©  Sakari Hildén

Impressionismi

Vuoden 1870 vaiheilla Ranskassa syntyi maalaustaiteen ja musiikin suunta, joka vastusti taideakatemioissa opetettua formalistista, täsmällistä, klassisiin muotokäsityksiin pohjautuvaa ja ylitunteellista taidekäsitystä. Impressionistit maalasivat työnsä ulkona ja pyrkivät ilmaisemaan hetkellisen, välittömän vaikutelmansa (impressio) liikkeistä ja väreistä, valoista ja varjoista. Uutta oli myös impressionistien tapa sommitella taulunsa vapaan luonnosmaisesti, ikään kuin ne olisivat katkelmia tavanomaisista, satunnaisista havainnoista.

Kuuluisia impressionisteja olivat mm. Monet (Impressio: nouseva aurinko, 1874) ja Renoir. Värien muuttuminen kirkkaiksi ja kiinnostus sivellintekniikkaan olivat modernin taiteen lähtökohtia: taide irtautui todellisuudenmukaisesta kuvaamisesta. Runouden kehitys johti symbolismiin: sanoja ei valittu niiden merkityksen mukaan, vaan sen, miltä ne kuulostivat lausuttuina. Vokaalisoinnut olivat ikäänkuin taulun väriläikkiä. Symbolistisen taiteen tyylitelty luonnosmaisuus, unenomaisuus sekä viehtymys mystisyyteen ovat piirteitä, jotka ovat tuttuja myös Debussyn musiikista.

Katso myös Kalevi Aho: Miltä kuulosti 1900-luku?

Claude Debussy  (1862–1918)

Musiikin impressionismin johtohahmo oli ranskalainen Debussy. Hänen esikuvinaan olivat niin maalaustaide kuin runous: Verlaine, Baudelaire ja Mallarmé. Debussyn musiikki korosti sointiväriä ja tunnelmaa, ei teoksen muotoa. Hänen tyylinsä oli reaktio sekä Mozartin että Beethovenin tapaisten säveltäjien muodon korostamiseen että romantiikan tunnelmointiin. Impressionistinen musiikki on usein ohjelmamusiikkia.

Päämääräänsä Debussy tavoitteli kehittämällä uusien ja vanhojen tyylikeinojen yhdistelmän: hän käytti toisaalta kokosävelasteikkoa ja mutkikkaita, ennen tutkimattomia intervalleja noonista ylöspäin, myös polytonaalisuutta (useampi sävellaji yhtaikaa), toisaalta hän palasi keskiaikaisen kirkkomusiikin rinnakkaisiin kvartteihin ja kvintteihin. Nämä keinot kuuluvat jo Debussyn Mallarmén runoon perustuvassa varhaisteoksessa Prélude à l'aprés-midi d'un faune, Faunin iltapäivä (1894). Runo kertoo faunista, joka soittelee huiluaan metsässä, näkee nymfejä ja lähtee ajamaan heitä takaa ja vaipuu lopussa uneen. Sävellys ei seuraa runoa yksityiskohdittain, vaan ilmentää sitä vapaasti musiikin keinoin.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Debussy: Faunin iltapäivä

Debussyn laaja pianotuotanto edellytti uutta soittotekniikkaa, johon kuuluu runsas, mutta herkkä pedaalien käyttö. Tutuimpia teoksia ovat Clair de lune (Kuutamo) sekä preludit Pellavatukkainen tyttö ja Uponnut katedraali. Uponnut katedraali kertoo vanhan legendan, jonka mukaan meri nieli Ysin kaupungin, ja miten kalastajat ovat toisinaan saaneet nähdä katedraalin hetkeksi nousevan merestä. Näkyä edeltää kellojen ääni, gregoriaaninen melodia ja keskiaikainen moniääninen laulu. Uponnut katedraali on eräänlainen pianolle sävelletty mysteerinäytelmä, jonka tapahtumat jokainen voi tulkita omalla tavallaan.

Debussyn kypsä tyyli oli modernismin edelläkävijä. Hänen uudistuksensa oli ennen kaikkea harmoninen. Vaikka hän ei keksinyt kokosävelasteikkoa, hän oli ensimmäinen säveltäjä, joka käytti sitä menestyksellisesti. Hänen soinnunkäyttönsä oli aikanaan vallankumouksellista: hän asetti soinnut rinnakkain "ilman yhteyttä" – ikäänkuin väriläiskiä impressionistiseen tauluun – niin, että se pikemminkin heikensi kuin kannatti sävellajituntua. Kiinteän tonaliteetin puuttuminen tuotti häilyvän tunnelman, jota jotkut aikalaiskriitikot kutsuivat musiikilliseksi impressionismiksi maalaustaiteen esikuvan mukaan. Debussy ei luonut sävellyksen koulukuntaa, mutta hän vapautti musiikin perinteisen harmonian kahleista ja kannusti muita säveltäjiä uusiin kokeiluihin. Myöhäistuotannossaan hän suosi selvempiä ääriviivoja ja palasi mm. aikaisemmin halveksimaansa sonaattiin.

lisää impressionismista ja Debussysta (opistotason kurssi)

Maurice Ravel  (1875–1937)

Ravel oli Debussyn rinnalla toinen musiikin impressionismin pääedustajista. Hänen tuotantonsa muita ulottuvuuksia ovat klassinen selkeys myös musiikin rakenteen suhteen, eksoottinen värikylläisyys ja kyky eläytyä vieraiden kulttuurien musiikkiin. Ravel oli loistava orkestroija (Musorgski: Näyttelykuvia). Hänen monipuolisen tuotantonsa tärkeimpiä sävellyksiä ovat La valse ja Bolero orkesterille, kaksi pianokonserttoa, joista toinen vasemmalle kädelle, ja soittimellisesti uraa uurtavat pianoteokset.

Ravel syntyi Espanjassa, ja espanjalaisen kansanmusiikin vaikutteita on havaittavissa hänen sävellyksissään. Bolero (1928) on esimerkki soitinnuksen keinoin toteutetusta orkestericrescendosta, jossa melodia, rytmi ja soinnutus pysyvät samoina alusta loppuun. Soolosoittimina esiintyvät vuorotellen miltei kaikki orkesterin soittimet. Teos alkaa alttoviulujen ja sellojen pizzicatoilla, joiden ylle piirtyy pikkurummun ostinatorytmi.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Ravel: Bolero

Ravelin musiikissa on havaittavissa piirteitä, jotka viittaavat impressionismia seuranneeseen musiikinhistorian vaiheeseen, uusklassismiin. Näitä piirteitä ovat selvästi piirtyvät melodiat, säännölliset rakenteet ja tasaisesti sykkivä rytmi. Ravel otti esikuvansa uusklassistien tapaan mielellään varhaisemmilta kausilta, toisaalta hän sai vaikutteita Pariisin jazzkahviloissa kuulemastaan musiikista.

Impressionismin tyylipiirteitä

  • Sointiväri on keskeisessä asemassa
  • Ei pää- tai sivuteemoja, ei kehittelyä tai symmetrisiä rakenteita
  • Passiivinen melodia: ei jännitystä aiheuttavia johtosäveliä, vähän laajoja intervalleja
  • Pentatoninen ja kokosävelasteikko astuvat usein duurin ja mollin tilalle
  • Sävelaiheet ovat usein lyhyitä ja suppeita
  • Rytmi on häilyvä, selväpiirteinen iskutus hämärtyy
  • Klassisen tyylin äänenkuljetukseen ja sointujen yhdistämiseen ei kiinnitetä huomiota: rinnakkaiset oktaavit, kvintit ja kvartit käytössä – "liukuva sointu"
  • Laajoja sointuja: terssejä päällekkäin useita (nooni, undesiimi)
  • Toisilleen perinteisen tonaalisesti vieraat soinnut nyt vierekkäin, riitasoinnut eivät purkaudu

jatkuu

©  Sakari Hildén