©  Sakari Hildén
Rembrandt: Omakuva

Barokki  (1600–1750)

Barokki vaikutti tyylisuuntana kuvataiteissa, musiikissa ja kirjallisuudessa, rakennus- ja sisustustaiteessa, jopa etiketissä ja pukeutumisessa. Ajalle oli ominaista järjestelmällinen ja kokeellinen henki. Uusia tieteenaloja kehitettiin. Merkkihenkilöitä olivat mm. Galileo Galilei, Johannes Kepler ja Isaac Newton. Kuvataiteet kehittyivät barokin aikana jatkuvasti sävykkäämmiksi ja dramaattisemmiksi. Aiheet otettiin mielellään antiikin tarustosta tai Raamatusta. Taiteilijoista kuuluisia ovat mm. El Greco, Rubens ja Rembrandt.

Italia hallitsi eurooppalaista arkkitehtuuria, maalaustaidetta, kuvanveistoa ja musiikkia läpi 1600-luvun ja vielä 1700-luvun alun. Tärkeimpiä taiteiden suojelijoita barokin aikakaudella olivat kirkko, aateliset sekä myöhemmin yhä lisääntyvässä määrin kaupungin viranomaiset. Aikakauden lopulla alkoi jo hahmottua julkinen konserttilaitos. Syrjäisenä ja köyhänä Suomi jäi barokista jokseenkin osattomaksi.

Säveltaiteessa barokki muodostaa soittimellisen vastineen laulumusiikin leimaamalle renessanssille. Sen aikana kirkkomusiikista ja maallisesta musiikista tuli tasavertaisia. Basso continuo ja kenraalibasso ovat barokkimusiikin yleistunnuksia – uusi tyyli korosti melodiaa ja bassoa väliäänten kustannuksella. Duuri- ja mollisävellajeihin perustuvasta tonaalisuudesta tuli sääntö, ja kirkkosävellajien aikakausi päättyi. Musiikin jakaminen tahdeiksi yleistyi lopullisesti.

Basso continuo, kenraalibasso, oli barokin aikana vallinnut säestyskäytäntö. Sen mukaan jokin moniääninen soitin (cembalo, urut, luuttu) täydensi sävelkudosta improvisoiden nuottiin kirjoitetun bassoäänen ja siihen liitettyjen numeromerkintöjen perusteella. Säveltäjät eivät enää välittäneet kirjoittaa säestystä kokonaisuudessaan, koska kysymys oli pelkistä soinnuista. Basson numeromerkinnät antoivat tarpeellisen viitteen soinnun valintaan; vastaavaa käytäntöä noudatetaan nykyäänkin viihdemusiikin sointumerkinnöissä. Bassoääntä vahvistettiin useimmiten jonkin matalan melodiasoittimen (sello, gamba, fagotti, kontrabasso) avulla.

Nykyiset soittimet vakiintuivat. Cembalo oli tärkein, muita olivat viulu, huilu, oboe, trumpetti, fagotti, pasuuna, luuttu, sello sekä gamba. Soitinmusiikin myötä melodia muuttui liikkuvammaksi. Renessanssimelodiaan verrattuna barokkimelodian tyypillisimpiä piirteitä on instrumentaalisuus. Selviä murtosointuja käytetään runsaasti, samoin rohkeitakin hyppyjä.

Uusia musiikin lajeja olivat ooppera ja oratorio, preludi ja fuuga, soitinkonsertto sekä alkusoitto. Ranskalaisen alkusoiton osat ovat hidas–nopea–hidas, napolilaisen nopea–hidas–nopea. Nimitys "sinfonia" oli yleinen, mutta sillä tarkoitettiin lyhyehköä orkesterisävellystä tai mitä tahansa soitinsävellystä, joka ei ollut tanssi. Napolilainen alkusoitto kehittyi sittemmin meidän tuntemaksemme useampiosaiseksi sinfoniaksi.

Kaudelle tunnusomainen sävellyslaji on konsertto, jonka varhaisimman tyypin nimenä on concerto grosso. Siinä pieni solistiryhmä vuorottelee orkesterin kanssa. Myös soolokonsertto syntyi barokin aikana. "Concerto" tarkoitti 1500-luvun Italiassa vain yhtyettä ilman tarkempaa erittelyä, ja sävellysten nimenä se kattaa mitä erilaisimpien teosten kirjon. Niille on tunnusomaista soolojen ja orkesterin vuorottelu ja vastakohtaisuus. Orkesterin ja solistiryhmän välille syntyi itsestään ns. terassidynamiikka, joka lisäsi musiikin dramaattista ilmaisuvoimaa.

Alun pitäen konsertoissa oli kolme osaa: nopea–hidas–nopea. 1700-luvulta alkaen niiden luonne muuttui yhä virtuoosisemmaksi, teknistä taituruutta korostavaksi.

Sonaatin kehitys alkoi 1600-luvun alussa Pohjois-Italiassa. Giovanni Gabrieli sävelsi kahdelle tai useammalle soitinkuorolle sonaatteja, jotka olivat vokaalisen monikuoroisuuden soittimellisia vastineita. 1600-luvun puolivälin jälkeen siirryttiin yhtyesonaateista kohti myöhäisen barokin sonaatteja 1–2 soolosoittimelle ja continuolle. Barokin aikana sonaatti piteni ja yksiosaisen sonaatin monijaksoisuus muuttui selkeiksi, itsenäisiksi osiksi. Kirkkosonaatin neliosainen muoto (hidas–nopea–hidas–nopea) vakiintui Corellilla. Kamarisonaatissa, josta kehittyi sarja, partita, esiintyvät usein Allemande, Courante, Sarabande ja Gigue, joita edeltävät preludit. Barokin sonaatit sävellettiin useimmiten 1–3 soittimelle, yleisimmin viululle, ja continuolle.

Barokin merkittävimpiä säveltäjiä olivat Italiassa Monteverdi, Corelli, Alessandro Scarlatti, Albinoni ja Vivaldi. Saksassa barokin kautta hallitsi pääasiassa polyfoninen tyyli. Ajan saksalaisia säveltäjiä olivat Heinrich Schütz (1585–1672), jota pidetään Bachin tärkeimpänä edeltäjänä, Georg Philipp Telemann (1681–1767), Englannissa toiminut Händel sekä tyylin suurin mestari Johann Sebastian Bach, jonka kuollessa v. 1750 barokin tyyli-ihanteet arvioitiin jo vanhentuneiksi.

Arcangelo Corelli  (1653–1713)

Italialainen säveltäjä ja viulisti Arcangelo Corelli sävelsi yksinomaan soitinmusiikkia, jossa viulu oli tärkein soitin. Hän omaksui vanhemmilta säveltäjiltä kirkkosonaatin, jolle hän antoi lopullisen neliosaisen muodon: hidas–nopea–hidas–nopea. Myös kamarisonaatti, jossa preludio-osaa seurasivat tanssiosat, on Corellin tuotannossa hyvin esillä. V. 1700 Corelli julkaisi 12 viulusonaattia op. 5, joissa on mukana tunnetut Follia -muunnelmat.

Corellin orkesteriteoksien kokoelma on 12 concerto grossoa op. 6 (1714). Näissä Corelli luopui viisiäänisestä jousistosta ja käyttää vain yhtä alttoviulua kahden viulun ja basson lisäksi. Soolo-osuudet on kirjoitettu concertinoryhmälle, kahdelle viululle ja sellolle (vrt. triosonaatin kokoonpano: kaksi viulua ja continuo). Konsertoissa on 4–10 osaa, jotka joskus nivoutuvat toisiinsa ilman taukoja. Tunnetuin on Joulukonsertto op. 6/8. Corelli oli ensimmäisiä säveltäjiä, joka pitäytyi vain duurissa ja mollissa.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Corelli: La folia op. 5 / 12, Concerto grosso op. 6 / 8

Antonio Vivaldi  (1678–1741)

Antonio Vivaldi oli soolokonserton ensimmäinen mestari, jonka selkeät teemat ja jäntevät rytmit ovat olleet esikuvana mm. Bachille. Vivaldi saavutti mainetta aluksi ennen kaikkea julkaistujen sävellystensä ansiosta: 12 triosonaattia op. 1 (1705), 12 viulusonaattia op.2 (1709) ja 12 konserttoa op. 3 (1711). Tämän jälkeen Vivaldi omistautui oopperalle. Amsterdamissa ilmestyivät 1720-luvulla konsertot op. 8, joihin kuuluvat mm. Neljä vuodenaikaa. Vivaldin musiikki jäi vähitellen unohduksiin ja vasta 1900-luvun alusta hänellä on ollut itsenäinen asema musiikin historiassa.

Vivaldi loi konserttomuodolle sen peruspiirteet. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hänen konserttonsa ovat kolmiosaisia: nopea–hidas–nopea. Viulukonserton alalla Vivaldin kehittämä soolosoittimen tekninen hyväksikäyttö merkitsi ratkaisevaa askelta kohti myöhempien aikojen virtuoosisuutta. Myös muiden soittimien osalta hänen tuotantonsa oli uraa uurtava: Vivaldi oli ensimmäinen, joka sävelsi konserton poikkihuilulle.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Vivaldi: Kevät op. 8 / 1

Georg Friedrich Händel  (1685–1759)

Händel oli Bachin ikätoveri. Hän työskenteli Englannissa, jossa hänen uransa huipentui. Händelin erikoisalaa olivat ooppera ja oratoriot, joista varsinkin Messias (1741) saavutti suuren suosion. Sen kantaesitykseen naisia kehotettiin tulemaan ilman alushameita ja miehiä ilman miekkaa, jotta yleisöä mahtuisi enemmän. Moni jäi silti ulkopuolelle.

Music for the Royal Fireworks, Ilotulitusmusiikki, on täynnä loistoa ja melodista rikkautta. Se, samoin kuin Water Music (1715), on tarkoitettu ulkona soitettavaksi, mistä syystä soitinkokoonpanoon kuuluu lähinnä puhaltimia. Corelli oli Händelin esikuva orkesterikonserton alalla. Niissä (op. 6, 1740) on vastakkain triosonaatin kokoonpano (2 viulua ja continuo) ja jousiorkesteri. Toisin kuin Bach, joka unohdettiin kuolemansa jälkeen vuosikymmeniksi, Händel oli juhlittu säveltäjä, jonka teoksia esitettiin jatkuvasti.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Händel: Ilotulitusmusiikkia, Halleluja-kuoro (Messias)

 

Johann Sebastian Bach  (1685–1750)

Bachin teoksiin huipentuu barokin aikakausi. Hänen teoksensa ovat ainutlaatuinen yhteenveto kaikesta siitä, mitä musiikinhistoriassa oli tapahtunut edellisten 50 vuoden kuluessa. Bach kehitti huippuunsa polyfonian sekä mm. konsertot, urku- ja klaveerimusiikin ynnä koraalin sävellysmuotoina. Viisi hänen poikaansa kuului aikansa suurimpiin säveltäjiin. Kesti kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin Bachin todellinen merkitys ymmärrettiin. Hänen urku- ja cembaloteoksiaan soitettiin 1700-luvulla paljon, mutta vasta kun Mendelssohn alkoi 1820-luvulla esittää myös Bachin vokaalimusiikkia, tämä huomattiin yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista säveltäjistä.

Bachin elämä kului pienellä alueella Pohjois-Saksassa. Toisin kuin moni muu, hän ei matkustellut. Bachilla oli omat, vahvat näkemyksensä työstään ja säveltämisestä. Itsepäisenä henkilönä hän joutui joskus erimielisyyksiin työnantajiensa, kirkkoneuvoston tai hovin, kanssa.

Weimarissa 1708–17 Bach sävelsi useimmat urkuteoksensa sekä joukon kantaatteja. Köthenin hovissa Bach työskenteli 1717–23 musiikkia harrastavan ruhtinaan suojeluksessa. Tätä kautta leimasivat kamarimusiikki ja soitinteokset: orkesterisarjat, Das Wohltemperierte Klavier, ranskalaiset sarjat, sellosarjat, viulusonaatit ja -sarjat. Kuuluisat Brandenburgilaiset konsertot huipensivat concerto grosson historian. Niissä toteutuu orkesterin ja vaihtelevien solistikokoonpanojen vuoropuhelu mielikuvituksekkaan vapaasti.

Bach oli Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina 27 vuotta. Virka oli musiikin alalla yksi Saksan arvostetuimmista ja merkitsi mittavaa kirkkomusiikin sävellystyötä. Bach opetti Tuomaskoulussa ja sävelsi mitä milloinkin tarvittiin, soitti urkuja ja ja johti sunnuntaisin kantaatteja, joita hän sävelsi yli 200. Elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä Bach vetäytyi julkisuudesta. Loppuaikaa sävyttävät puhtaasti musiikilliset ideat, jotka ovat kaukana ajan säveltaiteen yleishengestä, esim. keskeneräiseksi jääneessä yhteenvedossa fuugan mahdollisuuksista: Die Kunst der Fuge.

Nuottiesimerkki | Bach: Die Kunst der Fuge

Bachin suurimmat sävellykset ovat h-mollimessu, Johannes-passio (1722–23), Matteus-passio (1727) ja Jouluoratorio. Hänen teoksilleen on ominaista johdonmukainen liikkeen tuntu, joka ilmenee melodialinjan tavoitteellisuutena ja kuuluu jännitteisyytenä, intensiteettinä ja ilmaisuvoimana.

Passio
Passio sävellystyyppinä tarkoittaa evankeliumitekstin mukaista Kristuksen kärsimyshistorian sävelesitystä. Passiot saavat nimensä ko. evankelistan mukaan: esim. "Matteuspassio".
Passiotekstin esitys kuului alkuaan pääsiäisviikon liturgiaan, jossa määrättyinä päivinä esitettiin eri evankeliumin passiotekstit gregoriaanisen laulun keinoin. Esityksiin saatiin vaihtelua siten, että teksti jaettiin kolmen henkilön laulettavaksi: yksi esitti Jeesuksen, toinen muiden henkilöiden repliikit ja kolmas evankelistan kertovan osuuden. Laulajilla oli oma sävelalueensa, ja tämä perinne on jatkunut: Jeesuksen osa on useimmiten kirjoitettu bassolle ja evankelistan osuus tenorille.
Kansanjoukkojen yms. vuorosanoja alettiin ensin säveltää moniäänisiksi n. 1400-luvulla. Varsin pian syntyi kuitenkin passiosävellyksiä, joissa koko teksti, myös yksityisten henkilöiden sanat, oli käsitelty moniäänisesti. Myöhemmin eri henkilöosista tuli passiossa täysin solistisia. Passiotekstiin liitettiin uskonpuhdistuksen jälkeen kansankielen mukana muita Raamatun tekstejä, koraaliaineksia ja vapaata tunnelmarunoutta: raja kantaatin, oratorion ja passion välillä ei useinkaan ole selvästi määriteltävissä. Musiikillisina muotoina näitä ei voida pitää – nimi kertoo korkeintaan ylimalkaisesti teoksen sisällön.
Nuottiesimerkki | Bach: Koraali Matteus-passiosta
Resitatiivi
Resitatiivi on laulajan puheenomainen, säestetty soolo-osuus oopperassa, oratoriossa, passiossa, kantaatissa tms. vokaaliteoksessa, "keskitie laulun hitaitten, pitkitettyjen ja puheen nopeiden liikkeiden välillä". Resitatiivinomaista laulutapaa oli käytetty vuosisatoja kirkollisten tekstien luvussa, kunnes se 1500-luvulla tuli maallisen oopperamusiikin käyttöön. Yhdistelmä resitatiivi–aaria on tyypillinen: resitatiivi kertoo tapahtuman ja aaria kuvailee sen aikaansaaman tunnelman.
Imitaatio l. jäljittely
Varsin vanha musiikin rakennusperiaate on imitaatio, jossa eri äänet (soittajat, laulajat) jäljittelevät toistensa esittämiä teemoja tai aihelmia. Kaanonissa kukin ääni vuorollaan esittää saman sävelkulun kuin edellinen tai muuntelee sitä ankarien sääntöjen mukaan. Pisimmälle tämä periaate on kehitetty fuugassa, joka sävellysmuotona saavutti huippunsa J. S. Bachin tuotannossa.

Inventio (lat. keksintö) on terminä saanut historiallisen merkityksen Bachin opetuskäyttöön tarkoitetun kokoelman ansiosta. Kokoelma sisältää 15 kaksi- ja 15 kolmiäänistä inventiota (sinfoniaa). Esipuheessa v. 1723 Bach toteaa, että sävellysten tarkoituksena on "edistää niin klaveerinsoittotaitoa, jossa on pyrittävä saavuttamaan ennen kaikkea laulava soittotapa, kuin sävellystekniikkaa ja tyylitajua". Nykyään pianon- tai urkujensoiton opiskelua on mahdoton kuvitella ilman Bachia. Kontrapunktin alueella yhdessä Palestrinan kanssa Bach-tyyli on samoin ohittamaton.

Affektioppi
Affektioppi oli barokkiin liittyvä näkemys, jonka mukaan musiikki ilmentää selvästi rajattuja tunnesisältöjä. René Descartes määritteli affektit kirjoituksessaan Les passions de l'âme (1649). Aikakauden teoreetikot korostivat, että affektin on suoraan vaikutettava kuulijaan, niitä ei siis tule ainoastaan "esittää". Musiikilliset affektit määriteltiin usein yksityiskohtaisesti: "Lyhyet nuottiarvot ja suuret hypyt samoin kuin pisteelliset rytmit ilmaisevat iloa ja terhakkuutta".

Lisää Bachista (opistotason kurssi)

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Bach: Brandenburgilainen konsertto n:o 2 F-duuri,
Toccata d-molli, Matteus-passio (alku)

Barokin tyylipiirteitä

  • Renessanssin polyfonian vastareaktiona syntyy säestetty yksinlaulu, monodia
  • Homofoninen tyyli: melodia ja säestyssoinnut, jotka merkitään numeroin (kenraalibasso)
  • Polyfonia säilyy, mutta ottaa harmonian entistä enemmän huomioon
  • Toisaalta kenraalibasso, toisaalta nouseva solistikulttuuri edellyttävät improvisointia
  • Kirkkosävellajien, moodien, rinnalle nousee perussäveleen ja kolmisointuun perustuva duuri–molli-sävellajijärjestelmä, tonaliteetti
  • Siirtyminen kohti tasavireistä viritystä
  • Soitinmusiikin itsenäistyminen ja siihen perustuvat uudet konsertoivat sävellystyypit
  • Terassidynamiikka: forten ja pianon selkeä vuorottelu soitinryhmien vuorottelusta ja soittimien rekisterivaihdoksista (esim. urut) johtuen
  • Dynaaminen, tasainen rytmi, tahtiviivan käyttö 1600-luvulta alkaen
  • Jatkuvan liikkeen periaate, päättymätön melodia, ei hengitystaukoja
  • Sanojen ja sävelmän yhteys, affektioppi, musiikin ja tunteiden yhteys, sävelmaalailu
  • Soitinrakennuksen kehittyminen, soittotekniikan tason nousu, virtuositeetti
  • Orkesterin kokoonpanon vakiintuminen, soinnin ja sointivärin merkityksen nousu
  • Kansainvälisyys

jatkuu

©  Sakari Hildén