©  Sakari Hildén

1800-luku: romantiikka

Romantiikka ei ole täsmällisesti määriteltävä tyyli, vaan henkinen suuntaus, elämänasenne. Se on suhtautumistapa, jota leimaavat haaveellisuus, tunteileva rakkaus ja usein irrottautuminen arjesta. Tämä aate- ja kulttuurivirtaus kehittyi kirjallisuudessa jo 1700-luvun loppupuolella klassismin ja järkeä korostavan valistuksen vastavaikutuksena. Se on musiikin alalla jatkunut eri muodoissa jopa omaan aikaamme asti.

Valistusaikana ihminen kuvitteli olevansa luontoa järjellään hallitseva keskipiste. Tuo maailmakuva kuvastui tavallaan myös musiikin käyttämissä kiinteissä muotorakenteissa. Varhaisromantiikan aikana tämä usko alkoi horjua, ja sen tilalle tuli tietoisuus maailman perimmältään tuntemattomasta luonteesta.

Yhteiskunta muuttui. Teollistuminen aiheutti väestön keskittymisen suurille paikkakunnille, joiden teatteri-, musiikki- ja taidetarjonta saavutti yhä useampia. Ennen teos käsitettiin tärkeämmäksi kuin sen tekijä, mutta romantiikan aikana taiteilijasta itsestään tuli kaiken keskipiste. Yksilöllistymisestä kasvoi nerokultti, joka on 1800-luvun tyypillisiä piirteitä. Romantiikka vapautti taiteilijat lopullisesti barokille tyypillisestä kaavamaisuudesta päästäen yksilöllisen ilmaisun valloilleen.

Romantiikan tunnuspiirteitä ovat haaveellisuus, tunteellisuus, mielikuvituksekkuus ja luonnonhurmio. Sitä kiinnostivat salaperäiset tapahtumat ja kaukaiset ajat, etenkin keskiaika. "Romanttinen" tarkoittikin alunperin keskiajasta kertovien romaanien, romanssien (engl. romance–romantic) salaperäistä tunnelmaa. Romantikot, esim. ranskalainen filosofi Rousseau, korostivat tunne-elämää ja yksilöllistä luomisen vapautta. Suuntaus sai vahvan aseman varsinkin Saksassa: Goethe aloitti 1770-luvulla romantiikkaa ennakoineen Sturm und Drang (myrsky ja kiihko) -suuntauksen. Romantiikan eniten sävellettyjä runoilijoita olivat Saksassa Goethen lisäksi Heine, Rilke ja Rückert.

Romantiikkaan liittyy eri puolilla Eurooppaa esiintynyt kansallisromantiikka (Suomessa mm. Topelius, Runeberg, Sibelius).

Musiikin romantiikka alkoi 1800-luvun vaihteessa.

  • Suosioon tulivat pienoismuodot ja pienoiskuvat, aikansa iskelmät, lieder ohne worte: bagatelli, impromptu, intermezzo, elegia, humoreski, nocturne, barcarole, rapsodia, balladi, valssi ym.
  • Lied
  • Läpisävellys (Richard Wagner)
  • Sinfonian rinnalle tuli ohjelmallinen sinfoninen runoelma (Franz Liszt, Hector Berlioz).
      Absoluuttinen musiikki rakentuu puhtaasti musiikillisille lähtökohdille eikä tunnusta ulkomusiikillisia kytkentöjä. Siksi se on myös soitinmusiikkia – ilman tekstiä.
      Ohjelmamusiikissa on aina jokin sisältö. Se pyrkii kuvaamaan tapahtumaa, maisemaa tai muuta ulkomusiikkillista aihetta.
  • Soinnillinen ja soinnullinen ilmaisu rikastui, sävellajisuhteet monipuolistuivat
  • Rytmiikka ja äänenkuljetus vapautuivat yhä enemmän
  • Soittotekniikka kehittyi virtuoosien palvonnan myötä (Paganini, Liszt)
  • Esiintyjän ja säveltäjän roolit alkoivat eriytyä

Varhaisromantiikan mestareita olivat Beethoven, Carl Maria von Weber ja Franz Schubert. Tyylin kukoistuskauteen kuuluvat Robert Schumann, Felix Mendelssohn ja Frédéric Chopin, jotka kaikki kuolivat melko nuorina ja sopivat senkin takia romanttisiksi sankarihahmoiksi. Täysromantiikan nimiä ovat mm. Brahms, Verdi, Berlioz, Liszt ja Wagner. 1800-luvun lopulla alkaneen ja seuraavalle vuosisadalle jatkuneen, tyylillisesti monitahoisen myöhäisromantiikan aikana (Gustav Mahler, Richard Strauss) sävellysmuodot laajenivat, orkesterin koko kasvoi ja tonaalinen vapautuminen jatkui.

Kansallisromantiikka saavutti huippunsa tšekkien Antonín Dvorák (1841–1904, Uudesta maailmasta) ja Bedrich Smetana (1824–84, Moldau ja ooppera Myyty morsian) sekä Pjotr Tšaikovskin (1840–93, 6 sinfoniaa, baletit, 2 oopperaa, viulu- ja pianokonsertto), Edvard Griegin (1843–1907, pianokonsertto) ja Jean Sibeliuksen (1865–1957) tuotannossa. Musiikki liittyi mielellään runoon ja näytelmään: siksi romantiikka oli oopperan ja liedin suurta aikaa.

Franz Schubert  (1797–1828)

"Viimeinen wieniläisklassikko ja ensimmäinen romantikko"

Schubert työskenteli Wienissä vapaana säveltäjänä, eikä häntä elinaikanaan juuri tunnettu kotikaupunkinsa ulkopuolella. Hän sijoittuu säveltäjänä klassismin ja varhaisen romantiikan murroskauteen, ja hänen musiikissaan on piirteitä kummastakin tyylikaudesta. Yli 600 liediä tekevät hänestä yksinlaulun suurimman mestarin. Schubertin kuuluisat laulusarjat ovat Die Schöne Müllerin (1823), Winterreise (1827) ja Schwanengesang (1828).

Franz Schubertin laulusarja "Talvinen matka" (1827) Wilhelm Müllerin runoihin sisältää 24 laulua. Winterreisessa kohtaa ja ymmärtää toisiaan kaksi taiteilijaa: runoilija ja säveltäjä.

"Kaksi sielua yhdistyy, ja samalla tavalla Müllerin Winterreisea on vaikea ymmärtää ilman Schubertin melodioita kuin laulaa Schubertia ilman Müllerin sanoja. Wilhelm Müllerin laulut, kuten kaikki todelliset kansanlaulut, kaipasivat musiikkia ja löysivät sen Schubertissa." "Koskaan ei kai ole niin täyttä dramaattista vaikutelmaa saavutettu niin vähin keinoin kuin Winterreisessa. Se, mitä Schubert nimittää laulusarjaksi, on kokonainen traaginen ooppera." (Max Müller, runoilijan poika, 1885)

Wilhelm Müller (1794–1827), kolme vuotta Schubertia vanhempi runoilija, filologi ja historioitsija, julkaisi kaksi kirjaa kansanomaisen yksinkertaisia runoja nimellä "Runoja vaeltavan torvensoittajan jälkeenjääneistä papereista". Schubert löysi ensimmäiset 12 runoa Uraniasta, julkaisijan vuosikirjasta. Hän sävelsi ne, mutta ei esittänyt niitä tavalliseen tapaansa ystävilleen, ennen kuin oli saanut koko sarjan valmiiksi. Niin ystävät kuin säveltäjä itse liikuttuivat näistä lauluista. Lindenbaum, Lehmus, saavutti heti suurta suosiota yksinkertaisella melodiallaan, ja synkästä pohjavireestään huolimatta siitä tuli Saksassa lähes kansanlaulu. Sarjaa esitettiin harvoin kokonaisena ennenkuin 1900-luvun puolella, jolloin yksinlaulukonsertit yleistyivät ja Winterreise tunnustettiin kokonaisuutena mestariteokseksi.

Winterreisen kertoja kulkee koko matkansa yksin ja tapaa ensimmäisen ihmisen, katusoittajan, vasta päätöslaulussa. Schubert kiintyi näihin runoihin ehkä juuri samastuttuaan niiden päähenkilöön.

Winterreisen synnystä
Erkki Kallio kirjoittaa:
Winterreisen laulujen järjestys Schubertilla on aivan toinen kuin Müllerillä. Helmikuussa 1827 Schubert löysi Urania-nimisestä almanakasta kokoelman runoja, jotka oli otsikoitu "Wanderlieder von Wilhelm Müller", alaotsikkona "Die Winterreise in 12 Liedern". Almanakka oli vuodelta 1823.
Schubert uskoi löytäneensä kokonaisen runosarjan ja sävelsi nämä helmikuussa 1827 muuttamatta järjestystä ja kirjoitti 12. laulun loppuun "Fine".
Syys-lokakuussa 1827 Schubert törmäsi Müller-antologiaan "Gedichte eines reisenden Waldhornisten", sen toiseen osaan, josta löysi yllätyksekseen 24-osaisen Winterreise-edition. Kaksitoista hänelle tuttua runoa lomittui kahdentoista oudon kanssa! Hän ei kuitenkaan sijoittanut vastaavasti uusia sävellyksiä jo säveltämäänsä sarjaan, vaan yksinkertaisesti poimi sävelittämättömät runot ja teki niistä (kutakuinkin Müllerin järjestystä noudattaen) Winterreisen toisen osan marraskuussa 1827.
Schubert antoi myös julkaista sarjansa kahdessa osassa. 1. osa julkaistiin tammikuussa 1828 (Haslinger). Ennen kuolemaansa 19. marraskuuta samana vuonna hän ehti oikolukea myös toisen osan, joka julkaistiin heti joulukuussa 1828 (Haslinger).
Summa summarum: Jos Schubert olisi helmikuussa 1827 löytänyt vanhan almanakan sijaan edellä mainitun laajemman Müller-antologian, joka oli julkaistu jo vuonna 1826 (!), olisi Winterreise-laulusarjasta varmasti muotoutunut jotain ihan muuta kuin nykyinen, alunperin kahdessa osassa julkaistu mestariteos. Ehkäpä jotain vieläkin järkyttävämpää...? – No, olemme toki vallan tyytyväisiä näinkin...
Lied
Lied (saks.) tarkoitti alunperin yleensä laulua, mutta 1700–1800-luvun vaihteesta lähtien erityistä taidelaulun muotoa. Se on pianon säestämä lyyrinen yksinlaulu, joka kehittyi varsinkin Franz Schubertin ja Robert Schumannin vaikutuksesta. Liedien pianosäestys on musiikillisesti rikas ja huolellisesti mietitty. Liedtaiteen perustana on ollut saksankielisen lyriikan Schubertin elinaikana ja jo sitä ennen vaikuttanut nousukausi. Suomen liedsäveltäjistä tunnetuin on Yrjö Kilpinen, muita mm. Jean Sibelius, Toivo Kuula ja Leevi Madetoja.

Schubertin tyylin ominaisuuksia ovat vaihteleva soinnutus ja modulaatiot, sävellajivaihdokset. Aiemmin säestys vain palveli ja toimi harmonisena taustana, romantiikan aikana säestyksestä kehittyi kommentoiva, tasaveroinen melodian kumppani. Pianistista tuli yhtä tärkeä tulkitsija kuin laulajasta.

Schubertin lauluille, kuten muullekin musiikille, on ominaista ehtymätön melodinen mielikuvitus ja laaja tunneasteikko. Romanttisten runoilijoiden teksteihin sävelletyt laulut ulottuvat yksinkertaisesta kansanlaulutyylistä läpisävellettyihin, tunnevoimaisiin melodioihin, jotka heijastavat tekstin jokaista tunnelman muutosta. Hän hahmotti laulujaan eri tavoin:

  • säkeistöittäin – sama melodia eri säkeistöissä
  • säkeistöittäin muunnellen tekstin vivahteiden mukaan
  • läpisäveltäen, jolloin runon eri säkeistöt saavat itsenäisen hahmotuksen.

Schubert sävelsi myös huomattavia soitinteoksia, mm. sinfonioita, joista tunnetuin on "Keskeneräinen" sinfonia (1822), runsaasti pianomusiikkia (sonaatteja, Wanderer-fantasia) sekä laajan kamarimusiikkituotannon (mm. jousikvartetto Tyttö ja kuolema, jousikvintetto ja Forelli-kvintetto 1819).

Kvintetto A-duuri (D 667) on saanut nimensä teoksen 4. osan mukaan, jonka muunnelmien teemana on melodia Schubertin yksinlaulusta Forelli. Esityskokoonpanoon kuuluvat viulu, alttoviulu, sello, kontrabasso ja piano.

Kuunneltavaa | Schubert: Winterreise (Lindenbaum), Forelli-kvintetto

Virtuoosit: Chopin, Paganini ja Liszt

Frédéric Chopin  (1810–49)

ChopinChopin oli puolalainen säveltäjä ja pianotaiteilija. Hän jätti maansa juhlittuna virtuoosina v. 1830 ja tuli pariisilaisyleisön suosikiksi. Chopin on Lisztin ohella nykyaikaisen pianomusiikin perustaja ja häntä on pidetty ehkä kaikkien aikojen suurimpana pianistina. Varsinkin masurkoissa ja poloneeseissa kuuluvat Chopinin synnyinmaan vaikutteet. Lähes 200 sävellyksessään hän loi jäljittelemättömän persoonallisen tyylin, jolle on ominaista pianon hienostunut ja herkkä sointi ja yksityiskohtainen, melkein jokaista nuottia koskeva nyansointi.

Chopin oli intiimin taiteen mestari toisin kuin mm. Liszt ja Paganini. Chopin viihtyi parhaiten salongeissa, joissa hänen sävellystensä pehmeät, melodiset linjat pääsivät parhaiten oikeuksiinsa. Chopin sävelsi miltei yksinomaan pianolle. Ainutlaatuisena virtuoosina hän kehitti pianonsoiton tekniikkaa ja ilmaisua äärimmilleen. Hän oli romantikko, jonka sävellykset saattavat olla runollisia ja elegantteja, mutta myös demonisen hurjia. Hänen teoksensa "päästivät klaveerin sielun valloilleen" tavalla, johon kukaan ei ollut aiemmin pystynyt.

Chopinin esitystavalle oli ominaista suuri ilmaisukyky, jonka hän sai aikaan käyttämällä laulavuutta, herkästi nyansoitua dynamiikkaa ja rubatoa, joka antoi hänen soitolleen improvisatorisen piirteen. Aikalaistensa todistuksen mukaan hän soitti "helmeilevän elegantisti, liukuvin, syleilevin sormiottein". Esitystyylinsä hienostuneisuuden ja pidättyvyyden hän yhdisti ilmaisunsa runollisuuteen ja virtuoosiseen tulisuuteen. Chopin eristäytyi mielellään. Heikon terveytensä vuoksi hän kuoli tuberkuloosiin jo 39-vuotiaana. Chopinin vaikutus muihin säveltäjiin, mm. Lisztiin, oli suuri.

rubato
Rubato, (it. ryöstetty), tietoisesti tai tiedostamatta tapahtuva nuottikuvaan merkitsemätön perustempon vaihtelu.
Kuunneltavaa | Chopin: Poloneesi As-duuri op. 53

Niccolò Paganini  (1782–1840)

Paganini oli aikansa suurin viulisti, vaeltava taiteilija. Kukaan ei osannut soittaa kuin hän, kellään ei ollut läheskään samanveroista tekniikkaa. Paganinin ulkoinen olemus oli "kuin noita: käärmemäinen ruumis, pitkät, kalpeat kasvot, korostuneet piirteet, koukkunenä ja kotkan silmät, kihara tukka, joka liehui olkapäillä". Hän oli käyttäytymistään myöten aikansa rocktähti, jonka soitto sai aikaan voimakkaita tunnereaktioita ja jonka perään naiset huokailivat.

Kapriisi (capriccio) -nimitystä käytettiin improvisaationomaisista vapaamuotoisista pienistä sävellyksistä jo 1600-luvulla. Paganinin 24 kapriisia (n. 1805), jotka ovat koko viulukirjallisuuden tärkeimpiä teoksia, olivat muille mahdottomia esitettäväksi: osin vieläkin, esim. kolmannen kapriisin oktaavitrilli. Hän omisti teoksensa joka tapauksessa "agli artisti – taiteilijoille", toisin kuin kvartettonsa, jotka oli sävelletty "amatööreille". Kapriisit ovat 1800-luvun viulunsoiton huipentuma.

Paganinin historiallinen merkitys on niissä tyylillisissä ja soittoteknisissä vaikutteissa, joita hän antoi viulumusiikille. Hän kehitti soittotapoja, joita ennen ei oltu käytetty. Hänen uudistuksiaan ovat mm. eräät jousitustavat, sävelalueen laajennukset, loisteliaat kaksoisotteet, tietyt kitaratehot, vasemman käden pizzicato, kromaattinen oktaavisoitto ja siirtymät arco- ja pizzicatokulkujen välillä. Kaikkien näiden soittamista helpotti Paganinin vasemman käden poikkeuksellinen notkeus ja hänen jousikätensä ylivertainen tekniikka.

Kuunneltavaa | Paganini: Kapriiseja, esim. n:ot 9 E-duuri ja 24 a-molli

Paganini innoitti myös muiden soittimien soittajia. Lisztille (ks. nuottiesimerkit: Paganinin La campanella ja Lisztin pianosovitus siitä) hänen soittonsa kuuleminen merkitsi taiteellista haastetta.

pizzicato
Pizzicato, (it. nipistäen), jousisoittimien soittotapa, jossa kieliä näppäillään sormenpäillä. Käytössä yleisemmin vasta 1700-luvulta alkaen.
arco
Arco (it. jousi), arcato ja coll'arco tarkoittavat jousella soittamista pizzicaton vastakohtana. Lyömäsoitinmusiikissa on käytetty "arco"-ohjetta merkitsemään esim. lautasen reunan hankaamista jousella.

Franz Liszt  (1811–86)

Liszt saapui Pariisiin Unkarista 12-vuotiaana juhlittuna pianistina. 1840-luvun lopulta alkaen hän keskittyi kuitenkin säveltämiseen ja johtamiseen. Liszt kiinnostui orkesterimusiikista ja kirjoitti sinfonisia runoja, joista Les Préludes ja Mazeppa ovat tunnetuimmat. 1860-luvulla hän ryhtyi papiksi, mutta jatkoi säveltämistä ja soittamista. Hän oli aikansa suosituin opettaja, jonka luokse hakeutui säveltäjiä ja muusikoita.

Liszt vaikutti suuresti koko Euroopan musiikkielämän kehittymiseen. Hänen teoksensa olivat harmonisesti rohkeita ja hän maalailee tunnelmaa lähes impressionistisesti. Suurissa teoksissa hänen muotoratkaisunsa ovat hyvin vapaita. Liszt muistetaan, paitsi pianovirtuoosina, unkarilaisten rapsodioiden, konserttietydien ja sinfonisten runojen säveltäjänä. Liszt omaksui musiikkiinsa Berlioz'n ohjelmallisen lähtökohdan ja lainasi idée fixen (johtoaiheen) ajatuksen, johon taas Wagner perusti oman tuotantonsa.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Liszt: Pianosonaatti h-molli

    Sonaatti h-molli:
    Lento assai - Allegro energico - Andante sostenuto - Allegro energico

    Pianosonaatti h-molli on Lisztin tärkein sävellys ja Beethovenin jälkeisen ajan tärkein sonaatti. Sen ensiesitys oli Berliinissä 1857, ja nykyisin se on maailman esitetyimpiä suuria pianoteoksia. Omana aikanaan sitä ei arvostettu, kuten aikaansa edellä oleville teoksille usein tapahtuu.

    Näennäisesti yksiosainen sonaatti jakaantuu jaksoihin:

  • Laaja keskijakso "quasi adagio" on yhtaikaa sonaattimuodon kehittelyjakso ja vastaa tavallisen sonaatin hidasta (toista) osaa;
  • "Kertausjakso" alkaa fugatolla väärässä sävellajissa (B-molli) ja muistuttaa sonaatin scherzoa (kolmatta osaa).
  • Koko laaja rakenne pohjautuu muutamiin lyhyisiin aiheisiin.

Johannes Brahms  (1833–97)

Romantiikan ja 1800-luvun alussa syntyivät ohjelmamusiikki ja pienimuotoiset sävellykset: lied ja yksiosaiset soitinkappaleet. Myös ooppera kehittyi tahollaan. Kaikki musiikinhistorian suuret nimet eivät kuitenkaan vieneet varsinaisen romantiikan kehitystä eteenpäin, vaan pitäytyivät entisiin tyyli-ihanteisiin ja jatkoivat sonaattien, sinfonioiden ja kamarimusiikin säveltämistä wieniläisklassisessa hengessä. Heistä merkittävin oli Johannes Brahms. Hän oli saksalainen säveltäjä, mutta asui elämänsä loppupuolen Wienissä.

Lisztin ja Wagnerin sekä toisaalta Brahmsin käsitykset musiikista olivat niin erilaiset, että musiikkielämä jakaantui joksikin aikaa wagneriaaneihin ja Brahmsin kannattajiin. Liszt sai eläessään enemmän huomiota, mutta Brahmsin arvostus säveltäjänä on nykyään suurempi.

Brahmsia ei kiinnostanut uusien orkesterivärien käyttö tai sointutehojen kokeilu niiden itsensä takia. Hän piti huolta musiikin sisäisestä rakenteesta ja käytti uusia tehokeinoja vain korostaakseen sen yhtenäisyyttä. Jokainen teema, motiivi tai modulaatio kasvaa edeltäneestä. Brahmsin 'klassinen' luonne on huomattava tyylipiirre muuten ulkonaista loistoa, mm. edellä mainittuja virtuoosisäveltäjiä, suosivalla aikakaudella. Tämä tekee hänestä Beethovenin seuraajan. Brahmsin armoton itsekritiikki aiheutti sen, että hän sävelsi neljästä sinfoniastaan ensimmäisen vasta 43-vuotiaana (1876).

Sinfonioissaan ja kamarimusiikissaan Brahms loi klassisiin muotoratkaisuihin perustuvan romanttisen tyylin. Sen juuret löytyvät wieniläisklassismista sekä barokin polyfoniasta. Brahmsin sävellyksissä yhdistyy luja klassinen muotokauneus voimakkaan romanttiseen ilmaisuun. Teoksille on ominaista täyteläinen sointi ja soinnutus sekä vuolas ja tehokas melodiikka.

Schumann, joka ansioitui myös kirjoittajana, julisti: "Hän on tullut, hän, jonka kehdon äärellä sulottaret ja sankarit ovat pitäneet vartiota. Hänen nimensä on Johannes Brahms."

Brahmsin orkesterisävellysten merkittävimmän osan muodostavat neljä sinfoniaa. Muista orkesteriteoksista ovat tärkeitä mm. Haydn-muunnelmat. Brahmsin muuta tuotantoa ovat mm. sinfonisesti muotoillut konsertot, 24 romantiikan ajan hienoimpiin kuuluvaa laajamuotoista kamarimusiikkiteosta, 21 unkarilaista tanssia pianolle sekä Saksalainen requiem kuorolle, solisteille ja orkesterille. Brahms, joka oli erinomainen pianisti, on myös saksalaisen liedin mestareita.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkit | Brahms: Pianotrio n:o 2 C-duuri,
sinfonia n:o 4 e-molli ja sen finaalin alku

jatkuu

©  Sakari Hildén