©  Sakari Hildén

Suomen musiikki

Keskiaika

Kristinusko alkoi levitä Suomeen sekä idästä että lännestä jo ennen ensimmäistä, 1150-luvulla tapahtunutta ns. ristiretkeä, ja oletettavasti ainakin jonkinlaista kirkkolaulua harjoitettiin lähes alusta lähtien. Graduale Aboense on Suomessa 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa pergamentille käsin kirjoitettu kirkkolaulukirja.

Keskiajan perinnön huomattavin musiikillinen muistomerkki on latinankielisten kirkko- ja koululaulujen kokoelma Piae Cantiones (lat. "hurskaita lauluja", 1582), jonka toimittivat Saksassa suomalaiset oppineet Theodoricus Petri Ruth ja Jaakko Finno. Kokoelman sävelmät ovat pääasiassa 1300- ja 1400-luvuilta, mutta joukossa on muutamia vieläkin vanhempia. On arveltu, että ainakin jotkut 74 sävelmästä on luotu Suomessa. Toinen kokoelma ilmestyi 1625.

Maallinen musiikki kehittyi Suomessa hitaasti. Keskeinen syy oli se, ettei maassa ollut pysyvää hovia. Lyhytaikaisen poikkeuksen muodostaa Juhana-herttuan kausi Turun linnassa 1556–63, jolloin Juhanan renessanssihenkisessä hovissa työskenteli parhaimmillaan yli 30 muusikkoa. Turun asema Suomen musiikkielämän keskuksena vahvistui varsinkin sen jälkeen, kun Turun akatemia (yliopisto) oli perustettu 1640. Sen juhlatilaisuuksia elävöitettiin alusta lähtien musiikilla. Myös kouluissa oli vilkasta musiikkitoimintaa. Kirkkomusiikissa viimeiset katolisen kauden jäänteet elivät vielä 1600-luvulla, ja suomenkielinen kirkkolaulu vakiintui lopullisesti vasta 1702 julkaistun koraalikirjan Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja myötä. Urkuja on saattanut olla kirkoissa jo 1300-luvulla, mutta varsinaisesti ne yleistyivät vasta 1600-luvulta lähtien.

Klassinen tyylikausi

Hiljakseen viriävästä musiikkitoiminnasta huolimatta renessanssi ja barokki jäivät Suomessa varsin vähäisiksi ilmiöiksi, eikä niiden ajalta tunneta suomalaisia säveltäjiä. Yksi enne nousukaudesta oli Akateemisen kapellin perustaminen Turkuun 1747. Se esiintyi lähinnä yliopiston omissa tilaisuuksissa. Kirjallisen Aurora-seuran (1770–79) ylläpitämä orkesteri antoi Suomen ensimmäiset julkiset konsertit Turussa 1773 ja 1774. Turun Soitannollisen Seuran perustaminen 1790 oli vuosisadan merkittävin tapahtuma Suomen musiikkielämässä ja merkitsi säännöllisen konserttitoiminnan alkamista. Seuralla oli oma orkesteri ja laaja nuottikirjasto. Samaan aikaan alkoivat nousta esiin suomalaiset, klassismia edustavat säveltäjät, ensimmäisenä Erik Tulindberg.

Klassisen ajan uutuudet tulivat Suomeen hyvinkin nopeasti: Haydnin kvartettoja ja sinfonioita soitettiin niin kuin muuallakin, ja Beethovenin sinfoniat esitettiin Turussa jopa nopeammin kuin Pariisissa.

Bernhard Henrik Crusell  (1775–1838)
Merkittävin varhaisista säveltäjistämme oli Bernhard Henrik Crusell. Hän muutti 16-vuotiaana Tukholmaan, valtakunnan pääkaupunkiin, missä työskenteli hovikapellin klarinetistina. Crusell saavutti mainetta taiturillisena soittajana ja kävi opinto- ja esiintymismatkoilla Saksassa ja Pariisissa. Hän sävelsi sujuvaan klassiseen tyyliin mm. kolme klarinettikonserttoa, muita solistisia teoksia, kolme klarinettikvartettoa ja muuta kamarimusiikkia, lauluja sekä oopperan Den lilla slafvinnan (Pikku orjatar, 1824).
Crusell debytoi säveltäjänä Tukholmassa v. 1804 muunnelmilla klarinetille ja orkesterille, jotka perustuivat ruotsalaiseen juomalauluun "Goda gåsse, glaset töm". Johdanto ja Air op. 12 klarinetille ja orkesterille valmistui lopulliseen muotoonsa 1820-luvulla.
Puhallintrio, jossa Crusell soitti, oli arvostettu ja esiintyi säännöllisesti. Vuonna 1808 trio kantaesitti Crusellin kolmoiskonserton (Sinfonia concertante) klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille. Teos saavutti suosiota, ja sitä esitettiin säveltäjän teoksista kaikkein eniten.
Kuunneltavaa | Crusell: Sinfonia concertante op. 3

Romantiikasta kansallisromantiikkaan

Kun Suomi oli joutunut Venäjän vallan alaisuuteen, uudeksi pääkaupungiksi tuli 1812 Helsinki, jonne myös yliopisto siirrettiin Turun palon jälkeen 1828. Yliopiston musiikinopettajaksi tuli 1835 saksalaissyntyinen Fredrik Pacius, kansallislaulumme säveltäjä, joka toi keskieurooppalaisen romantiikan Suomeen. Hän oli merkittävä musiikkielämän uudistaja ja organisaattori ja perusti mm. edelleen mieskuorona toimivan Akateemisen Lauluseuran (Akademiska Sångföreningen). Pacius sävelsi ensimmäisen suomalaisen oopperan Kung Karls jakt (1852). Pacius laajensi helsinkiläisyleisön musiikkimaailmaa huomattavasti esittäessään wieniläisklassikkojen ohella koko ajan uusien säveltäjien teoksia: Rossini, Bellini, Mendelssohn. Händelin osuus taas todistaa historiallisen ohjelmiston tuloa Suomeen.

    "Maamme" vakiintui kansallislauluksi 1800-luvun lopulla. Sen sanat ovat J. L. Runebergin runosta Vårt land, käännös on Paavo Cajanderin. Laulu esitettiin ensi kertaa Floran päivänä 13.5.1848. Esityshetkeä voidaan pitää pitkänä ensiaskelena kohti kansallistunteen heräämistä. Maamme-laulu levisi ylioppilaiden mukana ympäri Suomen ja saavutti suuren suosion. Viron kansallislaulussa Mu isamaa käytetään samaa sävelmää.

    "Porilaisten marssi" on Suomen armeijan kunniamarssi. Sen melodia on eurooppalainen, mutta säveltäjä ei ole tiedossa. Marssi kulkeutui Ruotsiin 1700-luvun lopussa, jossa se nimettiin Svean henkivartijain juhlamarssiksi. Suomalaiset rykmentit, myös Porin, ottivat sen kunniamarssikseen. Teoksesta syntyi monia versioita, yhden teki Christian Fredric Kress, jota on pidetty marssin säveltäjänä.

    Marssi jäi kymmeniksi vuosiksi unohduksiin, kunnes Runeberg herätti Suomen sodan muistot henkiin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Näistä syntyi 1851 näytelmä Elon taistelussa, johon tarvittiin marssi. Kapellimestari Konrad Greve sovitti marssin näytelmän porilaisia sotilaita varten, joihin teos sittemmin yhdistettiin. Suomen itsenäistymisen jälkeen siitä tehtiin puolustusvoimien kunniamarssi. Sen suomenkieliset sanat ovat Paavo Cajanderin käännöksestä.

Romantiikan ajan laulusäveltäjiä olivat Paciuksen lisäksi Fredrik August Ehrström, Karl Collan ja Gabriel Linsén. Saksalainen suuntaus vahvistui, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen monet säveltäjät opiskelivat Leipzigissä: heistä merkittävimpiä olivat Martin Wegelius ja Robert Kajanus.

Paciuksen aikana Helsingin musiikkielämä toimi yhdistysten ja yliopiston varassa. Kulttuurielämän kehitykselle tärkeää oli, että Aleksanteri II:n antaman kieliasetuksen 1863 mukaan suomesta tuli ruotsin kanssa tasavertainen virkakieli. Vuodesta 1882 tuli musiikkielämälle käännekohta. Tuolloin Martin Wegelius (1846–1906) perusti Helsingin musiikkiopiston (nyk. Sibelius-Akatemia) ja loi perustan Suomen musiikinopetukselle aina korkeakoulutasolle asti. Robert Kajanus pani alulle Helsingin Orkesteriyhdistyksen (nyk. Helsingin kaupunginorkesteri), jonka johtajana hän toimi vuoteen 1933. Hän tuli tunnetuksi ennen muuta Sibeliuksen teosten autenttisena tulkitsijana.

    Ensimmäiset konservatoriot perustettiin Italiaan jo 1500-luvulla, mutta ne olivat lähinnä orpokoteja, joissa opetettiin musiikkia hartaudenharjoitusten yhteydessä. Parin vuosisadan kuluessa ne muuttuivat ammattimaisemmiksi oppilaitoksiksi. Pariisin konservatorio perustettiin v. 1795, Leipzigin v. 1843 (Mendelssohn). Jälkimmäisestä tuli tärkeä keskus ja mm. monien pohjoismaisten muusikoiden opiskelupaikka. Pietarin konservatorio syntyi v. 1862 ja Moskovan v. 1866. Konservatoriot olivat erilaisten yhdistysten ylläpitämiä, valtiollisia musiikkikorkeakouluja syntyi vasta 1900-luvulla.

Musiikkiopiston ja orkesteriyhdistyksen perustaminen synnytti musiikkielämämme ensimmäiset laitokset. Ooppera liittyi näiden joukkoon v. 1911, jolloin Kotimainen Ooppera perustettiin. Kaikki nämä toimivat pääasiassa ulkomaisten muusikkojen ja opettajien voimin. Helsingin ulkopuolella oltiin vielä tilapäisen toiminnan varassa. Vasta 1920-luvulla perustettiin Turun ja Tampereen kaupunginorkesterit sekä joukko kansankonservatorioita. Myös Yleisradio aloitti toimintansa tuolloin.

1800-luku oli merkittävä ajanjakso Suomen kuorolaulun historiassa. Voidaan jopa sanoa, että suomalaisuus rakennettiin kuoromusiikilla; niin suuri oli sen merkitys kulttuurille ja koko yhteiskunnalle. Kuorolaulu oli kielipolitiikan osa, ja siihen liittyi myös muita yhteiskuntapoliittisia tavoitteita. Se oli yksi niitä harvoja toimintamuotoja, joita sai vapaasti harrastaa. Kuorolaulu liitettiin yleensä yliopistomaailmaan, mutta se levisi vähitellen käsityöläisten ja työväestön keskuuteen, kaupungeista maaseudulle ja ruotsinkielisten keskuudesta suomenkielisiin.

Jyväskylään 1863 perustettu ensimmäinen kansakoulunopettajaseminaari teki merkittävää työtä. Sen musiikinopettajana toimi Erik August Hagfors. Seminaarin musiikkinäytteistä muodostui koko maakuntaa palveleva musiikkitapahtuma, jossa Helsingistäkin saapuneet vieraat hämmästyivät kuullessaan ensi kertaa suomenkielistä kuorolaulua. Suomenkielisiä kuorolaulukokoelmia julkaistiin. Seminaarikuorojen toiminnan varaan perustettiin yleiset laulu- ja soittojuhlat.

Paciuksen työ Helsingissä houkutteli ylioppilaita mukaan musiikkitoimintaan. Heidän välityksellään harrastus levisi ympäri Suomen. Toinen vaikuttajajoukko oli Jyväskylän ja Sortavalan seminaareista valmistuneet kansakoulunopettajat. Lauluharrastus tavoitti niin koululaiset kuin aikuisetkin. Monet kirkkokuorot saivat alkunsa adventtia varten perustetuista Hoosianna-kuoroista; Voglerin Hoosiannan lauloivat ensin kansakoululaiset ensimmäisenä adventtina, ja esitysperinne jatkuu yhä.

Ensimmäinen lukkari-urkurikoulu aloitti toimintansa Turussa 1878. Sen esimerkin mukaisesti niitä perustettiin myös Helsinkiin, Ouluun ja Viipuriin. Kansallinen herääminen kiinnitti huomiota myös työväestön sivistykseen. Tehdaskaupunkien ammattikuntien ja työväenyhdistysten yhteyteen perustettiin kuoroja ja soittokuntia. Ylioppilaslaulun esimerkin mukaan ensimmäiset 1800-luvulla perustetut kuorot olivat useimmiten mieskuoroja.

Vuosisadan vaihteessa myös säveltäjien huomio kiinnittyi kuorolauluun. Sibeliuksen, Kuulan, Madetojan ja Palmgrenin kuorosävellysten suuri määrä on hyvin ymmärrettävissä harrastuksen laajaa taustaa vasten. Isänmaalliset kuoroteokset heijastivat musiikin kansallisen suuntauksen vahvistumista. Kansallisromantiikka puhkesi kukoistukseen Jean Sibeliuksen varhaisteoksissa.

Musiikin historiasta voidaan huomata, että voimakkaan amatöörimusiikin harrastuksen aikana myös luova säveltaide on kukoistanut. Uudet laulusävellykset syntyivät usein romanttisten suomalaisten runoilijoiden teksteihin: parhaana esimerkkinä Eino Leino.

Pekka Juhani (P. J.) Hannikainen  (1854–1924)
P. J. Hannikainen kehitti erityisesti suomalaista kuorolaulua. Ylioppilaslaulun levittämiseksi Suomeen hän perusti Ylioppilaskunnan Laulajat, jonka johtaja hän oli 1882–86. Hannikainen toimi Jyväskylän seminaarin musiikin lehtorina 1887–1917. Täältä kuorolaulun harrastus laajeni koulutettujen opettajien mukana kaikkialle Suomeen. Hannikaisen säveltämiä ovat monet tutut lastenlaulut: mm. Joulupukki ja Suojelusenkeli (Maan korvessa).
Oskar Merikanto  (1868–1924)
Oskar Merikanto on merkittävin suomalaisen kansanomaisen taidemusiikin edustaja. Hänet tunnetaan melodisen vuolaiden, usein kansanlaulun asemaan nousseiden yksinlaulujen säveltäjänä, pianistina ja urkurina. Hänen oopperansa Pohjan neiti (1899) oli ensimmäinen suomenkielinen ooppera. Merikannon musiikin ominaislaatu ilmenee etenkin näyttämömusiikissa (Tukkijoella). Kesäillan valssia on kuultu televisiomainoksia myöten, ja Valse lente kuuluu monen musiikkiopistopianistinkin ohjelmistoon.


Suomalaiskansallinen sävelkieli syntyi oikeastaan vasta 1900-luvulla; siihen asti oli sävelletty yleiseurooppalaisen tyylin mukaisesti. 1900-luvun alussa julkisuuteen astuneista romantikoista merkittävimpiä olivat sinfonikot Erkki Melartin ja Leevi Madetoja, etenkin pianomusiikistaan tunnettu Selim Palmgren ja kuoro- ja yksinlaulujen säveltäjänä parhaimmillaan ollut Toivo Kuula.

Leevi Madetoja  (1887–1947)
Leevi Madetoja on Sibeliuksen jälkeen suomalaisen romantiikan huomattavin säveltäjä. Hän opiskeli Sibeliuksen johdolla, ja Sibelius piti Madetojaa suuressa arvossa. Madetoja oli hillitty myöhäisromantikko, jonka tyylissä sulautuvat yhteen suomalaiskansallinen romanttisuus ja melankolisuus sekä ranskalaistyylinen henkevyys ja ilmavuus. Madetojan läpimurto tapahtui sävellysensikonsertissa v. 1910, jonka jälkeen säveltäjä lähti opintomatkalle Pariisiin. Ranskalainen vaikutus onkin kuultavissa monissa Madetojan sävellyksissä. Hänen pääteoksensa ovat kolme sinfoniaa (1916, 1918, 1926), oopperat Pohjalaisia (1923) ja Juha (1934), sekä balettipantomiimi Okon Fuoko (1927). Hän sävelsi myös monia suomalaisen kuoromusiikin klassikoita.
Pohjalaisista tuli kansallisoopperamme, jos sillä tarkoitetaan kykyä kuvata kansan luonnetta ja ilmaista kansanomaisella sävelkielellä sen tunteita. Oopperan kantava melodia on kansanlaulu Tuuli se taivutti koivun larvan. Ensi-ilta oli valtava menestys. Jo sitä ennen v. 1922 Madetoja oli tehnyt oopperan musiikista orkesterisarjan.
Kuunneltavaa | Madetoja: Pohjalaisia-sarja
Selim Palmgren  (1878–1951)
Palmgren antoi ensikonserttinsa Porissa v. 1898, ja tästä alkoi merkittävä konserttipianistin ura. Pianosävellysten ohella mieskuorolaulut olivat hänen musiikkinsa toinen painoalue. Näkyvän asemansa ansiosta konsertoivana pianistina ja vaimonsa Maikki Järnefelt-Palmgrenin säestäjänä hän oli aikanaan erittäin suosittu, ja häntä pidettiin Suomen merkittävimpänä pianosäveltäjänä. Sibeliuksen lyötyä laimin tämän alueen Palmgren onkin ensimmäinen täysverinen pianosäveltäjämme.
Palmgren toimi sävellyksen professorina Yhdysvalloissa 1921–26 ja Sibelius-Akatemiassa vuodesta 1939. Hänen tuotannossaan myöhäisromantiikkaan yhdistyy impressionistisia aineksia. Pääteoksia ovat viisi pianokonserttoa, joista tunnetuin on nro 5, Virta, soittimellisesti kiitolliset pianoteokset, mm. 24 preludia, Kevätyö, Kuutamo, Kolmikohtauksinen nocturne, ooppera Daniel Hjort ja monet kuorolaulut.
Toivo Kuula  (1883–1918)
Kuula opiskeli Helsingin musiikkiopistossa viulunsoittoa ja musiikin teoriaa vuosina 1900–03, ja hän oli myös Sibeliuksen ensimmäinen oppilas v. 1908. Kuulan opistoaikojen pääteokset, viulusonaatti ja pianotrio, herättivät suurta huomiota, koska suurimuotoisia kamarimusiikkiteoksia oli Suomessa tuolloin sävelletty vain vähän, ja toisaalta, koska Kuulaa pidettiin nousevan suomenkielisen kulttuurin suurena lupauksena.
Kuulan omaperäiseen tyyliin vaikuttivat myöhäisromantiikka, impressionismi ja kansanmusiikki. Hänen huomattavimpiin sävellyksiinsä kuuluvat impressionistiset orkesterisävellykset sekä useat säestyksettömät kuorolaulut. Kuula sai surmansa ampumavälikohtauksessa kansalaissodan loppuvaiheessa.
Kuula sävelsi 24 yksinlaulua. Nämä syntyivät yleensä runon aiheuttamasta inspiraatiosta. Laajat laulusarjat eivät kiinnostaneet häntä. Syystunnelma (1904) on Kuulan ensimmäinen laulu. Samoin kuin hieman myöhäisempi Aamulaulu se saavutti yleisömenestyksen, varmaan koskettavan sentimentaalisuutensa ansiosta. Kuulan luomisprosessissa innoituksen sävyttämä improvisointi pianon ääressä muodosti lähes ratkaisevan vaiheen. Nuotteihin tallennettuinakin musiikilliset ajatukset seuraavat toinen toistaan välähdyksenomaisesti. Monet Kuulan liedit kuuluvat suomalaisen säveltaiteen valioihin. Yksi pidetyimmistä suomalaisista häämarsseista on juuri Toivo Kuulan ystävilleen säveltämä.
Kuunneltavaa | Kuula: Lauluja (Syystunnelma ym.)
Yrjö Kilpinen  (1892–1959)
Kilpinen on toinen huomattava suomalainen laulusäveltäjä. Toisin kuin edellisiä, häntä ei voi pitää tyyliltään romantikkona. Kilpisen sävellystyö liittyi Schubertin, Schumannin ja Hugo Wolfin liedperinteeseen. Melodiikka ja varsinkin soinnutus on monesti yksinkertaista, jopa arkaistisiin sävyihin pelkistettyä. Suuri osa hänen n. 700 yksinlaulustaan kuuluu laajoihin laulusarjoihin, joista tunnetuimpia ovat Kantelettaren, Eino Leinon, V. E. Törmäsen (Tunturilauluja), V. A. Koskenniemen ja Christian Morgensternin runoihin sävelletyt sarjat.
Kilpinen oli sekä ihmisenä että taitelijana poikkeuksellisen värikäs. Hänen keskittymisensä yksinlaulujen luomiseen on ainutlaatuista ja aikanaan 1920-luvulla jopa "vanhanaikaista". Kilpisen tuotannossa näkyy myös se, että hän hallitsi kolme kieltä: kotimaisten kieliemme lisäksi saksan.
Tunturilaulut op. 52–54 ovat vuodelta 1926. Niissä kuuluu Pohjolan voimakas luonnonyhteys, joka puhkeaa todelliseen loistoon Tunturilaulussa. Laululle on suomalaisen liedtaiteen klassikko.

Oopperoita oli Suomessa 1800-luvulla nähty pääasiassa ulkomaisina vierailuproduktioina, vaikka vuodesta 1849 niitä esitettiin satunnaisesti myös suomalaisin voimin. Toiminta tuli säännölliseksi, kun Suomalaisen Teatterin lauluosasto esitti suomenkielisinä versioina n. 30 oopperaa 1873–79. Vuonna 1911 toiminta vakiintui lopullisesti, kun Kotimainen Ooppera perustettiin. Vuodesta 1914 lähtien sen nimenä oli Suomalainen Ooppera, ja 1956 laitoksesta tuli Suomen Kansallisooppera.

jatkuu

©  Sakari Hildén