©  Sakari Hildén

1900-luku

Impressionismi

Vuoden 1870 vaiheilla Ranskassa syntyi maalaustaiteen ja musiikin suunta, joka vastusti taideakatemioissa opetettua täsmällistä, klassisiin muotokäsityksiin pohjautuvaa ja ylitunteellista taidekäsitystä. Impressionistit pyrkivät ilmaisemaan hetkellisen, välittömän vaikutelmansa – impressio – liikkeistä ja väreistä, valoista ja varjoista. Uutta oli myös tapa sommitella taulu vapaan luonnosmaisesti, ikään kuin se olisi katkelma tavanomaisista, satunnaisista havainnoista. Kirkkaat värit ja kiinnostus sivellintekniikkaan olivat modernin taiteen lähtökohtia: taide irtautui todellisuudenmukaisesta kuvaamisesta. Kuuluisia impressionisteja olivat mm. Monet ja Renoir. Runouden kehitys johti symbolismiin: sanoja ei valittu niiden merkityksen mukaan, vaan sen, miltä ne kuulostivat lausuttuina. Vokaalisoinnut olivat ikäänkuin taulun väriläikkiä.

Claude Debussy  (1862–1918)

Musiikin impressionismin johtohahmo oli ranskalainen Claude Debussy. Hänen musiikkinsa korosti sointiväriä ja tunnelmaa, ei teoksen muotoa. Debussyn tyyli oli reaktio sekä Mozartin ja Beethovenin tapaisten säveltäjien muodon korostamiseen että romantiikan tunnelmointiin. Impressionistinen musiikki on usein ohjelmamusiikkia.

Debussy tavoitteli päämääräänsä käyttäen toisaalta kokosävelasteikkoa ja mutkikkaita, ennen tutkimattomia intervalleja noonista ylöspäin, myös useampaa sävellajia yhtaikaa, toisaalta palaten keskiaikaisen kirkkomusiikin rinnakkaisiin kvartteihin ja kvintteihin. Nämä keinot kuuluvat jo Mallarmén runoon perustuvassa varhaisteoksessa Faunin iltapäivä (1894). Runo kertoo faunista, joka soittelee huiluaan metsässä, näkee nymfejä ja lähtee ajamaan heitä takaa ja vaipuu lopussa uneen. Sävellys ei seuraa runoa yksityiskohdittain, vaan ilmentää sitä vapaasti musiikin keinoin.

Debussyn laaja pianotuotanto edellytti uutta soittotekniikkaa, johon kuuluu runsas, mutta herkkä pedaalien käyttö. Tutuimpia teoksia ovat Clair de lune (Kuutamo) sekä preludit Pellavatukkainen tyttö ja Uponnut katedraali. Uponnut katedraali kertoo vanhan legendan, jonka mukaan meri nieli Ysin kaupungin, ja miten kalastajat ovat toisinaan saaneet nähdä katedraalin hetkeksi nousevan merestä. Näkyä edeltää kellojen ääni, gregoriaaninen melodia ja keskiaikainen moniääninen laulu.

Kuunneltavaa | Debussy: Faunin iltapäivä, Preludit pianolle

Maurice Ravel  (1875–1937)

Ravel oli toinen musiikin impressionismin pääedustajista. Hänen tuotantonsa viittaa myös impressionismia seuranneeseen uusklassmiin. Ravel oli loistava orkestroija. Musorgskin Näyttelykuvat on tullut kuuluisaksi osin juuri Ravelin ansiosta. Ravelin monipuolisen tuotannon tärkeimpiä sävellyksiä ovat La valse ja Bolero orkesterille, kaksi pianokonserttoa, joista toinen vasemmalle kädelle, ja soittimellisesti uraa uurtavat pianoteokset.

Ravel syntyi Espanjassa, ja espanjalaisen kansanmusiikin vaikutteita on havaittavissa hänen sävellyksissään. Bolero (1928) on esimerkki soitinnuksen keinoin toteutetusta orkestericrescendosta, jossa melodia, rytmi ja soinnutus pysyvät samoina alusta loppuun. Soolosoittimina esiintyvät vuorotellen miltei kaikki orkesterin soittimet. Teos alkaa alttoviulujen ja sellojen pizzicatoilla, joiden ylle piirtyy pikkurummun ostinatorytmi.

Kuunneltavaa | Ravel: Bolero

Impressionismin tyylipiirteitä

  • Sointiväri on keskeisessä asemassa
  • Ei pää- tai sivuteemoja, ei kehittelyä tai symmetrisiä rakenteita
  • Passiivinen melodia: ei jännitystä aiheuttavia johtosäveliä, vähän laajoja intervalleja
  • Pentatoninen ja kokosävelasteikko astuvat usein duurin ja mollin tilalle
  • Sävelaiheet ovat usein lyhyitä ja suppeita
  • Rytmi on häilyvä, selväpiirteinen iskutus hämärtyy
  • Klassisen tyylin äänenkuljetukseen ja sointujen yhdistämiseen ei kiinnitetä huomiota: rinnakkaiset oktaavit, kvintit ja kvartit käytössä – "liukuva sointu"
  • Laajoja sointuja: terssejä päällekkäin useita (nooni, undesiimi)
  • Toisilleen perinteisesti vieraat soinnut nyt peräkkäin, riitasoinnut eivät purkaudu

Ekspressionismi
Wienin II koulukunta

Ekspressionismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan taiteilija siirtää kokemansa tunteen teokseen, ja teoksen vastaanottaja kokee vuorostaan saman tunteen. Taiteilija ei välitä todellisuuden ulkoisesta kuvaamisesta, vaan niiden tunteiden, joita se herättää. Tähän pääsemiseksi kohdetta usein liioitellaan tai muunnellaan, jotta tunnekokemus voidaan kuvata intensiivisesti ja keskitetysti.

Länsimaisen musiikin historiassa näyttää 1900-luvun toisella vuosikymmenellä alkavan uusi vaihe. Romantiikan yksilöllisyys korostuu yhä enemmän. Menneen tyylikauden mahtava rakennelma ratkeaa liitoksistaan: vanhat ilmaisukeinot on kulutettu loppuun, ne hylätään ja perinteelliset arvot tarkistetaan. Kumouksellinen liike murtautuu esiin ja erilaiset virtaukset risteilevät moninaisina. Tämä ajanjakso on verrattavissa tärkeään keskiajan ja renessanssin väliseen murrokseen.

Taustaa

Hajanaisuus ja muutoksen nopeus olivat 1900-luvun musiikin huomattavimmat piirteet. Nyt useamman yhteiskuntaryhmän ihmiset maapallon eri puolilla olivat voineet opiskella musiikkia ja kehittää kykyjään. Modernia säveltaidetta rikastuttivat uudet taidot ja tyylit. 1900-luvulla soitettiin lähes kaikkea aikaisemmin sävellettyä musiikkia, mikä oli aivan uusi musiikkielämän piirre. Radio ja levytykset levittivät tietoa kaukaisista maista. Tiedonkulun nopeus auttoi kuulijaa arvioimaan uudistuksia nopeammin kuin koskaan. Kaiken tuloksena omaperäisyyttä arvostettiin enemmän kuin aiemmin.

Musiikissa, kuten muissakin taiteissa, perinteellinen muoto särkyi. Melodisuus keskittyi yksittäisiin ilmaisuvoimaisiin sävelaskeliin, jopa yksityisiin säveliin, joiden yllättävä sijoittaminen musiikin kulkuun lisäsi latausta. Musiikki menetti temaattiset ääriviivansa ja puhuttiin absoluuttisesta melodiasta, jonka ääniltä puuttui keskinäinen yhteys. Konsonanssin ja dissonanssin vastakohtaisuus hävitettiin – puhdas kolmisointu saattoi tässä ympäristössä vaikuttaa hätkähdyttävältä. Kaikki vaikutti rytmiikkaan: tonaalisten suhteiden puute kehitti vapaan, epäsäännöllisen rytmin, jolle on ominaista rubato ja tempon jatkuva muutos. Muoto pelkistyi lyhyeksi ja usein aforistiseksi. Ekspressionismi tarkoitti ylipäänsä musiikillisten elementtien tiivistämistä ilmaisun kannalta välttämättömään.

Musiikin ekspressionismi oli 1910-luvulla Wienin (II) koulukunnan piirissä ensisijaisesti Arnold Schönbergin vaikutuksesta muodostunut suuntaus, joka tavoitteli väkeviä sointivaikutuksia ja vastusti impressionismia. Ekspressionistisia vaikutteita on kuultavissa myös mm. Béla Bartókin musiikissa.

Konsonassi ja dissonanssi
Termeillä konsonanssi ("yhteen soiva") ja dissonanssi ("riitasointu") tarkoitetaan samanaikaisesti tai peräkkäin soivien sävelien yhteen sulautumista sekä soivuuden tai sen puuttumisen astetta. Ne on koettu eri tavoin eri aikoina historiallisesta tilanteesta ja tyylistä riippuen. Esim. terssi hyväksyttiin sopusointuiseksi konsonanssiksi vasta myöhäiskeskiajalla.

Arnold Schönberg  (1874–1951)

Itävaltalainen Schönberg oli aikansa modernismin keskeinen hahmo. Hän oli yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja samalla kiistellyimmistä säveltäjistä. Schönberg aloitti Wagnerin ja Brahmsin perintöä yhdistävänä myöhäisromantikkona, mutta sävelkielen kromatisoituminen johti pianoteoksessa Drei Klavierstücke ja toisessa jousikvartetossa (1908) sävellajien hylkäämiseen eli atonaalisuuteen. Jäljelle jäi kuitenkin voimakas taipumus polyfoniseen kirjoitustapaan, joka soinnullisia aineksia huomioonottamatta sallii äänten liikkua esim. kaanonina ja erilaisina käännöksinä. Kamarisinfoniassa (1906) Schönberg esitteli myös kvarttisoinnun, joka terssien sijaan koostuu kvarteista.

Atonaalisen, ekspressionistisen vaiheen teoksia ovat mm. Viisi orkesterikappaletta op.16 (1909), jossa Schönberg käyttää mm. "sointivärimelodiaa" ja Pierrot lunaire (1912), kamariyhtyeen säestämä 21 laulun sarja. Siinä solisti käyttää puhelaulua, ja säestävä kokoonpano vaihtuu jokaisessa osassa.

Schönberg oli klassisen musiikin kauhukakaran maineessa. V. 1914 Berliinissä yleisön joukossa istunut Jean Sibelius kirjoitti vaimolleen Ainolle: "Kiinnostavaa musiikillista kubismia", "mutta korvien piinaa se on", lisäsi hän vielä päiväkirjassaan.

Maailmansodan ja teoreettisen pohdiskelun sävellystyöhön aiheuttaman keskeytyksen jälkeen Schönberg esitteli v. 1923 dodekafoniana, kaksitoistasäveljärjestelmänä, tunnetun sävellysmetodin. Musiikki vapautettiin riippuvuudesta sävellajiin ja asteikkoon. Kaikki oktaavin 12 säveltä olivat nyt keskenään samanarvoisia, ja atonaalisuuden periaatteeksi kiteytyi sävelten keskinäinen riippumattomuus.

Kaksitoistasäveljärjestelmä oli sarjallisuuden ensimmäinen ja tärkein keksintö. Rivitekniikkaa käytettiin myöhemmin kontrolloimaan myös muita musiikin elementtejä kuten rytmiä, sointia ja dynamiikkaa.

12-säveltekniikan tyylipiirteitä

  • Sävellys perustuu kromaattisen asteikon kaikki 12 säveltä sisältävään riviin.
  • Rivin sävelet esiintyvät aina samassa järjestyksessä (rytmiä voi muuttaa).
  • Rivi ei ole teema, vaan sen sävelet voivat esiintyä joko melodiassa tai soinnun sävelinä.
  • Säveliä voi siirtää oktaavialasta toiseen (jolloin intervallit muuttuvat).
  • Käytetään mielellään laajoja intervalleja, soittimien ja lauluäänen äärialoja, erikoisia soitinyhdistelmiä, uusia soittotapoja ja kokonaan uusia soittimia.

VENÄJÄN 1900-LUKU

Sergei Prokofjev (1891–1953)

Prokofjev oli jo kuusivuotiaana taitava pianisti ja sävelsi ensimmäisen oopperansa yhdeksän vanhana. Hänestä tuli maltillisen modernismin edustaja. Prokofjev siirtyi 1918 Yhdysvaltoihin, asui 1920-luvulta lähtien eri puolilla Eurooppaa ja muutti monien vierailujen jälkeen 1936 pysyvästi takaisin Neuvostoliittoon. Vuonna 1948 Prokofjevia syytettiin, kuten Šostakovitšiakin, "formalistisuudesta" ja "kakofonisesta harmoniasta".

Prokofjevin musiikille on ominaista mielikuvituksellisuus ja ennakkoluulottomuus sekä mukaansa tempaava rytmikkyys. Teosten yleissävy on optimistinen. "Isä säveltää aivan tavallista musiikkia, mutta sitten hän prokofjevisoi sen", sanoi säveltäjän poika. Selkeimpiä hänen keinoistaan on klassisen musiikin perinteen hyödyntäminen: uusklassismi.

Säveltäjän tunnetuimpia teoksia ovat seitsemän sinfoniaa, konsertot, pianosonaatit sekä baletit Romeo ja Julia sekä Tuhkimo. Klassinen sinfonia (1918) on uusklassisen tyylin merkkiteoksia. Siinä moderni soinnutus ja rytmi yhdistyvät 1700-luvun muotokaavaan. Pekka ja susi (1934) on nykyään suosittu orkesteria ja sen soittimia esittelevä sävellys. Vaikka hyvä balettimusiikki ei irrallaan näyttämön tapahtumista aina ole hyvää konserttimusiikkia , Prokofjevin Romeo ja Julia (1935) on kuitenkin mestariteos, joka luonnehtii osuvasti henkilöitä, tapahtumia ja tunnelmia.

Kuunneltavaa | Prokofjev: Klassinen sinfonia, Romeo ja Julia

Omaelämäkerrassaan säveltäjä on itse määritellyt teoksilleen ominaiset piirteet:

  • rakenteiden klassisuus: sonaatti, sinfonia, konsertto
  • pyrkimys uudistamiseen: varsinkin soinnutus
  • motorinen elementti: voimakas, takova rytmi
  • lyyrinen elementti: usein alakuloinen, mutta ilmeikäs melodia
  • "humoristinen scherzo"

Béla Bartók (1881–1945)

Bartók oli unkarilainen säveltäjä ja musiikintutkija, jonka työssä kansanmusiikilla oli ratkaiseva merkitys. Merkittyään Zoltán Kodályn tutkimusten innoittamana muistiin unkarilaista kansanmusiikkia Bartók alkoi v. 1906 järjestelmällisesti kerätä ja tutkia unkarilaisia kansanlauluja. Tämän seurauksena hänen asenteensa säveltämiseen muuttui. Uusi ja entistä persoonallisempi tyyli kehittyi pianokappaleissa ja orkesteriteoksissa ja huipentui ensimmäisessä jousikvartetossa.

"Oivalsin pian, että ne unkarilaiset laulut, joita oli virheellisesti pidetty kansanlauluina, mutta jotka olivat yläluokkaan kuuluvien säveltäjien käsialaa, eivät olleet lainkaan kiinnostavia. Ryhdyin sen vuoksi tutkimaan siihen saakka kokonaan tuntematonta unkarilaista rahvaan musiikkia."
"Tämä talonpoikaiston musiikki on muodoltaan mitä täydellisintä ja rikasvivahteisinta. Erityisen hämmästyttävää on sen suuri ilmaisuvoima, jossa ei ole jälkeäkään sentimentaalisuudesta."
"Kaikki tämä kansanmusiikin tutkiminen oli minulle erittäin merkittävää, sillä se johdatti minut täydelliseen vapautumiseen vallalla olevan duuri–molli-järjestelmän yksinvallasta. Melodia-aarteiston arvokkain osuus perustuu vanhoihin kirkkosävellajeihin ja vieläkin primitiivisempiin, erityisesti pentatonisiin sävellajeihin. Niiden käyttäminen mahdollisti myös uudenlaisia harmonisia yhdistelmiä."

Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle (1936) on Bartókin modernistiselta kaudelta, jolloin syntyivät mm. neljäs kvartetto ja toinen pianokonsertto, "itsenäisiä säveliä vailla yhteyttä toisiinsa". Tässä teoksessa Bartók alkoi löytää avoimemman, lyyrisen juonen, synteesin musiikillisesta ajattelustaan. Ensimmäistä osaa leimaa ankara kontrapunkti ja symmetrinen harmonia. Toisessa jousirymiä asetetaan vastakkain. Kolmas osa on sointien leikkiä, neljännessä osassa kuuluvat taas kansanmusiikkirytmit ja muistuma ensimmäisen osan fuugasta.

Kuunneltavaa | Bartók: Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle

V. 1939 valmistui Mikrokosmos, sarja, jossa eri kappaleet on järjestetty vaikeuden mukaan ja joka sisältää Bartókin tyylin "sanavaraston". Seuraavana vuonna säveltäjä piti jäähyväiskonsertin ja matkusti Yhdysvaltoihin. Täällä syntyi vielä mm. Konsertto orkesterille (1943), yhteenveto siitä, mitä Bartók oli keksinyt ja oppinut.

Romanialaiset kansantanssit

Bartókin soitetuimpiin sävellyksiin kuuluu pianolle sovitettu sarja romanialaisia kansansävelmiä (1915). Nämä kuusi tanssia ovat osuva esimerkki säveltäjän tyylistä: rytmisestä elävyydestä, tanssillisuudesta ja soinnutuksen omaperäisyydestä.

    Ensimmäisessä tanssissa esiintyy varsinkin unkarilaiselle kansanmusiikille tyypillinen loppupitkä rytmi. Soinnutuksen kirpeät sekunnit ja septimit on syytä huomata. Toisen tanssin, nimeltään Bràul, sävellaji on d-molli, josta puuttuu kuitenkin alennusmerkki h-sävelen edestä: siis d-doorinen moodi eli "kirkkosävellaji". Kolmannen tanssin viininpolkijan melodia luikertelee itämaisella tavalla. Neljännen tanssin Butchumista Bartók soinnuttaa epäsovinnaisesti, mutta melodian luonteen mukaisesti. Säveltäjä oivalsi, että itäeurooppalaista kansanmusiikkia ei voi sille vääryyttä tekemättä soinnuttaa perinteisin klassis-romanttisin keinoin. Sarjan päättävät Romanialainen polkka (lyydinen D-"duuri") ja toinen D-duurissa etenevä, karusti soinnutettu, mutta iskevä tanssi.

Bartókin musiikin keskeisiä tyylipiirteitä ovat kansanmusiikin keskeinen vaikutus, joka tuntuu rytmin käsittelyssä vaihtuvine tahtilajeineen, tanssillisuus sekä sävellajikäsityksen avartuminen moodeja ja pentatoniikkaa kohti. Kansanmusiikki kuuluu luonnollisesti myös melodiassa ja soinnutuksessa esim. duuri- ja molliterssin päällekkäisessä käytössä.

MODERNISMI

Taidesuuntausta, joka radikaalisti poikkeaa totutusta, kutsutaan avantgardeksi. Saksan Darmstadtista tuli 1950-luvulla musiikin uuden "etulinjan" keskus. Ranskalainen Olivier Messiaen (1908–92) jatkoi sarjallisen musiikin ajatuksia, mutta tunnetaan paremmin mm. intialaisisten rytmien ja asteikoiden sekä ennen muuta linnunlaulun käytöstä musiikkinsa materiaalina. Oiseaux exotiques (1956) esittelee eksoottisten lintujen laulua pianon ja pienen orkesterin keinoin.

Kuunneltavaa | Messiaen: Oiseaux exotiques

Unkarilainen György Ligeti (1923–2006) oli tärkeimpiä avantgardisteja. Työskentely Kölnin radion musiikin elektroniikkastudiossa vaikutti Ligetin kehitykseen säveltäjänä nopeasti. Vuosina 1957–58 valmistuivat hänen ensimmäiset elektronisen musiikin teoksensa. Ligeti päätyi toteamukseen, että kun musiikin rakenteet tulevat yhä monimutkaisemmiksi, yksityiset intervallit menettävät merkityksensä. Syntynyt ongelma voidaan ratkaista joko yksinkertaistamalla sävelkudosta tai kiinnittämällä vähemmän huomiota yksityiskohtiin. Hän uhrasi intervallit sointikenttien hyväksi, ja etääntyi siis kauas polyfoniasta, missä jokainen stemma on yksilöllinen ja muista riippuva.

Teoksessa Atmosphères (1961) syntyy niin tiheä sointikudos, että yksityiset äänet hukkuvat siihen. Sointiväri muuttuu koko ajan. Käytössä on cluster-tekniikka, joka merkitsee sitä, että kaikki kromaattisen asteikon sävelet soivat merkityllä, laajimmillaan viiden oktaavin alueella yhtaikaa. Atmosphèresissa ei ole teemoja tai rytmistä sykettä. Säveltäjä käyttää instrumentteja soittoteknisesti normaalilla tavalla. Musiikissa on paine, tiheyden tunne.

Kuunneltavaa | Ligeti: Atmosphères

Elektronisella musiikilla tarkoitetaan musiikkia, jonka säveltämiseen ja esittämiseen käytetään sähköisiä välineitä. Äänet voidaan tuottaa äänigeneraattoreilla (syntetisaattorit), tai voidaan käyttää ääniä, joita vain muokataan ja yhdistellään sähköisesti, esim. nauhureilla.

"Elektroniikan" käyttäminen sävellystyössä on nuori ilmiö. II maailmansodan jälkeen syntyi konkreettinen musiikki, jossa käytettiin arkielämän nauhoitettuja ääniä. Syntetisaattorit keksittiin 1950-luvulla. Ensimmäinen radio-ohjelma, jossa soitettiin sähköisin keinoin toteutettuja sävellyksiä, lähetettiin Kölnistä v. 1954. Siinä oli mukana mm. Stockhausenin teoksia. Tietokoneet tulivat käyttöön 1960-luvulla. Populaarimusiikki otti nämä keinot käyttöön 1970-luvulla.

Karl-Heinz Stockhausenin uudemmasta tuotannosta mainittakoon Helikopteri-jousikvartetto (1993). Tämän puolituntisen teoksen kokoonpanoon kuuluu perinteisen kvartetin lisäksi mm. neljä helikopteria lentäjineen, neljä ääniteknikkoa ja äänen ja kuvan välityslaitteisto. Kvartetto on tarkoitus kuunnella auditoriossa, johon on sijoitettu neljä televisio- ja kaiutintornia.

Jos soittajille annetaan täysi vapaus soittaa stemmat – tai keksiä ne – missä tahansa tempossa ja järjestyksessä, on lopputulos usein se, että säveltäjä itsekään ei tunne omaa kappalettaan. Amerikkalainen John Cage (1912–92) on käyttänyt tätäkin tapaa, samoin musiikillista teatteria, jossa ääni sinänsä ei enää ole tärkeä: voidaan esim. työntää flyygeliä seinää vasten.

Uuden musiikin monimuotoisuus kuvastuu siinä, että useat säveltäjät maailman eri puolilla tekevät työtään paitsi aivan eri lähtökohdista, myös erilaisin arvoin ja pyrkimyksin. Edellä on mainittu esimerkinomaisesti muutama tärkeä 1900-luvun säveltäjänimi. Heidän rinnalleen voidaan nostaa myös puolalainen Krzysztof Penderecki (s. 1933) sekä suomalaiset Kaija Saariaho (s. 1952) ja Magnus Lindberg (s. 1958).

jatkuu

©  Sakari Hildén