©  Sakari Hildén

BALETTI

Baletti (ransk. ballet, tanssi) on musiikin säestyksellä näyttämöllä esitetty tyylitelty länsimaisen taidetanssin laji; sanaa käytetään tarkoittamaan myös esitettävää teosta sekä ryhmää, joka teoksen esittää.

Baletin juuret johtavat renessanssin Italiaan, jonka ruhtinashovien tanssiesityksistä tunnetaan yksityiskohtaisia kuvauksia. Varsinaisesti baletti syntyi Ranskassa 1500- ja 1600-luvulla. Ensimmäinen balettiteos oli Ballet comique de la Reine, joka esitettiin Ranskan hovissa 1581. Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan, aikana ballet de cour, hovibaletti, oli suosittu huvittelumuoto. Tanssijoina esiintyivät hovin miesjäsenet usein itse kuninkaan johdolla. Väljä juoni yhdisti tanssin, laulun, runouden ja visuaaliset tehokeinot. Ludvig itse sai Aurinkokuninkaan nimen juuri roolistaan aurinkona tuhlailevassa spektaakkelissa Ballet de la Nuit (ks. kuva), joka kesti yli kaksitoista tuntia.

Vuonna 1661 Ludvig XIV perusti Kuninkaallisen tanssiakatemian, jonka keskuspaikaksi tuli Pariisin ooppera. Kuningas nimitti kuninkaalliseksi balettimestariksi Pierre Beauchampin, joka loi pohjan baletin teorialle ja nimistölle luokittelemalla mm. jalkojen viisi perusasentoa. 1700–luvulle tultaessa alettiin vaatia, että liikkeen tulisi täyttää ne kerronnalliset tehtävät, joihin oli siihen saakka käytetty lauluja ja runoutta. Vuosisadan loppuun mennessä tanssitaide saavutti itsenäisen aseman draamallisena taidemuotona: syntyi ballet d'action, toimintabaletti. Sen keskeiset vaatimukset toi julki ranskalainen tanssija Jean Georges Noverre, ensimmäinen nykyaikainen koreografi, teoksessaan Lettres sur la danse et sur les ballets.

Naiset eivät esiintyneet ammattitanssijoina ennen vuotta 1681, mutta 1800-luvun alussa he alkoivat saavuttaa erikoisaseman, joka jatkui aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Monet nykyisin balettiin liitettävät piirteet, kuten varvastossut, valkoiset tutuhameet, naiskeskeisyys ja tanssin keveyden illuusio, omaksuttiin vasta romanttisen baletin aikana 1800-luvulla.

Romanttisen baletin taiteellisen kukoistuksen rapistuessa 1800-luvun lopulla baletin keskukseksi tuli Pariisin sijasta vähitellen Pietari. Sen Mariinski-teatteriin kiinnitettiin 1854 ranskalainen tanssija-koreografi Marius Petipa. Hänen pitkät nelinäytöksiset, formalistiset satubalettinsa (Prinsessa Ruusunen, Pähkinänsärkijä, Joutsenlampi, kaikkien musiikki Tšaikovskin) ovat edelleen klassisen balettiohjelmiston keskeisiä teoksia. 1900-luvun alussa venäläinen tanssitaide valtasi muun Euroopan ennen muuta Sergei Djagilevin Venäläisen baletin (1909–29) ansiosta. Seurueen esityksissä yhdistyi oman aikansa kokeilevien koreografien, säveltäjien (Stravinski, Satie) ja lavastajien työ ennenäkemättömällä tavalla. Venäläinen baletti synnytti liikesanastoltaan monipuolisemman ja vapaamman modernin baletin. Samanaikaisesti balettitraditiosta nousseen tanssiuudistuksen rinnalla kehittyi 1900–luvun alussa myös baletin täysin hylkääviä tanssisuuntauksia: moderni tanssi.

Kuuluisimpia nykyisin toimivista balettiseurueista ovat Moskovan Suuren teatterin (Bolšoi) baletti, Pietarin Mariinski-teatterin baletti, New York City Ballet, American Ballet Theatre, Pariisin oopperan baletti ja Lontoon The Royal Ballet. Lisäksi miltei jokaisessa Euroopan maassa toimii oma kansallinen balettiseurue. Tällä vuosisadalla länsimainen baletti on levinnyt myös muihin kulttuureihin.

Suomeen perustettiin oma kansallinen baletti Edward Fazerin aloitteesta 1921. Baletti toimii Suomen Kansallisoopperan yhteydessä.

Igor Stravinski  (1882–1971)

"Ryhtyessäni työhön edessäni ääretön määrä mahdollisuuksia tunnen kauhua kokiessani, että kaikki on sallittua. Luovan ihmisen tehtävä on seuloa mielikuvituksensa jyvät sen akanoista, sillä inhimillisen toiminnan rajat on ihmisen itsensä asetettava. Mitä kontrolloidumpaa, rajoitetumpaa ja seulotumpaa taide on, sitä vapaampaa se myös on."

Vuosisadan vaihteen Pariisi houkutteli kuvataiteilijoita (Picasso, Edelfelt), kirjailijoita (Hemingway) ja säveltäjiä (Suomesta mm. Madetoja, Palmgren) koko maailmasta. Kaupungin taiteilijaelämä pulppusi luomisvoimaa ja kokeilunhalua. Balettimestari Djagilev järjesti konsertteja ja perusti 1909 Venäläisen baletin.

Venäläinen Igor Stravinski kirjoitti Djagilevin seurueelle Pariisissa baletit, joissa perinteen painolasti karistettiin nopeasti: Tulilintu (1910) teki hänestä heti kansainvälisen kuuluisuuden, ja Petruška (1911) vahvisti hänen asemaansa yhtenä aikansa johtavista säveltäjistä. Hän ystävystyi mm. Ravelin ja Debussyn (ks. toinen kuva) kanssa.

Stravinski opiskeli Pietarissa mm. Rimski-Korsakovin johdolla. Hän asui Sveitsissä ja Pariisissa ja muutti II maailmansodan aikana Yhdysvaltoihin. Hän oli nero, jonka mielenkiinto ulottui baletista konserttoon, sinfoniasta sirkusmusiikkiin ja jazziin. Hän sulatti musiikkiinsa enemmän tyylejä ja muotoperiaatteita kuin ehkä kukaan toinen. Stravinski vaikutti ratkaisevasti siihen, että uusklassismi vakiinnutti asemansa ja sai tilapäisen voiton Wienin koulukunnan radikalismista.

Uusklassismi
Uusklassismi (neoklassismi) oli maailmansotien välisen ajan reaktio "jälkiwagneriaaniselle" kromatiikalle ja pyrkimykselle hajottaa tonaliteetti eli sävellajeihin perustuvat rakenteet. Sen lähtökohtana oli usein vapaa- tai polytonaalisuus. Uusklassismi pyrki objektiivisuuteen ja hylkäsi romanttisen tunteilun. Luonteenomaista oli käyttää vanhoja muototyyppejä, kuten sonaattia, serenadia, divertimentoa, scherzoa, muunnelmamuotoja ja tanssisarjoja sekä polyfonista kirjoitustapaa (ks. myös Prokofjev). Myös 12-sävelmusiikki on osin "uusklassista", esim. muodon hahmottamisen osalta.
Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Stravinski: Kevätuhri

Kevätuhrin (1913), jonka koreografia oli Nijinskin, ensiesitys oli pieni "skandaali". Alkusoiton aikana yleisö puhkesi nauruun. He vihelsivät, metelöivät ja huusivat ohjeita tanssijoille. Teos hämmensi niin kuulijoita kuin sitten tanssijoitakin, jotka eivät yleisessä metelissä kuulleet orkesteria. Kun valot oli sytytetty, salissa alkoi yleinen tappelu. Poliisin pöytäkirjassa mainitaan 27 haavoittunutta.

Kevätuhrin lähtökohta on näky, jossa "vanhat viisaat istuvat piirissä ja katsovat, kun nuori tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi". Kevään vastaanottojuhlallisuuksissa esiintyy ennustajanoita, viisaita vanhuksia sekä tanssivia nuoria. Toisessa osassa uhrataan nuori tyttö. Musiikin sisältö on paljon laajempi kuin alkuperäinen näyttämöidea, ja se välittää koko sen kauhun, jota ihminen tuntee luonnon mystisten voimien edessä.

Teos, jonka alaotsikkona on "Kuvia pakanalliselta Venäjältä", tuntui kantaesityksessään taistelevan tarkoituksellisesti kaikkia esteettisiä arvoja vastaan. Rytmi on Kevätuhrin musiikin keskeinen elementti. Tahtilajit vaihtuvat tiheään – finaalissa harvoin on kahta tahtia samaa peräkkäin. Käytössä on tietysti harvinaisempiakin: 1/8, 5/16 jne.. Dissonanssit, kovat ja aggressiiviset soinnit, rytmisen symmetrian hylkääminen ja "alkuvoimien päästäminen irralleen" ovat yhdessä valtavien soittimellisten keinovarojen kanssa piirteitä, jotka huipentuvat tässä teoksessa.

Yleisökin tottui uuteen musiikkiin: 25 vuotta myöhemmin Walt Disney maksoi Stravinskille 6000 dollaria saadakseen käyttää "Le Sacre du Printemps'n" musiikkia elokuvassaan Fantasia. Säveltäjä piti korvauksesta, mutta ei kuvituksen dinosauruksista.

    Ensimmäisen osan, Maan palvonta, johdanto kuvaa kevään puhkeamista: valo herättää vähitellen koko luonnon. Nuorukaisten tanssin kulmikas rytmi on tunnettu. Yllättävät aksentit kuvaavat miehistä elementtiä. Tunnelma muuttuu vähitellen aggressivisemmaksi, ja neidot joutuvat pakenemaan nuorukaisia. Piirileikki: voimat yhtyvät keväisessä tanssissa, jossa kuuluvat muinaiset melodiat. Kilpailukohtauksen jälkeen iloinen toimeliaisuus on takanapäin: viisaat vanhukset astuvat näyttämölle. Maan tanssi, ensimmäisen näytöksen finaali, on voimakas ja loistelias.

    Toisen näytöksen, Uhri, johdanto kuvaa päivän sarastusta, jolloin nuorukaiset aloittavat tanssinsa. Seuraavassa kohtauksessa tytöt ympäröivät valitun neidon. Musiikin ytimen muodostaa aihe, jota Stravinski toistaa ja muokkaa. Kolmannessa kohtauksessa neito seisoo väkijoukon keskellä. Musiikki muuttuu julmaksi. Kirkkaat värit katoavat ja hälyäänet nousevat esiin. Raskaat soinnut osoittavat, että rituaali ei tunne sääliä.

    Dance sacrale, pyhä tanssi, muodostaa koko sävellyksen huipennuksen. Rytminen elävyys kiihtyy äärimmilleen. Tahtilajit vaihtuvat jatkuvasti, poljento on iskevä. Pienet melodiasirpaleet kasautuvat räiskähtäviin hälysointuihin.

Vain viisi vuotta Kevätuhrin jälkeen Stravinski sävelsi näyttämöteoksen Sotilaan tarina, jonka instrumentaatio on kamarimusiikillisen rajoitettu: seitsemän soittajaa. Kokoonpano heijastelee myös maailmansodan aiheuttamaa muusikkopulaa. Yhtye soi kuitenkin monin värein.

Stravinskin piirros musiikin tyyleistä

Kuunneltavaa | Stravinski: Sotilaan tarina

Vaikutettuaan neljän vuosikymmenen ajan Schönbergin koulua vastaan Stravinski omaksui lopulta 1950-luvulla sen sävellystekniikan. Hän oli taiteilija, joka etsi aina uutta. Häntä innoittivat sekä venäläinen kansanmusiikki että ortodoksinen kirkkomusiikki, Bach, Pergolesi ja Mozart, Gesualdo ja Webern, venäläiset romantikot ja ranskalaiset impressionistit. Stravinskin tuotanto on historian monipuolisimpia ja monivivahteisimpia kokonaisuuksia. Hän omaksui uusia tyylejä ja suuntauksia ja muutti ne jäljittelemättömän omintakeiseksi musiikiksi. Stravinski omaksui varhaisjazzin tyylipiirteitä, uusklassismin 1920-luvulla (mm. Psalmisinfonia, 1930), 12-säveljärjestelmän ja sarjallisuuden. Lisäksi hän sävelsi merkittäviä sinfonioita, konserttoja ja muuta orkesterimusiikkia, messun sekä runsaasti kamarimusiikkia ja lauluja.

Stravinskilla on ollut mittaamaton vaikutus moniin oman aikamme säveltäjiin. Rytminkäyttöä koskevat uudistukset ovat usein olleet hänen musiikkinsa innoittamia, ja uusklassisuudellaan Stravinski muutti suhtautumista vanhempien aikakausien musiikkiin.

Lisää Stravinskista (opistotason kurssi)

jatkuu

©  Sakari Hildén