Musiikkitieto, perustaso

Sisällysluettelo Johdanto Soittimista ja orkesterista Soitinoppia Renessanssi Messu Palestrina Tyylipiirteitä Barokki Corelli, Vivaldi ja Händel Bach Tyylipiirteitä Wieniläisklassismi Klassisista sävellysmuodoista Sinfonia, jousikvartetto ja konsertto Haydn ja Mozart Tyylipiirteitä Beethoven Romantiikka Schubert ja lied Virtuoosit: Chopin, Paganini, Liszt Brahms Kansallisromantiikka: Venäjä Tšaikovski Sibelius Ooppera ja baletti Oopperan synty Ooppera 1800-luvulla Verdi ja Wagner Baletti Stravinski 1900-luku Impressionismi Debussy ja Ravel Tyylipiirteitä Ekspressionismi Schönberg Webern ja Berg 12-säveltekniikan tyylipiirteitä Venäjä: Prokofjev Šostakovitš Bartók Modernismi Suomen musiikki Varhaisvaiheet Romantiikka Modernismin nousu Kurssilla kuunneltavat teokset Lähteet Musiikkitiedon etusivulle

Johdanto

Kuunteleminen ja kuuleminen

Sana "musiikki" on peräisin kreikasta ja tarkoittaa lähinnä muusien, runotarten, taidetta. Muusat olivat antiikin runottaria, jumalolentoja, ja musiikki oli yksi seitsemästä vapaasta taiteesta. Ylemmille yhteiskuntaluokille musiikin harjoittaminen merkitsi sielun kehittämistä. Musiikin ammattilaiset kuuluivat alempiin yhteiskuntaluokkiin. Musiikin teoriaa ja ylipäätään taiteesta keskustelua pidettiin hienompana kuin musiikin esittämistä muille.

Ortodoksiseen uskontoon liittyy ajatus, että "musiikin tarkoitus on auttaa kuulijaa kokemaan taivaan valtakunta jo maan päällä".

• Musiikki on kieli: kuuntelemalla, soittamalla (puhumalla) ja kirjoittamalla opitaan.
• Musiikki on sidoksissa aikaan, se tapahtuu ajassa (vrt. kuvataide, kirjallisuus).
• Kuunteleminen vaatii keskittymistä.
• Pinta (rytmi ja melodia) on helppo hahmottaa, syvemmät rakenteet (soinnutus, muoto, sointi) vaativat analyysia.
• Tieto (taustat, tekniikka) yhdistyy tunnekokemukseen.
• Musiikin ja tyylin omaksuminen vie aikaa. Säveltäjän tai tyylikauden ominaispiirteisiin tutustuu paremmin, kun kuuntelee useampia teoksia.
• Eri säveltäjiä ja tyylejä vertaamalla oppii, kuinka ilmaisutavat vaihtelevat eri aikakausina.

Musiikin – taiteen yleensäkin – voi kokea monella tavalla, mutta musiikin laadun mitta ei ole se, miten se ketäkin miellyttää. Jos näin olisi, musiikin laatu vaihtelisi muuttuvien makutottumusten mukaan. Järkevämpää on ajatella, että laatu on muuttumaton, muoti muuttuu. Taiteen laatu on teoksen kyvyssä antaa taiteellisia elämyksiä. Mitä enemmän tiedämme sävellyksestä, sen suuremmat mahdollisuudet meillä on saada elämys: laadun tajuaminen edellyttää tietoa.

Rytmi

Ilmiöiden säännönmukainen toistuvuus tai jäsentyminen. Rytmiä ilmenee keskeisimmin musiikissa ja tanssissa. Musiikissa rytmi muodostuu ajan jakamisesta osiin, ja se merkitsee musiikin organisoitumista ajan suhteen. Rytmi voi olla säännöllinen, vaihteleva tai vapaa. Musiikki jäsentyy aikahahmoiksi lähinnä painollisten ja painottomien osien jaksotuksen, ts. iskutuksen, avulla. Pienin rytmiyksikkö on iskuala: määrämittainen väli iskusta toiseen. Sävelten tai taukojen keskinäisten kestosuhteiden mukaan iskuala voi olla tasa- tai kolmijakoinen, ts. jakautua kahteen tai kolmeen samankestoiseen tahtiosaan. Nuottikirjoitus ja sen tahtijako eivät sellaisinaan anna kuvaa rytmistä, joka on musiikin elävää hahmotusta.

Melodia

Sävelmä, yksiääninen rytmisesti jäsentyvä sävelsarja, joka muodostaa oman kokonaisuutensa. Melodisella tarkoitetaan melodiaa tai melodiikkaa koskevaa tai siihen perustuvaa, laulunomaista.

Sointu

Akordi, harmonia: yhtaikaa soivien eritasoisten sävelten muodostama ääni. Sointuun kuuluu vähintään kolme säveltä. Perustava sointu on kolmisointu.

SOITTIMISTA JA ORKESTERISTA

Soittimet, instrumentit, ovat sävelien aikaansaamiseen tai rytmin ja soinnin korostamiseen käytettäviä välineitä. Soittimet voidaan jakaa ryhmiin materiaalin, rakenteen ja käyttötavan mukaan. Perinteiset soittimet voidaan rakenteensa ja soittotapansa perusteella jakaa kielisoittimiin, lyömäsoittimiin ja puhaltimiin. Kielisoittimissa sävelen saa aikaan kaikukoppaan pingotettu kieli. Joissakin kieliä näppäillään (kitara, harppu, cembalo), toisissa lyödään (piano), kun taas jousisoittimissa kieliä hangataan jousella. Lyömäsoittimissa ääni saadaan aikaan lyömällä, ravistamalla, raaputtamalla tai hankaamalla.

Soitinmusiikki: soittimien kehityksen myötä soitinmusiikki itsenäistyi, ja runsaasti soitinsävellyksiä syntyi jo uuden ajan (1500–) alkupuolella. Kullekin soittimelle ominaisen kirjoitustavan muodostuminen johti virtuoosisten osuuksien nopeaan kehittymiseen ja voimakkaaseen yleistymiseen. 1700-luvulla otettiin käyttöön suuri orkesteri, ja 1800-luvun alkuun mennessä olivat hahmottuneet soitinmusiikin päämuodot: sävellykset yhdelle soittimelle, kamarimusiikki, orkesterimusiikki, sävellykset solistille ja orkesterille.

Soitinoppi käsittelee soittimia ja niiden ominaisuuksia, mutta ei yhteensointia.

Soitinnus, instrumentaatio, tapa kirjoittaa orkesterille, sävellyksen äänten jaottelu yhtyeen soittimille (orkestrointi). Vasta 1700-luvulla alettiin säännönmukaisesti merkitä soittimet partituureihin.

Orkesteri (kreik.): soitinyhtye, jossa ainakin muutamaa ääntä soittaa useampi soittaja. Orkesteria johtaa tavallisesti kapellimestari, jota ei vielä barokin (continuosoiton) aikana tarvittu. Sana 'orkesteri' (orkhestra, antiikin ajan kreikkalaisessa teatterissa näyttämön edessä olevan kuoron puolikaaren muotoinen tanssitila) tarkoitti 1600- ja 1700-luvuilla näyttämön edustaa ja sittemmin tälle paikalle usein sijoitettua soitinyhtyettä. Vasta 1700-luvulta lähtien sanaa alettiin käyttää soitinryhmistä, joilla ei ollut suoranaista yhteyttä teatteriin.

Jousiorkesteri koostuu ensi- ja toisista viuluista, alttoviuluista, selloista ja kontrabassoista.
Puhallinorkesterissa (ks. puhallinyhtyeen historia) käytetään vain puhaltimia ja lyömäsoittimia.
Barokkiorkesterissa oli 20–40 soittajaa, ja siinä jousi-, puhallin- ja lyömäsoittimet erottuivat omiksi kiinteiksi ryhmikseen yhtyeen konsertoivaa luonnetta korostaen. Barokkiorkesterissa painotettiin entistä enemmän jousien homogeenista sointia. Sen erityispiirre oli basso continuo, jota soittivat sointusoittimet (cembalo, luuttu, urut) ja bassosoittimet (sello, fagotti, kontrabasso).
Kamariorkesteriin, joka oli käytössä varsinkin 1700-luvun alkupuolella, kuuluu jousi-, puhallin- ja lyömäsoittimia, mutta se on pienempi kuin sinfoniaorkesteri, joka vakiintui 1700-luvun lopulla.
Klassisessa sinfoniaorkesterissa jousiston asema vahvistui edelleen ja soittajien luku lisääntyi. Romantiikan ajan orkesterin lähtökohtana oli pyrkimys dynaamiseen laajuuteen, uusiin värityskeinoihin ja rikkaampaan sointiin. Tarve käyttää kaikkia soitinryhmiä ja -ääniä itsenäisesti johti orkesterin jatkuvaan kasvuun ja soitin- ja soittoteknisiin aluevaltauksiin.

Nykyaikaisen sinfoniaorkesterin kokoonpano on suunnilleen seuraava: 12 ensiviulua, 10 toista viulua, kahdeksan alttoviulua, kahdeksan selloa, kuusi kontrabassoa, kaksi huilua ja piccolo, kaksi oboeta ja englannintorvi, kaksi klarinettia ja bassoklarinetti, kaksi fagottia ja kontrafagotti, neljä käyrätorvea, kolme trumpettia, kolme pasuunaa ja tuuba sekä lyömäsoittimet, joihin patarumpujen lisäksi kuuluvat usein isorumpu, lautaset, tamburiini, triangeli ja kellopeli (yht. noin 70 soittajaa). Monesti näihin lisätään vielä esim. harppu, piano, cembalo, urut, muita lyömäsoittimia, sähköisiä äänentuottovälineitä tai vaikkapa moottorisaha. Soittajien lukumäärä saattaa nousta toiselle sadalle.

Klassisromanttista orkesteria hallineet jouset menettivät 1900-luvun alussa johtavan ryhmän asemansa. Kehittyneitä puhaltimia alettiin käyttää lähes kaiken musiikillisen materiaalin esittämiseen. Lyömäsoitinryhmä kasvoi määrällisesti eikä lyömäsoittimilla vahvistettu enää ainoastaan tuttikohtia, vaan korostettiin myös erillisiä sointuja, jopa ääniä. Myöhemmin lyömäsoittimilla alettiin esittää myös tärkeämpää musiikillista materiaalia.

Partituuri: useita esittäjiä vaativan moniäänisen sävellyksen täydelliset nuotit. Teoksen kaikki laulu- ja soitinäänet on merkitty omille viivastoilleen. Partituuri on yleensä vain orkesterin johtajalla; kullakin soittajalla tai soitinryhmällä on vain omalle soittimelle kuuluva osuus. Orkesteripartituurin rivit merkitään tavallisesti soitinten italiankielisillä nimillä. Niiden järjestys ylhäältä lukien on seuraava: puupuhaltimet, vaskipuhaltimet, lyömäsoittimet, "ylimääräiset soittimet" (esim. harppu ja piano), solistit ja kuoro sekä alimmaisina jousisoittimet. Ryhmien sisällä järjestys on korkeimmasta soittimesta matalimpaan (poikkeus: käyrätorvi trumpetin yläpuolella). Kamarimusiikkipartituurissa piano on yleensä alimpana. Näistä väljistä säännöistä on paljon poikkeuksia esim. nykymusiikissa.

Partituurissa eivät yleensä näy transponoivien soittimien todelliset soivat sävelkorkeudet, vaan niiden nuotinnetut korkeudet – puhutaan kirjoitetusta ja soivasta sävelestä ja sävellajista. Transponoivia soittimia ovat mm. piccolohuilu (oktaavi ylös), trumpetti (esim. B, sekunti alas), klarinetti (B, As, Es), saksofoni (B, Es), englannintorvi ja käyrätorvi (F, kvintti alas), kontrafagotti ja kontrabasso (oktaavi alas).

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Britten: The Young Person's Guide to the Orchestra

Renessanssi  (1400–1600)

Renessanssi on 1400-luvun alussa Italiassa syntynyt kulttuurivirtaus, jota on pidetty antiikin kulttuurin elpymisenä keskiajan taantuman jälkeen. Renessanssin hengen ilmauksia ovat sekä löytöretket, uskonpuhdistus ja humanismi että luonnontieteellisen maailmankatsomuksen korostuminen, mm. tähtitiede aurinkokeskisine maailmankäsityksineen. Renessanssin aikana toteutuneen taiteellisen ja tieteellisen elämän uuden kukoistuksen edellytyksiä olivat taloudelliset tekijät, kaupan (esim. Venetsia) ja käsiteollisuuden (Firenze) avulla vaurastuneet Italian kaupungit sekä niiden taiteita suosineet ruhtinaat ja vauras porvaristo. Kauden kuuluisia taiteilijoita olivat monien muiden ohella Botticelli, Leonardo da Vinci, Michelangelo, El Greco ja Matthias Grünewald.

Hollannin, Belgian ja Pohjois-Ranskan alueesta kehittyi 1400-luvun alussa Länsi-Euroopan poliittisen elämän ja kaupan keskus. Tämän seurauksena myös kulttuurielämä elpyi. Musiikkielämän painopiste siirtyi Pariisista Burgundin herttuoitten hoviin, joka tuohon aikaan oli Euroopan loistavimpia. Sen palveluksessa oli lukuisia eteviä säveltäjiä. Täältä muusikot siirtyivät moniin muihin maihin, varsinkin Italiaan. Sävelkieli tuli kansainvälisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Puhutaan frankoflaamilaisista (alankomaalaisista) säveltäjistä ja koulukunnasta.

Renessanssiaikana kaikki soittimet eivät vielä olleet kehittyneet sellaisiksi kuin me ne tunnemme. Idästä tuotuja instrumentteja (fidel, gamba, luuttu, nokkahuilu, krummhorn, ks. vanhat soittimet) käytettiin useimmiten laulun säestyksenä ja tukena, itsenäistä soitinmusiikkia ei juuri tunnettu. Kiertelevät muusikot keräsivät niukkaa toimentuloa viihdytyksellään, mutta sosiaaliselta asemaltaan he olivat verrattavissa kerjäläisiin. Lakipykälä 1200-luvulta (Länsi-Göta) sanoo: "Muusikon lyöminen pitää aina jättää rankaisematta". Kirkkomuusikot olivat laulajien rinnalla arvostetumpia, mutta keskiajan soittoniekat olivat arvostuksen alimmalla portaalla, siellä missä muutkin ilveilijät ja akrobaatit. Kaupunginsoittajien ammattikunta syntyy 1300-luvulla.

Kirkolla oli ratkaiseva rooli sivistyksen laajenemisessa läpi Euroopan, ja taidemusiikin historia on 1500-luvun lopulle asti miltei sama kuin kirkkomusiikin historia. Soittimellinen taidemusiikki alkaa muotoutua 1400-luvulla. 1500-luvulla soittotaito oli jo sivistyneistölle tuttu, ja uruista tuli "virallinen" kirkollinen soitin.

Orkesteri oli tilanteesta riippuvainen vapaa kokoonpano, usein puhallinvoittoinen. Nuottimerkinnät olivat puuttellisia, ja stemma saatettiin esittää yhtä hyvin laulaen kuin soittaenkin. Vasta renessanssin aikana ilmenee edes pyrkimyksiä säveltää itsenäistä soitinmusiikkia.

Nyt alkoivat myös soitinperheet muodostua vokaalikvartetin (SATB) esikuvan mukaan. Vasta Giovanni Gabrieli v. 1597 määräsi teoksessaan, mitä soittimia kussakin äänessä tulisi käyttää – sointiväri tuli ensi kertaa taiteellisesti vaikuttavaksi tekijäksi.

Motetti on yksi moniäänisen musiikin vanhimmista sävellystyypeistä. Runot olivat joko maallisia tai hengellisiä; varhaisissa 1200–1300-lukujen moteteissa oli sekaisin molempia vielä eri kielillä: latinankieliseen kirkkolauluun yhdistettiin kansankielisiä laulelmia. Yhteinen teksti motetin ääniin tuli 1400-luvulla. Imitaatio, jäljittely, muodostui motetin vallitsevaksi tyylipiirteeksi 1500–luvulta lähtien. Motettien esityksessä käytettiin soittimia ja ne saatettiin esittää kokonaan instrumentaalisestikin.

1500-luvulla oli tavallista, että laulajat ja soittajat koristelivat yksinkertaisen motetin ääniä erilaisilla korukuvioilla. Kun Trenton kirkolliskokous (1545–63) kielsi laulustemmojen koristelun mm. siksi, että tekstistä ei saanut selvää, motetteja ja messuja alettiin esittää hyvin pelkistetysti.

Messujen ja motettien lisäksi säveltäjät kirjoittivat ahkerasti madrigaaleja. Näitä vaalittiin etenkin Italiassa; tekstien sisältö oli eroottinen, poliittinen tai idyllinen.

Renessanssin ajan suuret mestarit olivat Orlando di Lasso (1532–94) ja italialainen Giovanni Pierluigi da Palestrina. He olivat alankomaalaisten koulukuntien työn jatkajia ja vokaalimusiikin huipennus.

Lasso oli syntyjään alankomaalainen, mutta saanut suuren osan koulutuksestaan Italiassa ja työskenteli Saksassa. Hän oli mm. 530 motetillaan hyvin tuottelias ja sai vaikutuksia Euroopan eri puolilta, mikä näkyy varsinkin hänen maallisessa musiikissaan.

Kuunneltavaa | Renessanssimusiikkia "From the Courts of Mantua and Ferrara"

Messu

Messu, jumalanpalvelus, on kirkollisen vokaalimusiikin keskeinen muoto. Keskiaikainen roomalainen messu oli kokonaan laulettu jumalanpalvelus, johon kuuluvat laulut esitettiin aluksi yksiäänisesti. Toisella vuosituhannella tapahtui muutos: proprium missae -osia, joiden tekstit vaihtelivat kirkkovuoden ajankohdasta riippuen (esim. introitus), sävellettiin moniäänisiksi. Aikaa myöten säveltäjien mielenkiinto suuntautui kuitenkin ns. ordinarium missae -osiin, jotka säilyivät jumalanpalveluksessa muuttumattomina. Musiikkiterminä "messu" tarkoittaakin yleensä liturgian ordinariumteksteille rakentuvaa sävellystä, jonka osat ovat Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei. Jos messuun ei kuulu niitä kaikkia, tai jos sen muoto on suppea, on kysymyksessä missa brevis, 'lyhyt messu'. Tämä tyyppi on suosittu protestanttisella alueella. Varsinkin Credo, uskontunnustus, on pitkänä usein jätetty pois.

Kyrie eleison. Kriste eleison. Kyrie eleison.
  Herra armahda. Kristus armahda. Herra armahda.

Gloria in excelsis Deo, et in terra pax
  Kunnia korkeuksissa Jumalalle, ja maassa rauha

Credo in unum Deum, patrem omnipotentem
  Uskon yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen

Sanctus Dominus Deus Sabaoth
  Pyhä Herra Jumala Sebaot

Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, miserere nobis
  Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä

Giovanni Pierluigi da Palestrina  (1525–94)

Palestrinan ympärille keskittyi konservatiivinen Rooman koulukunta, joka jatkoi korostetun polyfonista alankomaista perinnettä. Palestrina oli loistava kontrapunktikko. Hänen musiikilleen on tyypillistä polyfonisen kirjoitustavan tasapaino ja täyteläisyys, punnittu polyfonian ja homofonian keskinäinen suhde sekä melodinen ja soinnillinen selkeys. Palestrina rajasi mutkikkaimman polyfonian ja kromatiikan sävellyksistään pois ja yksinkertaisti niitä soinnullisempaan suuntaan. Palestrina-tyylillä tarkoitetaankin tasapainoa vaakasuorien, melodisten, ja pystysuorien, harmonisten, linjojen välillä. Äänet ovat itsenäisiä, mutta myös niiden yhteissointi, harmonia, on otettu huomioon. Palestrina sävelsi miltei yksinomaan kirkkomusiikkia kuorolle a cappella (ilman säestystä).

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Palestrina: Missa Papae Marcelli

Internet | www.newadvent.org

Polyfoninen

Moniääninen, useista itsenäisistä äänistä koostuva. Polyfonialle läheinen käsite on kontrapunkti, joka tarkoittaa polyfonian luomiseksi käytettyjä sääntöjä. Terminä polyfonia vakiintui 1700-luvun lopulla, jolloin se erotettiin yhä hallitsevampaan asemaan nousseesta homofoniasta.

Homofoninen

"Yksiääninen", polyfonisen vastakohta. Yksi ääni, useimmiten ylin, on hallitseva, muut toimivat sen soinnullisena säestyksenä.

Rooman koulukunnan rinnalle Venetsiassa kehittyi uusia tyylikeinoja, jotka Firenzessä kehittyneen monodian ("yksiäänisyys", tarkoittaen melodian valta-asemaa) kanssa saivat tärkeän aseman 1600-luvun sävelkielessä. Merkittävää Venetsiassa oli myös suuri kiinnostus soittimiin, suuntautuminen kromatiikkaan ym. soinnullisiin tehoihin sekä kenties tärkeimpänä monikuoroisuus (Giovanni Gabrieli).

Renessanssin tyylipiirteitä

• Keskiajan taiteilija oli nimetön työläinen, renessanssi korostaa yksilöä
• Vokaalipolyfonia – moniääninen laulumusiikki
• Soitinmusiikki on epäitsenäistä, soittimia käytetään lähinnä laulun tukena ja säestyksenä
• Kirkkosävellajit, moodit
• Orkesterin kokoonpano on sattumanvarainen, puhallinvoittoinen
• 1300-luvulla syntyy kaupunginsoittajien ammattikunta
• Soittimellinen taidemusiikki alkaa muotoutua 1400-luvulla, 1500-luvulla soittotaito on jo sivistyneistölle tuttu
• Nuottimerkinnät ovat usein puuttellisia: stemma saatetaan esittää yhtä hyvin laulaen kuin soittaen
• Soitinperheet alkavat muotoutua vokaalikvartetin (SATB) esikuvan mukaan
• Soittimia: fidel (jousisoittimen yleisnimi), viola da gamba ("jalkaviulu"), luuttu, nokkahuilu, cembalo

jatkuu

alkuun

Musiikkitiedon etusivulle