©  Sakari Hildén

Klassismi  (1720–1820)

Valistus, 1700–luvulla noussut filosofinen ajattelutapa, korosti järkeä, tiedon, kasvatuksen ja sivistyksen yhteiskunnallista merkitystä sekä suvaitsevaisuuden ja humaanisuuden ihanteita. Tunnettuja olivat ranskalaiset filosofit Montesquieu ja Voltaire. Yhteistä kaikille valistusfilosofeille oli tiedon ja ihmisen oman ajattelun puolustaminen auktoriteetteja vastaan. Valistukseen liittyi usein edistysajatus ja ajatus ihmisen vapautumisesta luonnon kahleista: valistus saikin aikaan kehitystä mm. tiedonvälityksen ja kansansivistyksen aloilla. Nouseva luonnontiede ja tekniikka olivat keskeisessä asemassa.

Nousevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen rinnalle Euroopassa rakennettiin kulttuuri, jonka lähtökohdat olivat aatelis-yläluokkaiset, mutta joka suuntautui kohti Ranskan vallankumouksen ihanteita: vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Musiikin harjoittamisen keskuksia olivat suuret kaupungit ja hovit. Musiikkia harrastettiin aateliston ja porvariston salongeissa ja kodeissa, myöhemmin yhä enemmän julkisissa konserteissa. Siitä tuli jokaisen oikeus, ja siihen syntyivät kaupalliset mekanismit: konserttilaitos, nuottien kustantaminen, soitinrakennus, opetus ja oppikirjat sekä musiikkikritiikki.

Mahtipontinen barokki sai 1700-luvun alkupuolella väistyä kevyen rokokoon tieltä. Ranskan vallankumoukseen 1789 asti kaikkialla Euroopassa vallitsi hienostunut hovieleganssi, joka löi leimansa kulttuuriin pukeutumisesta ja huonekaluista arkkitehtuuriin, kuvataiteisiin ja musiikkiin saakka. Musiikissa rokokoota vastasi Ranskassa alkanut ns. galantti tyyli (n. 1700–1750), jota voi pitää siirtymävaiheena barokista wieniläisklassismiin ja joka kehittyi vastavaikutuksena polyfoniselle tyylille. Tunnusomaista galantille tyylille on homofoninen rakenne ja muodon huoliteltu kepeys ja vapautuneisuus. Tämän ajanjakson edustajia ovat mm. Couperin, J. C. ("Lontoon") Bach, Pergolesi, Domenico Scarlatti ja Rameau.

Mannheimin koulukunnan orkesterimusiikissa tarkoin kirjoitetut säestysäänet korvasivat kenraalibasson, barokin terassidynamiikan tilalle tulivat crescendo ja diminuendo. Mannheimissa haluttiin kehittää orkestereiden teknistä taituruutta ja orkesterimusiikin muotorakenteita (neliosainen sinfonia) sekä luoda uusia orkesteritehokeinoja. Koulukunta kiinnitti huomiota yhteissoittoon, jousituksiin ja fraseeraukseen samalla kun puhaltimia käytettiin itsenäisesti.

Mannheimin koulukunta merkitsi uuden sävellystyylin alkua. Alettiin käyttää lyhyitä, kahden tai neljän tahdin mittaisia säkeitä ja teemoja. Tärkeintä oli kuitenkin, että teemoja asetettiin toisiaan vastaan. Kun sävellykset olivat aikaisemmin perustuneet yhteen tunnelmaan tai teemaan, mannheimilaisten musiikissa olennaisia olivat jaksojen väliset kontrastit. Näin olivat valmiina klassismin perusajatukset.

Klassismi oli oopperan ja soitinmusiikin aikaa. Italialainen ooppera hallitsi maailman musiikkielämää; oopperoiden alkusoitoista ja aarioiden säestyksistä saivat alkunsa orkesterille säveltämisen uudet muodot. Valistus, järjen aikakausi, tuki kehitystä, joka rakentui selkeydelle, logiikalle ja ajatusten kehittelylle. Aika oli kypsä sinfonialle ja sonaattimuodolle.

Klassisista sävellysmuodoista

Klassisiksi muodoiksi nimitetään wieniläisklassisen tyylin keskeisiä sävellysmuotoja. Ne eivät esiinny pelkästään klassisen kauden musiikissa, vaan osa niistä oli käytössä jo barokin aikana, ja niitä kaikkia käytetään myös romantiikan musiikissa. Keskeistä näille muodoille on selkeys, jonka ne saivat wieniläisklassisilta säveltäjiltä. Useimpien klassisten muotojen perusajatuksena on kahden eri sävellajissa olevan teemamateriaalin asettaminen vastakkain. Pää- ja sivusävellajin vastakohtaisuus on näiden muotojen kantava voima.

Rondo on luonteeltaan kevyehkö ja rytmiltään tanssinomainen sävellys, jossa ensimmäinen, päätaite, kertautuu aina pääsävellajissa erilaisten sivutaitteiden välissä ja jälkeen. Yleisimmin rondomuoto esiintyy klassismin ajan sonaattien tms. finaalissa. Rondon selkeimmät ja omaleimaisimmat ilmentymät ovat ne, joissa on kaksi erilaista sivutaitetta. Tästä seuraa, että rondo koostuu tavallisimmin viidestä tai seitsemästä itsenäisestä taitteesta: ABACA tai ABACABA. Yksinkertaisena rondona voidaan pitää myös muotoa ABABA. Rondomuoto on aina ollut avoin erilaisille rakennemuunnelmille.

Variaatiomuoto l. muunnelmamuoto sisältää teeman ja joukon sen pohjalta tehtyjä muunnelmia. Se voi esiintyä sekä itsenäisenä sävellyksenä että moniosaisen teoksen osana. Muuntelun kohteena voivat olla teeman melodia, harmonia tai rytmi, useimmiten jossain määrin kaikki kolme samanaikaisesti. Teeman kuviointi, rytminen muuntelu, esim. tahtilajin vaihtaminen, soinnutuksen muuttaminen, melodinen variaatio ja kontrapunktinen variaatio (imitaatio ym.) ovat yleisiä keinoja.

Sonaattimuoto perustuu toisaalta vastakohdan, toisaalta yhtenäisyyden periaatteeseen. Yleensä asetetaan vastakkain kaksi sävellajia ja kaksi erilaista teemaa. Rakentuminen samalle, toistuvalle teemamateriaalille puolestaan korostaa osien yhtenäisyyttä. Täyteen mittaansa sonaattimuoto kehittyi wieniläisklassismin aikana, jolloin sävellysten rakentaminen arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi muutenkin kohosi kukoistukseensa.

Klassisessa sonaatissa on kolme osaa: sonaattimuotoinen ensimmäinen osa, lyyrinen ja melodinen keskiosa ja nopea finaali (kuvan neliosainen muoto on tavallisempi sinfonioissa).

Sonaattimuoto on kehysrakenteinen. Se koostuu esittely-, kehittely- ja kertausjaksoista.

Esittelyjakso
Esittelyjakson tehtävä on esitellä osan sävellysmateriaali. Se jakautuu taitteiksi: päätaite (pääteema) pääsävellajissa, sivutaite (sivuteema) huippu- tai jossain muussa lähisukuisessa sävellajissa. Pääteemaa kuvaillaan tavallisesti luonteeltaan dramaattiseksi ja voimakkaaksi. Sen yhdistää sivutaitteeseen välike, jonka lopussa on usein uuden sävellajin dominanttiurkupiste. Tämä saa aikaan odotuksen tunnun. Sivutaitteessa voi olla sivuteeman lisäksi myös lopputeema. Sivuteemaa kuvataan usein pääteemalle vastakkaiseksi, lyyriseksi ja melodiseksi. Lopputeema esiintyy suurimmassa osassa sonaattimuotoisia sävellyksiä. Luonteeltaan se ei ole yhtä tärkeä kuin kaksi muuta teemaa.
Kehittelyjakso
Kehittelyjakso on tärkein ja usein dramaattisin sonaattimuodon jakso. Pääteeman ja sivuteeman vastakohtaisuus, keskinäinen jännitys ja ristiriita ilmenee, paitsi niiden erilaisessa luonteessa, nimenomaan sävellajisuhteiden kontrastina. Kehittelyjaksossa näitä teemoja kehitellään, muunnellaan ja asetetaan uusin yhteyksiin. Jaksolle on ominaista tonaalinen vaihtelevuus. Pääsävellajia vältetään.
Kertausjakso
Kertausjaksosssa esittelyn aineisto kerrataan useimmiten lähes sellaisenaan. Selvin ja aina toteutuva muutos on tonaalinen: kaikki teemat ovat pääsävellajissa, kontrasti on poistunut.

Sonaattimuodon alussa, ennen esittelyjaksoa, voi varsinkin laajoissa orkesterisävellyksissä olla erillinen johdanto, jolle on tyypillistä hitaahko tempo. Myös kertausjakson jälkeinen ylitaite eli coda on tavallinen.

Klassismin ajalla sonaatti on keskeinen sävellysmuoto. Ensimmäinen osa on tärkein, nopeatempoinen ja dramaattinen, sonaattimuotoinen. Toinen on usein hidas, lyyrinen ja melodinen, tavallisimmin ensimmäisen osan sukulaissävellajissa (rinnakkais-, huippu- tai muunnossävellaji). Kolmas osa (sinfoniassa neljäs), finaali, on lähes aina nopeatempoinen ja liikkuu pääsävellajissa. Rakenteena on yleensä rondo- tai sonaattimuoto, joskus variaatiomuoto. Klassisessa sonaatissa, erityisesti sen johdannaisissa: sinfoniassa ja kamarimusiikissa, voi olla vielä neljäskin osa. Perinteisesti se on menuetti, Beethovenin keskituotannosta lähtien usein scherzo. Menuetti tai scherzo sijoittuu tavallisimmin osista kolmanneksi, hitaan osan ja finaalin väliin.

Sonatiinilla tarkoitetaan pientä moniosaista sävellystä, joka pääpiirteissään noudattaa sonaatin rakennetta. Osat ovat tavallisesti lyhyempiä kuin sonaatin osat ja niiden lukumäärä voi olla pienempi. Sävellyksen yleisilme on sonaattia kevyempi. Soittoteknisesti sonatiini on vähemmän vaativa.

Sonaatteja ja sonatiineja soitettiin klassismin aikana lähinnä yksityissalongeissa. Vähälukuisten julkisten konserttien ohjelmassa sonaatti esiintyi harvoin. Beethovenin pianosonaateista tiettävästi vain yksi on esitetty julkisesti hänen elinaikanaan. Harrastelijoille sävellettiin paljon teknisesti helppoja teoksia myös pedagogisiin tarkoituksiin.

Konsertolla on oma sonaattimuotonsa, jossa esittelyjakson yleensä esittää orkesteri yksinään. Solisti tulee mukaan vasta esittelyn kertauksessa, joka ei juuri koskaan ole rakenteeltaan sama kuin orkesteriekspositio. Kertausjakson loppuun liittyy kadenssi, jonka solisti voi improvisoida ilman säestystä – nykyään soitetaan yleensä valmiiksi sävelletty kadenssi. Esim. Mozartin konsertoissa muoto vaihtelee suuresti. Oman tyyppinsä muodostaa vielä lyhennetty sonaattimuoto, jossa kehittely on supistunut vain lyhyehköksi välikkeeksi tai puuttuu kokonaan. Tällainen muoto esiintyy usein sonatiineissa, sonaattien keskiosissa sekä yksiosaisissa sonaattimuotoisissa sävellyksissä, esim. alkusoitoissa.

Joseph Haydn  (1732–1809)

Haydn on Mozartin ja Beethovenin ohella yksi kolmesta wieniläisklassikosta. Hän toimi vuodesta 1761 Esterházyn ruhtinassuvun hovisäveltäjänä ja kapellimestarina pääasiassa Eisenstadtissa, ajan oloihin nähden kadehdittavassa asemassa. Loppuelämänsä hän asui Wienissä, mutta teki 1791–92 ja 1794–95 loistavan menestyksen saaneet vierailut Lontooseen (mm. sinfonia n:o 94). Haydnin musiikkia leimaavat laaja-alaisuus huumorista vakavuuteen ja kansanomaisuudesta oppineisuuteen sekä usein rohkeat kokeilut. Hänen erittäin laajan tuotantonsa merkittävimmät teossarjat ovat 104 numeroitua sinfoniaa ja yli 80 jousikvartettoa. Lisäksi syntyi oopperoita, konserttoja sekä kamarimusiikkia, 62 pianosonaattia ym. piano- ja lauluteoksia. Myöhäisinä Wienin vuosinaan hän sävelsi messuja sekä suuret oratoriot Luominen (1798) ja Vuodenajat (1801). Tältä ajalta on myös Keisarihymni (1797), jota Haydn käytti kvartetossaan op. 76/3.


Jousikvartetto
Jousikvartetto on kahden viulun, alttoviulun ja sellon muodostamalle yhtyeelle sävelletty kamarimusiikkiteos. Tyylillisesti sen kehitystä vauhditti kenraalibasson (basso continuon) vähitellen pienentynyt merkitys. Tällä lajilla ei ole omaa tyypillistä sävellystekniikkaa, tematiikkaa tai tyyliä. Klassinen jousikvartetto saavuttaa lopullisen kypsyytensä Haydnin opuksissa 76 (1797) ja 77 (1799), Mozartin tuotannossa taas kuudessa Haydnille omistetussa kvartetossa (1782–85). Huippunsa tämä tyyppi saa Beethovenin op. 18:ssa (1798–1800).
Romantiikan aikana säveltäjien mielenkiinto kohdistui uusia soinnillisia mahdollisuuksia tarjoavaan orkesteriin. Salongit vaihtuivat konserttisaleihin ja tähtisolisteihin; myös tämän kilpailun kvartetto hävisi. Kvartetto edusti lisäksi "epämuodikasta" absoluuttista musiikkia. Aktiivisimmin kvartettoja sävelsivätkin ne, joiden sidos klassisimin perintöön oli vahvin: esim. Mendelssohn, Schumann ja Brahms, joilla ne pysyivät kamarimusiikin korkeimpana muotona. Kvartettojen lukumäärä väheni, mutta yksittäiset teokset saivat romantiikan aikana enemmän painoa. Kehityksen eturintamaan tämä sävellysmuoto siirtyy jälleen Schönbergin 2. kvarteton myötä sopraanosolisteineen v. 1908.

Kamarimusiikin tehtävä koti- ja seurustelumusiikkina kasvoi 1700-luvulla. Kasvu jatkui 1800-luvun porvariskodeissa, joissa tavoiteltiin ylhäisön kulttuurin ja hyvän maun tunnuskuvia. 1700-luvun ahtaissa käytöstavoissa musisointi oli lähes ainoa tapa, jolla vastakkaiset sukupuolet saattoivat vapaasti seurustella keskenään, mikä tietysti antoi uusia merkityksiä esim. duosonaatin ilmaisuun.

Haydn on modernin jousikvarteton luoja, ja hänen 104 sinfoniassaan näkyy tämän sävellysmuodon kehityskaari 1700-luvulla. Luodessaan nykyaikaisen kvarteton Haydn perusti ideansa vanhoille muodoille, mutta löytää oman tyylinsä jo varhain. Soitinäänet ovat itsenäisiä, soinnut rohkeita, menuetti kansanomaisempi, ja finaalista on tullut vilkas rondo. Haydn sekoittaa homofonista tyyliä ja kontrapunktia. Toisen osan hän vakiinnuttaa hitaaksi, ja ensimmäisessä osassa hän luo sonaattimuodon käsitteen, josta tulee sinfonia- ja kvartettokirjallisuuden kulmakivi.

Lisää Haydnista (opistotason kurssi)

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkkejä | Haydn: Sinfonia n:o 94 ("Yllätys"), Jousikvartetto op. 76 / 3 ("Keisarikvartetto")

Konsertto

Concerto tarkoitti 1500–luvun Italiassa alun perin yhtyettä. Myöhemmin siitä tuli muototyypin nimitys, jota käytettiin aluksi lähinnä laulumusiikin yhteydessä. Vuoden 1600 vaiheilla konsertto-termi merkitsi kahta musisointitapaa: kahden tai useamman soitin- tai laulukuoron vuorottelua ja yhden tai useamman sooloäänen musisointia basso continuon säestyksellä. Yhtyeen, orkesterin, säestyksellä esitettyä loistokasta soitinsävellystä sillä ymmärrettiin vasta myöhäisemmän kehityksen aikana.

Concerto grosso (it. "suuri konsertto") oli myöhäisbarokin sävellysmuoto, joka perustui suuren orkesterin (concerto, tutti tai ripieno) ja pienen solistiryhmän (concertino) vastakkain asetteluun. Nimitystä käytti ensimmäisen kerran Alessandro Stradella, mutta 1600-luvun lopulla samanlaisia sävellyksiä tekivät myös mm. Torelli, Albinoni ja Corelli. Eräänlainen normaalimuoto on moduloiva rondo: tuttiryhmä esittää ritornellin, "kertosäkeen", eri sävellajeissa, kun taas concertinon tehtävänä ovat episodit ja modulointi.

Myös soolokonsertto syntyi barokin aikana tyypillisenä konsertoivan tyylin muotona. Soolosoitin irtaantui tilapäisesti polyfonisesta kudoksesta esittääkseen virtuoosisia kuvioita. Ensimmäiset puhtaat soolokonsertot lienevät säveltäneet Giuseppe Torelli ja Tommaso Albinoni viululle noin v. 1700. Samalta ajalta tunnetaan myös konserttoja sellolle, oboelle ja trumpetille. Vivaldin vaikutuksesta osien järjestykseksi vakiintui nopea–hidas–nopea. Ääriosissa ritornellit vuorottelivat soolojaksojen kanssa.

Soolokonserttojen ensimmäinen mestari oli Antonio Vivaldi. Terävästi piirtyvät teemat ja jäntevät rytmit, selkeä muoto, kolmiosaisuus, ja tapa, jolla Vivaldi toi sooloihin katkelmia ritornellien teemoista, olivat esikuvina muille säveltäjille, mm. Bachille. Bachia voidaan taas pitää cembalokonserton luojana.

Klassisen kauden konsertoissa vasaraklaveeri syrjäytti vähitellen cembalon. Uuden soittimen monipuolisemmat kosketusvivahteet vaikuttivat suosioon. Soolosoitin ei ollut enää vain kontrasti orkesterille, vaan esiintyi sekä hallitsevana että keskustelevana ja säestävänäkin osapuolena.

Kaikille klassisen ajan konsertoille ominaista oli se, että niiden ensimmäisen osan muoto oli sonaattimuoto. Siihen liittyi kuitenkin barokkikonserttojen tapaan orkesterijohdanto, joka esitteli teemat. Osan lopussa kuultiin solistin kadenssi, joka edellytettiin improvisoiduksi ja esitettiin siksi ilman säestystä.

Beethovenin kaksi viimeistä pianokonserttoa etääntyvät vanhasta käytännöstä. Molemmat alkavat solistisesti ennen orkesterin tuttia, ja mittasuhteet ovat varsinkin Es-duurikonsertossa valtavat. Kadenssi on valmiiksi sävelletty.

Romantiikan ajan konsertot jatkavat tätä kehitystä: esim. Mendelssohnin viulukonsertossa tuttiesittely on jätetty pois, kadenssi on poikkeavasti kehittelyjakson lopussa, ja osat on yhdistetty toisiinsa. Sibeliuksen konsertossa kadensseja on jo kaksi. Lisztin pianokonsertoissa ei "konsertoida", vuorotella tai kilpailla, sanan klassisessa merkityksessä lainkaan, vaan niissä orkesterilla on vain säestäjän rooli.

Moderneissa konsertoissa kuuluvat 1900-luvun eri tekniikat. Esim. Witold Lutoslawski käytti aleatorista kontrapunktia sellokonsertossaan (1970). Johdannossa solisti toistaa d-säveltä sekunnin välein "välinpitämättömästi" ja reagoi orkesterin tapahtumiin. Teos jakaantuu pakollisiin ja vapaavalintaisiin jaksoihin.


    Konserttoja esimerkeiksi:
    Corelli: Concerto grosso op. 6 / 8, "Joulukonsertto"
    Vivaldi: Vuodenajat
    Bach: Brandenburgilainen konsertto n:o 2 F-duuri
    Mozart: Pianokonsertto n:o 20 d-molli
    Beethoven: Pianokonsertto n:o 5 Es-duuri
    Tšaikovski: Pianokonsertto n:o 1 b-molli
    Sibelius: Viulukonsertto d-molli
    Lutoslawski: Sellokonsertto

W. A. Mozart  (1756–1791)

Mozart on Joseph Haydnin ja Ludwig van Beethovenin ohella yksi kolmesta suuresta wieniläisklassikosta. Hän oli sekä pianistina että säveltäjänä musiikinhistorian ehkä kuuluisin ihmelapsi, joka esiintyi Pariisia ja Lontoota myöten ja omaksui jo nuorena ylivertaisen musiikillisen taidon ja tietämyksen. Nuottikirjassa, jonka hän sai 1762, on merkintöjä: "Edelliset 8 menuettia Wolfgangerl oppi 4-vuotiaana" jne.. Hänen ensimmäiset julkaistut teoksensa, 4 sonaattia viululle ja pianolle, painettiin Pariisissa 1764. Hänet koulutti hänen oma isänsä Leopold, joka oli Salzburgin piispan hoviorkesterin konserttimestari, arvostettu viulisti, säveltäjä ja kirjailija.

Mozart aloitti musiikkiopinnot tosissaan 11-vuotiaana. Hän ei koskaan käynyt tavallista koulua. Sävellystilausten tuloksena syntyi muutama pikku ooppera, muutama serenadi, messuja ym.. 12-vuotiaana Mozart nimitettiin arkkipiispan orkesterin kapellimestariksi. Hän ei ollut enää ihmelapsi, vaan kypsä muusikko ja säveltäjä, jota arvostettiin konserttimatkojen ansiosta ympäri Eurooppaa. 17-vuotiaalla Mozartilla oli loistava maine musiikkimaailmassa ja valmiina jo 150 teosta.

Mozart työskenteli aluksi hovimuusikkona Salzburgissa, mutta siirtyi 1781 vapaaksi taiteilijaksi Wieniin, jossa hän saavutti pian aseman aikansa johtavana pianistina. Hänen teoksissaan tekniseen hioutuneisuuteen yhdistyy ilmaisuasteikon laajuus kirkkaasta ylevyydestä syvimpään tragiikkaan. Hänen luonteenomaisimpia sävellyslajejaan ovat pääasiassa omaan käyttöön syntyneet 23 pianokonserttoa sekä oopperat, varsinkin mestariteokset Figaron häät (1786), Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu, mutta hän saavutti mestaruuden myös mm. sinfonioiden, puhallin- ja viulukonserttojen, serenadien (esim. Eine kleine Nachtmusik), jousikvartettojen ja pianosonaattien säveltäjänä. Huomattavia ovat myös suuret kirkolliset vokaaliteokset Kruunajaismessu sekä keskeneräisiksi jääneet messu c-molli ja Requiem, sielunmessu, joista viimeksi mainitun täydensi Mozartin kuoleman jälkeen hänen oppilaansa Franz Süssmayr.

Mozartin 23 pianokonsertossa ei ole kahta samanlaista. Sonaattimuodon periaatteet: esittely, kehittely ja kertaus, ovat kuultavissa, mutta säveltäjä käyttää luovaa mielikuvitustaan monin tavoin myös muodon suhteen: esim. hänen kehittelyjaksonsa ei aina välttämättä ollenkaan kehittele ainakaan tärkeimpiä teemoja. Keskeisiä periaatteita ovat teemojen yhdisteltävyys ja ritornellien käyttö. Se, että Mozart ymmärsi eron konserton ja sinfonian välillä, teki hänestä suurimman konserttosäveltäjän. (Ks. tarkempi analyysi d-mollikonsertosta.)

Beethoven kehitti sonaattimuotoa, koska hän ei halunnut kertausjakson vain toistavan jo sanottua. Mozartin aikana ei kehittämiselle ollut vielä tarvetta sonaatissa tai sinfoniassa, mutta Mozart tiedosti ongelman konsertossa, jossa johdanto, esittely- ja kertausjakso kaikki kertaavat samat asiat. Mozart kehitti konserttoa samoin kuin Beethoven sonaattia ja sinfoniaa.

Mozartin maine alkoi levitä vasta, kun hän oli kuollut väärin hoidettuun reumaattiseen kuumeeseen. Ennen kaikkea Taikahuilun ansiosta säveltäjästä tuli ensin nuorten romantikkojen ja myöhemmin kaikenikäisten kuulijoiden ihailema. Mozartin uran ensimmäistä vaihetta edustavat ihmelapsen sävellykset viimeisen Italianmatkan päätökseen 1773 asti. Sinfonisen luomistyönsä hän aloitti vajaan 10 vuoden ikäisenä ja pysytteli aluksi kolmiosaisen italialaisen sinfonian puitteissa. Myös aikakautensa arvossapidetyimmän taidemuodon, oopperan, alalla Mozart edistyi jo varhain. Nuorukaisen tuotantoa ovat Salzburgin piispan kanssa 1781 tapahtuneeseen välirikkoon mennessä syntyneet sävellykset, kolmatta kautta kypsän mestarin Wienissä säveltämät teokset.

    Mozartin tärkeimmät sävellykset:
    Viimeiset sinfoniat: n:o 35, Haffner-sinfonia, n:o 36, Linziläinen sinfonia, n:o 38, Prahalainen sinfonia, n:o 39 Es-duuri, n:o 40 g-molli ja n:o 41 C-duuri, Jupiter
    Oopperat Ryöstö Seraljista, Figaron häät, Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu
    Pianokonsertot n:o 20 d-molli, n:o 21 C-duuri, n:o 24 c-molli ja n:o 26 D-duuri, Kruunajaiskonsertto
    sekä serenadi Eine kleine Nachtmusik, kvintetto pianolle ja puupuhaltimille, Kruunajaismessu, viulukonsertot, pianosonaatit ja Requiem, sielunmessu

Lisää Mozartista (opistotason kurssi)

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkkejä | Mozart: Sinfonia n:o 41 ("Jupiter"), sen finaalin teemat,
pianokonsertot n:ot 20 d-molli, 21 C-duuri ja n:o 24 c-molli

Klassismin tyylipiirteitä

  • Barokki väistyy, hovieleganssi vallitsee Ranskan vallankumoukseen asti
  • Valistuksen aika: järki, tieto, sivistys, kasvatus – suvaitsevaisuus ja humanismi
  • Ranskan vallankumous 1789, porvariston nousu
  • Aateliston musiikkielämän rinnalle nousevat porvariston musiikkipiirit, julkisia konsertteja on vielä harvoin
  • Klassismi merkitsee "tasapainoa muodon ja ilmaisun välillä"
  • Kenraalibasso ja terassidynamiikka poistuvat, väliäänet kirjoitetaan taas "ulos"
  • Crescendo ja diminuendo tulevat järjestelmällisiksi tehokeinoiksi
  • Teeman merkitys korostuu: pää- ja sivuteeman vastakohtaisuus
  • Sonaattimuoto: esittely, kehittely ja kertaus (yhden osan muoto, ei koko sonaatin)
  • Tunnelma muuttuu nyt yhden osankin sisällä, barokki oli "yksitunnelmaista"
  • Sinfonia, sonaatti, jousikvartetto ja solistikonsertto kypsyvät
  • Cembalo korvautuu vasaraflyygelillä (fortepiano): suurempi ääni, volyymin säätely tulee mahdolliseksi
  • Viulut syrjäyttävät gambaperheen lopullisesti, barokkijousi vaihtuu uudenaikaiseen

Ludwig van Beethoven (1770–1827)

Beethoven oli wieniläisklassikko, joka aloitti yhdessä joidenkin aikalaistensa, kuten J. C. Bachin, kanssa uuden vaiheen luovan musiikin historiassa suhteellisen riippumattomana säveltäjänä. Itsenäisyys tuli mahdolliseksi, koska aateliston merkitys työnantajana väheni ja tilalle nousi vallankumouksen myötä uusi voimakas yhteiskuntaluokka, porvaristo. Tämä toi mukanaan uuden, laajemman konserttiyleisön. Musiikin julkaisutoiminta vilkastui: Beethoven oli ensimmäisiä, joka tuli toimeen myymällä sävellyksensä kustantajille.

Itsenäisyys saavutettiin ja se myös kuuluu Beethovenin musiikissa. Hänen ei tarvitse miettiä, onko sonaatti liian vaikea, mitä mieltä ruhtinas tästä on, osaako orkesteri soittaa tämän kohdan. Hän kirjoittaa "niinkuin henki määrää". Hän saattaa tokaista: "Ruhtinas, te olette, mikä olette, syntyperänne ansiosta, minä olen, mikä olen, omalla työlläni. On ollut ja on vastedeskin paljon ruhtinaita, mutta on vain yksi Beethoven."

Beethoven työskenteli synnyinkaupungissaan Bonnissa vuodesta 1783 hovimuusikkona. Vuonna 1792 hän muutti loppuelämäkseen vapaaksi taiteilijaksi Wieniin, jossa hän opiskeli lyhyen aikaa Haydnin johdolla. Hän saavutti Mozartin tapaan mainetta yhtenä aikansa parhaista pianisteista, mutta 1800-luvun alussa alkanut kuulon huononeminen, joka johti täydelliseen kuurouteen, päätti pianistiuran 1810-luvulla.

Myöhäiskaudellaan 1810-luvun puolivälistä lähtien Beethoven irtaantui entistä pitemmälle perinteisistä tyyli- ja muotoihanteista. Hän laajensi teosten rakenteita, lujitti teosten osien välistä suhdetta niiden teemojen yhtenäisyydellä ja sävelsi voimakkaita ja keskitettyjä sonaattimuodon kehittelyjaksoja. Beethoven, päinvastoin kuin esim. Mozart, luonnosteli sävellyksensä paperille moneen kertaan ennen niiden lopullista muotoa.

Beethoven kertoi kuulonsa heikentymisestä jo 30-vuotiaana vuonna 1801. Vuodesta 1818 hän kykeni viestimään vain kirjoitetun tekstin välityksellä. Tutkijat ovat arvioineet, että etenevä kuuroutuminen muovasi merkittävästi Beethovenin sävellyksiä. Havaittiin, että Beethoven alkoi kuulonsa heikentyessä suosia matalampia säveliä, joita hän vielä saattoi kuulla. Tilanne muuttui säveltäjän viimeisinä vuosina, jolloin hän oli tiettävästi täysin kuuro. Korkeat äänet palasivat sävellyksiin, kun Beethoven joutui luomaan musiikkia kuulematta siitä enää mitään.

    Tunnetuimmat teokset:
    yhdeksän sinfoniaa
    viisi pianokonserttoa
    viulukonsertto
    16 jousikvartettoa
    viulu- ja sellosonaatit
    32 pianosonaattia
    ooppera Fidelio

Beethovenin musiikin tyylipiirteitä ovat rytminen elävyys, voimakkaat vastakohdat ja dynamiikka. Hän ei ole suuri melodikko kuten Mozart, mutta hänen teemansa ovat ytimekkäitä ja soveltuvat erinomaisesti kehittelyn lähtökohdaksi. Jousikvartetoissaan ja pianosonaateissaan, jotka ovat musiikinhistorian merkkiteoksia, Beethoven kokeili uusia mahdollisuuksia ja käytti pianossa mm. hyväkseen klaviatuurin äärialueita. Piccolohuilu ja kontrafagotti tulivat uusina soittimina sinfoniaorkesteriin.

Lisää Beethovenista (opistotason kurssi)

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkkejä | Beethoven: Pianosonaatti n:o 23 f-molli "Appassionata", sinfonia n:o 5 c-molli,
Die Ehre Gottes (Jumalan kunnia luonnossa), yksinlaulu

jatkuu

©  Sakari Hildén