©  Sakari Hildén

Modernismi

Taidesuuntausta, joka radikaalisti poikkeaa totutusta, kutsutaan avantgardeksi. Saksan Darmstadtista tuli 1950-luvulla musiikin uuden "etulinjan" keskus. Ranskalainen Olivier Messiaen (1908–92) jatkoi Webernin sarjallisen musiikin ajatuksia, mutta on nykyään tunnetumpi mm. intialaisisten rytmien ja asteikoiden sekä ennen muuta linnunlaulun käytöstä musiikkinsa materiaalina. Oiseaux exotiques (1956) esittelee eksoottisten lintujen laulua pianon ja pienen orkesterin keinoin.

Lisää Messiaenista (opistotason kurssi)

Kuunneltavaa | Messiaen: Oiseaux exotiques

Edgard Varèse (1883 – 1965) teki elämäntyönsä sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Hänen ajatuksensa musiikin olemuksesta poikkesivat jo 1920-luvulla muista suurista uudistajista: esim. Stravinskista, Schönbergistä ja Bartókista. Varèselle sointi oli musiikissa tärkeintä. Lyömäsoittimille kirjoitettu Ionisation (1933) on kuuluisimpia näiden instrumenttien mahdollisuuksia hyödyntävistä teoksista. Lyyrinen Density 21.5 soolohuilulle (1936) edustaa säveltäjän toisenlaista persoonaa.

Kuunneltavaa | Varèse: Ionisation, Density 21.5

Unkarilainen György Ligeti (1923–2006) oli tärkeimpiä avantgardisteja. Työskentely Kölnin radion musiikin elektroniikkastudiossa vaikutti Ligetin kehitykseen säveltäjänä nopeasti. Vuosina 1957–58 valmistuivat hänen ensimmäiset elektronisen musiikin teoksensa. Ligeti päätyi toteamukseen, että kun musiikin rakenteet tulevat yhä monimutkaisemmiksi, yksityiset intervallit menettävät merkityksensä. Syntynyt ongelma voidaan ratkaista joko yksinkertaistamalla sävelkudosta tai kiinnittämällä vähemmän huomiota yksityiskohtiin. Hän uhrasi intervallit uuden soinnin hyväksi, ja etääntyy siis kauas polyfoniasta, missä jokainen stemma on yksilöllinen ja riippuvuussuhteessa muihin.

Orkesterisävellyksessä Apparitions (1959) päähuomion vievät sointivärit sekä pituudeltaan ja tiheydeltään muuttuvat sointikentät. Atmosphères (1961) vie orkesterinkäsittelyn askelta pidemmälle. Suurorkesterin jokainen stemma on yksilöllinen, mutta yksityiskohdat eivät Ligetin mukaan saa tulla esille. On huomattava, että säveltäjä käyttää soittimia "normaalilla" tavalla. Atmosphères ei sisällä teemoja tai rytmistä sykettä. Teoksessa syntyy niin tiheä sointikudos, että yksityiset äänet hukkuvat siihen. Sointiväri muuttuu koko ajan. Käytössä on cluster-tekniikka, joka merkitsee sitä, että kaikki kromaattisen asteikon sävelet soivat yhtaikaa merkityllä alueella. Atmosphèresin laajin klusteri kattaa viisi oktaavia. Musiikissa on paine, tiheyden tunne.

Kuunneltavaa | Ligeti: Atmosphères

Elektroninen musiikki

Elektronisella musiikilla tarkoitetaan musiikkia, jonka säveltämiseen ja esittämiseen käytetään sähköisiä välineitä. Äänet voidaan tuottaa äänigeneraattoreilla (syntetisaattorit), tai voidaan käyttää ääniä, joita vain muokataan ja yhdistellään sähköisesti, esim. nauhureilla.

"Elektroniikan" käyttäminen sävellystyössä on nuori ilmiö. Sotien jälkeen syntyi konkreettinen musiikki, jossa käytettiin arkielämän nauhoitettuja ääniä. Syntetisaattorit keksittiin 1950-luvulla. Ensimmäinen radio-ohjelma, jossa soitettiin sähköisin keinoin toteutettuja sävellyksiä, lähetettiin Kölnistä v. 1954. Siinä oli mukana mm. Stockhausenin teoksia. Tietokoneet tulivat käyttöön 1960-luvulla. Populaarimusiikki otti nämä keinot käyttöön 1970-luvulla.

Karlheinz Stockhausen (1928–2007) herätti erityisesti 1950-luvulla suurta huomiota. Hänen mukaansa jokaisen äänen määrittelee viisi tekijää, parametriä: sävelkorkeus, voimakkuus (intensiteetti), kesto, sointiväri ja äänen sijoittuminen tilaan. Klavierstück XI perustuu ohjattuun sattumaan: nuottilehdellä on 19 erilaista nuottiryhmää, joista esittäjä saa vapaasti valita, missä järjestyksessä ne soitetaan. Esitys päättyy, kun sama ryhmä on soitettu kolmeen kertaan.

Gesang der Jünglinge (Nuorukaisten laulu, 1956) on elektronisen musiikin merkkiteos. Se on yksi ensimmäisistä sävellyksistä, joissa soivaa tilaa käytetään musiikillisena elementtinä. Sävellys esitetään viidestä kaiutinryhmästä, jotka on sijoitettu kuulijoiden ympärille. Äänen tulosuunta siis vaihtelee poikkeuksellisen paljon.

Säveltäjä yhdistää lauluäänen sähköisesti tuotettuun musiikkiin. Tekstinä on säkeitä Raamatun apokryfikirjasta: faarao haluaa polttaa kolme juutalaisnuorukaista vääräuskoisuuden vuoksi, mutta nämä läpäisevät tulikokeen. Laulajana on 12-vuotias poika, jonka äänessä on mahdollisimman vähän vibratoa. Stockhausen on leikannut ja käsitellyt äänen niin, että sanoja ei yleensä voi ymmärtää. "Lobet den Herrn", ylistäkää Herraa, toistuu aika ajoin.

Stockhausenin uudemmasta tuotannosta mainittakoon Helikopteri-jousikvartetto (1993). Tämän puolituntisen teoksen kokoonpanoon kuuluu perinteisen kvartetin lisäksi mm. neljä helikopteria lentäjineen, neljä ääniteknikkoa ja äänen ja kuvan välityslaitteisto. Kvartetto on tarkoitus kuunnella auditoriossa, johon on sijoitettu neljä televisio- ja kaiutintornia.

Aleatorisuus

Uudessa musiikissa puhutaan aleatorisuudesta, kun tarkoitetaan sattuman osuutta teoksen esityksessä. Useat säveltäjät, mm. Stockhausen, Cage ja Boulez, ovat kokeilleet tätä improvisoinnin muotoa. Witold Lutoslawski (1913–94) on käyttänyt aleatorista kontrapunktia. Sellokonsertto (1970) koostuu neljästä osasta ilman välitaukoja. Johdannossa säveltäjä tutkii d-säveltä, jota toistetaan sekunnin välein "välinpitämättömästi". Esittäjä reagoi, kun jotain tapahtuu orkesterissa. Teos jakaantuu pakollisiin ja vapaavalintaisiin jaksoihin.

Kysymyksessä ei ole sattuma laajassa merkityksessä, koska muotorakenne on kuitenkin määrätty. Yksityisellä soittajalla on sen sijaan annetuissa rajoissa mahdollisuus toimia niin, että aleatorisuutta esiintyy. Käytännössä aleatoriikka toimii niin, että säveltäjä antaa solistisia vapauksia joko kaikille tai vain joillekin äänille. Soittoaika voidaan ilmaista esim. sekunteina: kun muusikko on soittanut osuutensa, hän kertaa sitä, kunnes kapellimestari antaa merkin siirtyä seuraavaan jaksoon.

Kuunneltavaa | Lutoslawski: Sellokonsertto

Jos soittajille annetaan täysi vapaus soittaa stemmat missä tahansa tempossa ja järjestyksessä – tai keksiä ne itse, on lopputulos usein se, että säveltäjä ei itsekään tunne omaa kappalettaan. Amerikkalainen John Cage (1912–92) on käyttänyt tätäkin tapaa, samoin musiikillista teatteria, jossa ääni sinänsä ei enää ole tärkeä: voidaan esim. työntää flyygeliä seinää vasten, tai olla tekemättä mitään.

Cage ei ole halunnut säveltää teoksia, vaan hänen tavoitteensa on ollut tehdä säveltäjä ja valmiiksi sävelletty musiikki tarpeettomiksi avaamalla ihmisten korvat ympäristön äänille, jotka ovat aina uusia ja paljon kauniimpia kuin varta vasten tuotetut äänet. Tästä esimerkkinä on 4'33", kolmiosainen teos, jonka aikana esittäjä ei soita ääntäkään.

Parhaillaan soi Saksan Halberstadtissa v. 2000 alkanut maailman pisin urkukonsertti ja sävellys, jonka on tarkoitus kestää 639 vuotta. Esitys alkoi puolentoista vuoden mittaisella tauolla. Uusi sävel tulee vuoden välein.


Muita nykysäveltäjiä

Uuden musiikin monimuotoisuus kuvastuu siinä, että useat säveltäjät maailman eri puolilla tekevät työtään paitsi aivan eri lähtökohdista, myös erilaisin arvoin ja pyrkimyksin. Edellä on mainittu esimerkinomaisesti muutama tärkeä 1900-luvun säveltäjänimi. Heidän rinnalleen voidaan nostaa myös puolalainen Krzysztof Penderecki (s. 1933), argentiinalainen Mauricio Kagel (s. 1932) sekä suomalaiset Magnus Lindberg (s. 1958) ja Kaija Saariaho (s. 1952). Suomalaisessa musiikissa on myös monia merkittäviä estetiikaltaan perinteisempiä säveltäjiä.

jatkuu

©  Sakari Hildén