippusäveleen. Beethoven ymmärsi ensimmäisenä patarumpujen dramaattisen luonteen.

Patarummun viritys on tarkka n. kvintin alueella, mutta erikokoisilla rummuilla saavutetaan yhteensä lähes kahden oktaavin sävelala: D–c¹.

Muut rummut

Tavallisimmat orkesterikäytössä olevat rummut ovat isorumpu ja pikkurumpu. Ne ovat lieriömäisiä, ja niiden molemmissa päissä on kalvo. Bassorummun puurungon halkaisija on vajaan metrin, ja sitä soitetaan pehmustetulla nuijalla. Pikkurummussa (kuva sivun alussa) on yleensä metallirunko, ja sen alapuolelle, resonanssikalvon päälle, on kiinnitetty metallijousia, jotka voidaan myös kytkeä pois "pärisemästä". Rumpua lyödään kahdella sirolla puukapulalla.

Tamburiini on kalvosoittimen ja idiofonin risteytymä. Matalaan puukehykseen on pingotettu kalvo, ja kehyksen aukoissa on pareittain pieniä heliseviä metallikiekkoja. Tamburiinia voi lyödä, ravistella tai hangata.

Idiofonit

Idiofonit ovat rakenteeltaan yksinkertaisia metallisia tai puisia soittimia. Monet niistä ovat peräisin Aasiasta. Metalliset idiofonit ovat usein messinkisiä tai kuparisia pyöreitä levyjä.

Lautaset

Lautaset eli symbaalit korostavat usein musiikin huippukohtia sekä soinnillaan että soittotavan näyttävyydellä. Lautasten läpimitta on 35–60 cm. Niitä soitettiin 1800-luvun loppuun astilyömällä kahta lautasta yhteen, sittemmin myös jalustaan ripustettua lautasta palikalla lyöden.

Tamtam

Tamtam, suuri gongi, on Kaakkois-Aasian tärkeimpiä perinnesoittimia. Länsimaisessa sinfoniaorkesterissa käytetään yhtä isoa, 1–1,5 m halkaisijaltaan olevaa tamtamia, joka riippuu telineessään pystyssä. Sitä lyödään isolla pehmustetulla nuijalla. Tamtamille ominainen on ääni, joka tekee itsestään nopean crescendon ja häipyy hitaasti. Soitin on erittäin tehokas myös pianissimossa.

Triangeli

Triangeli, "kolmikulma", on terästangosta taivutettu tasasivuinen kolmio, jota soitetaan teräspuikolla. Niitä on eri kokoisia. Ääni on kirkas helähdys.


Puiset idiofonit

Puisia idiofoneja on vain muutamia. Yleisin on puublokki eli penaali, pitkulainen ontto puupala, jossa on resonanssiaukko. Temppeliblokki on ontoksi koverrettu puupallo, jossa myös on avoin rako. Molempia on eri kokoisia ja soinniltaan erilaisia. Varsinkin temppeliblokit näkee usein telineeseen kiinnitettynä sarjana.

Claves, latinalaisamerikkalaiset puusauvat, on tehty kovasta puusta ja niitä lyödään vastakkain. Soitin on monelle tuttu jo musiikkileikkikoulusta.

Erilaiset helistimet ja kalistimet kuuluvat nekin nykyisen orkesterin soittimiin. Näitä ovat kastanjetit, maraca (mon. maracas) ja metallisista esim. kulkuset. Raavittavista soittimista tutuin on guiro.

Melodialyömäsoittimet

Lyömäsoittimet, jotka koostuvat eri sävelkorkeuksille viritetyistä puusauvoista tai -levyistä, ovat jo vanhoja. Nekin ovat peräisin Aasiasta, ja niitä on käytetty jo renessanssin ajoista erityisesti kansanmusiikissa. Orkesterikäyttöön ne tulivat vasta romantiikan aikana 1800-luvulla.

Ksylofonissa kromaattisesti viritetyt puusauvat on järjestetty kahteen riviin pianon koskettimiston tapaan. Jokaisen sauvan alla on lyhyt kaikuputki tai sitten kaikille yhteinen kaikulaatikko, kuten koulusoittimissa. Samantapainen soitin on väliamerikkalainen marimba, jolla on usein vähän pehmeämpi ääni. Molempia soitetaan pienillä nuijilla, malleteilla, joiden kovuus vaihtelee. Sointujen soittamiseksi näitä voi olla kummassakin kädessä kaksi. Ksylofonin soiva ääniala on f¹–c5. Yksi ksylofonin soinnille luonteenomainen tehtävä on ollut kalisevien luurankojen makaaberi matkiminen.

Puun tilalla voidaan käyttää myös metallilevyjä. Näin on kellopelissä ja vibrafonissa. Jo Händel sävelsi kellopelille, Mozart teki sen kuuluisaksi Taikahuilullaan, ja sen käyttö yleistyi 1800-luvulla erityisesti näyttämömusiikissa. Pientä, kirkasäänistä (g²–c5) kellopeliä huomattavasti kookkaampi on vibrafoni, joka muistuttaa ksylofonia. Kaikuputkien yläpuolella on akseli, jossa kutakin putkea varten on pyöreä kansi. Akselia ja kansia pyörittää sähkömoottori: tästä syntyy vibrato, josta soitin on saanut nimensä. Vibrafonia käytettiin ensin jazzissa ja viihdemusiikissa 1920-luvulta alkaen. Sen ääniala on yleensä f–f³.

jatkuu: kieli- ja kosketinsoittimet sekä jousisoittimet

©  Sakari Hildén