©  Sakari Hildén

OOPPERA

Ooppera pyrkii luomaan näyttämöllisistä, runollisista, musiikillisista ym. ilmaisukeinoista kokonaisuuden, jossa esitys perustuu lauluun ja johon usein liittyy kuoro-, tanssi- ja soitinosuuksia. Oopperateoksen tekemän näyttämöllisen vaikutelman kannalta ohjauksen, lavastuksen, valaistuksen, pukujen ja maskeerauksen osuus on erittäin tärkeä.

Oopperan kasvupohjana olivat antiikin draama ja keskiaikainen kirkkonäytelmä. 1500-luvulla syntyi tapa säveltää musiikki kokonaiseen näytelmään. Firenzessä syntyivät ensimmäiset oletetun kreikkalaisen esikuvan mukaan sävelletyt musiikkinäytelmät, joissa melodiaa säestettiin yksinkertaisilla soinnuilla. Ensimmäiset oopperasäveltäjät pyrkivät korostamaan pääsävelmää ja luomaan sille yksinkertaisen säestyksen.

Claudio Monteverdi (1567–1643) oli ensimmäinen merkittävä säveltäjä, joka vei oopperaa eteenpäin ja antoi sille musiikillista ja draamallista eloa. Hän teki musiikin ja tekstin tasa-arvoisiksi ja kehitti oopperan itsenäiseksi taidelajiksi.

Oopperataiteen alkuaikoina suurinta mielenkiintoa herätti lavastus ja teatterikoneisto. Barokkioopperan ensimmäinen vaihe on teknisen "ihmeoopperan" aikaa, jollainen esiintyi sen jälkeen vasta 1980-luvun musikaaleissa.

Ooppera levisi nopeasti Italian muihin kaupunkeihin. Saapuessaan 1630-luvulla Venetsiaan se muuttui hovien huvista yleisölle esitettäväksi viihteeksi tähtilaulajineen ja sai laitosmaista luonnetta kiinteiden oopperatalojen synnyn myötä. Samalla toiminta suunnattiin aikaisempaa laajemmalle, pääasiallisesti porvaristosta koostuvalle yleisölle. Barokin aikana pääpaino oli laulun taidokkuudessa. Ooppera muuttui 1600-luvulla jäykkäilmeisestä monodiasta lyyrisiä, soivia aarioita sisältäväksi taiteeksi.

Italialaissyntyinen Jean-Baptiste Lully oli ranskalaisen oopperan luoja. Hän kirjoitti hovi- ja komediabaletteja, joissa sekä laulettiin että tanssittiin. Englannin vastine ranskalaiselle hovibaletille olivat naamionäytelmät, jotka perustuivat italialaisiin intermedioihin. Saksassa syntyi Singspiel, laulunäytelmä puhuttuine vuorosanoineen. Wieniläinen laulunäytelmä oli lähtökohtana Mozartin saksalaiselle oopperalle, josta tunnetuin esimerkki on Taikahuilu.

Yleisö alkoi 1700-luvulla eri puolilla Eurooppaa kyllästyä korkealentoisiin oopperoihin. Aika oli nyt kypsä oopperatyylille, jossa oli juoni ja "luontevia ihmisiä". Uudistajaksi ja klassisen oopperan luojaksi tuli 1700-luvun puolivälissä saksalainen, italiassa opiskellut Christoph Willibald Gluck (1714–87), joka pyrki luomaan oopperasta selkeän ja vaikuttavan draaman "vahvistamalla sen tunneilmettä ja tilanteiden mielenkiintoisuutta keskeyttämättä tapahtumakulkua ja pilaamatta sitä tarpeettomalla koristelulla". Ooppera sai näin yksinkertaiset, selkeät tekstit. Kuoro pääsi jälleen kunniaan ja orkesterin merkitys kasvoi.

Gluckia seurasi Wolfgang Amadeus Mozart, joka ratkaisevalla tavalla vaikutti opera buffan kehittymiseen. Komiikka ja tragiikka sulautuvat nerokkaasti Mozartin Figaron häissä (1786) ja Don Giovannissa (1787). Kukaan ei ole pystynyt Mozartin lailla luomaan oopperoissa eläviä ihmisiä ja kuvaamaan tapahtumia musiikillisesti, leikkimään eri tyyleillä nerokkaasta polyfoniasta henkeviin aarioihin. Yhtyekohtauksissa kaikki saavat sanansa kuuluville, vaikka laulavat yhtaikaa, luontevalla ja näennäisesti yksinkertaisella tavalla. Oopperan historian kohokohtiin kuuluu Figaron häiden toisen näytöksen loppu, sekstetto, jossa kaikkien ajatukset, luonteet ja roolit tulevat nerokkaasti esiin.

Kuunneltavaa | Mozart: Taikahuilu
    Mozartin Taikahuilu on kaksinäytöksinen ooppera, jonka Emanuel Schikanederin kirjoittama libretto pohjautuu useisiin eri lähteisiin. Kantaesitys oli Wienissä v. 1791.
    Tamino (tenori) lähtee pelastamaan Yön kuningattaren (sopraano) tytärtä Paminaa (sopraano) Sarastron (basso) vankeudesta apunaan taikahuilu. Häntä seuraa vastentahtoisesti linnustaja Papageno (baritoni). Tamino vakuuttuu siitä, että Sarastro onkin itse asiassa jalomielisyyden ja viisauden ylipappi, ja hän ja Pamina käyvät läpi kokeet, joiden jälkeen heidät otetaan Sarastron veljeskunnan jäseniksi. Sillä aikaa Papageno on etsinyt kaltaistaan kumppania, Papagenaa (sopraano), ja löytänytkin tämän. Auringon loiste kukistaa Yön kuningattaren ja tämän seuralaiset, ja ooppera päättyy ylistyshymniin Isikselle ja Osirikselle.

Ooppera kehittyi myös Ranskassa kahdella tasolla, hovin ja porvarillisen yleisön tukemana. Kehitys heijasti koko yhteiskuntarakenteen mullistusta – vallankumous 1789 – ja merkitsi sitä, että aristokratian holhoava ote alkoi väistyä.

OOPPERA 1800-LUVULLA

Romanttisen 1800-luvun ihanteellinen musiikinlaji oli ooppera. Siinä kaikki taidemuodot liittyivät yhteen tuottamaan suuria spektaakkeleita, latautunutta tunnelmaa ja tilaisuutta näyttävään esiintymiseen.

1800-luvulle tultaessa ooppera koki joukon muutoksia. Niillä ei ollut mitään tekemistä puhtaasti musiikillisten tai draamallisten seikkojen kanssa, mutta niillä oli suuri vaikutus oopperoiden näyttämötoteutukseen.

  • Tarvittiin ohjaajia. Aikaisemmin libreton laatija tai säveltäjä olivat hoitaneet tämän tehtävän, mutta elävämpi ja luontevampi esiintyminen edellytti erikoistunutta väkeä.
  • Kapellimestarista tuli tärkeä. 1700-luvun lopulle säveltäjät olivat yleensä itse johtaneet teoksiaan cembalon ääreltä. Orkesterin kehitys, teosten vaikeutuminen ja äänen voimakkuuden kasvu johtivat siihen, että tarvittiin erityinen orkesterin johtaja.
  • Lavastus, puvut ja valot kehittyivät ja muuttuivat. Vuosisadan puolivälissä saatettiin joihinkin tehosteisiin käyttää jopa sähkövaloa, mutta vasta 1800-luvun lopulla sillä voitiin varsinaisesti valaista näyttämöä. Oopperan ensimmäisten vuosisatojen aikana katsomo oli täysin valaistu.

1800-luvun alussa Italia oli täynnä säveltäjiä, jotka kokeilivat oopperamuotoa. Ooppera oli tuolloin ainoa merkittävä italialainen musiikinlaji, ja sitä rakasti koko kansakunta. Lähinnä Gioacchino Rossinin (1792–1869) ansiota oli, että Italia pysyi johtavana oopperamaana koko 1800-luvun ajan. Jo Rossinin alkusoitto oli tehokas: hidas johdanto, kauniit ja leikkisät melodiat, sitten nopea jakso, jota seurasi vielä nopeampi, ja kaikki huipentui verrattomaan crescendoon. Iloinen oopperatyyli valloitti kaikki näyttämöt.

Kuunneltavaa | Rossini: Wilhelm Tell -alkusoitto

Saksalaisen Richard Wagnerin (1813–1883) maine perustuu sävellyksiin, jotka ovat eurooppalaisen romantiikan huipentuma, mutta myös hänen vallankumouksellisiin käsityksiinsä oopperasta. Ennen Wagneria ooppera oli lähinnä erillisten musiikkinumeroiden sarja. Wagnerilaisen musiikkidraaman perusperiaate on kaikkien taiteiden, musiikin, kirjallisuuden, tanssin ja kuvaamataiteen, vieläpä arkkitehtuurinkin yhtyminen yhdeksi yhtenäiseksi kokonaistaideteokseksi (Gesamtkunstwerk) draaman palvelukseen. Johtoaihetekniikka mahdollisti uuden musiikillisen yhtenäisyyden.

Antiikin näytelmässä kuorolla oli keskeinen asema. Wagner antoi sen oopperoissaan orkesterille. Orkesterin tehtävänä oli "puhua, selittää ja valaista" tunnelmilla ja johtoaiheilla, kertoa näyttämöllä esiintyvistä asioista ja niiden taustoista. Orkesteri ei säestänyt laulajaa perinteisessä mielessä. Pikemminkin se ilmaisee dramaattista kulkua ja tunnelmaa. Suuri orkesteri sisälsi uusia, myös säveltäjän itsensä suunnittelemia, soittimia.

Giuseppe Verdi  (1813–1901)

Verdin juuret ovat Italian kansallisessa taiteessa. Hänen musiikkinsa on kirkasta, se tavoittelee kauneutta ja välttää monimutkaisuutta. Melodiat ovat kaiken keskipisteenä, kuten italialaisessa oopperassa yleensäkin, ja niistä on tullut lähes kansanmusiikkia. Verdi kirjoittaa laulavaa melodiaa usein myös resitatiivikohtauksiin. Orkesterijohdannot, aariat, duetot ja kuorot nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Erillisiä numeroita on harvoin, joskin musiikkissa on selvät taitekohdat, joihin väliaplodeihin tottunut oopperayleisö usein liiankin hanakasti tarttuu.

Verdin oopperoissa libreton asema on tärkeydestään huolimatta toissijainen, mutta säveltäjän asiantuntemus teatterin ja siinä toimivan musiikin suhteen on ehdoton. Verdi korostaa juonen kohokohtia ja luo tunnelmaa mestarin tavoin. Musiikillisesti hän on täydellinen romantikko: melodia hallitsee. Soinnutuksessa esiintyy kromatiikkaa paikoin runsaastikin. Sävellajivaihdoksia saattaa olla tiheään.

Kuunneltavaa | Verdi: Aida, juhlakohtaus 1. näytöksestä

BALETTI

Baletti on musiikin säestyksellä näyttämöllä esitetty tyylitelty länsimaisen taidetanssin laji; sanaa käytetään tarkoittamaan myös esitettävää teosta sekä ryhmää, joka teoksen esittää.

Baletin (ransk. ballet, tanssi) juuret johtavat 1400-luvun Italiaan, jonka ruhtinashovien tanssiesityksistä tunnetaan yksityiskohtaisia kuvauksia. Ensimmäinen varsinainen balettiteos esitettiin Ranskan hovissa 1581. Ludvig XIV:n aikana hovibaletti oli suosittu huvittelumuoto. Tanssijoina esiintyivät hovin miesjäsenet usein itse kuninkaan johdolla. Väljä juoni yhdisti tanssin, laulun ja runouden.

Vuonna 1661 Ludvig XIV perusti Kuninkaallisen tanssiakatemian, jonka keskuspaikaksi tuli Pariisin ooppera. Kuningas nimitti kuninkaalliseksi balettimestariksi Pierre Beauchampin, joka loi pohjan baletin teorialle ja nimistölle luokittelemalla mm. jalkojen viisi perusasentoa. 1700-luvulle tultaessa alettiin vaatia, että liikkeen tulisi täyttää ne kerronnalliset tehtävät, joihin oli siihen saakka käytetty lauluja ja runoutta. Vuosisadan loppuun mennessä tanssitaide saavutti itsenäisen aseman draamallisena taidemuotona.

Naiset eivät esiintyneet ammattitanssijoina ennen vuotta 1681, mutta 1800-luvun alussa he alkoivat saavuttaa erikoisaseman, joka jatkui aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Monet nykyisin balettiin liitettävät piirteet, kuten varvastossut, valkoiset tutu-hameet, naiskeskeisyys ja tanssin keveyden illuusio, omaksuttiin vasta romanttisen baletin aikana 1800-luvulla.

1800–luvun lopulla baletin keskukseksi tuli Pariisin sijasta vähitellen Pietari. Tšaikovskin nelinäytöksiset satubaletit Prinsessa Ruusunen, Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi ovat edelleen klassisen balettiohjelmiston keskeisiä teoksia. 1900-luvun alussa venäläinen tanssitaide valtasi muun Euroopan ennen muuta Sergei Djagilevin Venäläisen baletin ansiosta. Venäläinen baletti synnytti liikesanastoltaan monipuolisemman ja vapaamman modernin baletin. Samanaikaisesti balettitraditiosta nousseen tanssiuudistuksen rinnalla kehittyi 1900-luvun alussa myös baletin täysin hylkääviä tanssisuuntauksia: moderni tanssi.

Suomeen perustettiin oma kansallinen baletti Edward Fazerin aloitteesta 1921. Baletti toimii Suomen Kansallisoopperan yhteydessä.

Igor Stravinski  (1882–1971)

Vuosisadan vaihteen Pariisi houkutteli kuvataiteilijoita (Picasso), kirjailijoita (Hemingway) ja säveltäjiä koko maailmasta. Kaupungin taiteilijaelämä pulppusi luomisvoimaa ja kokeilunhalua. Balettimestari Djagilev järjesti konsertteja ja perusti 1909 Venäläisen baletin.

Venäläinen Igor Stravinski kirjoitti Djagilevin seurueelle Pariisissa baletit, joissa perinteen painolasti karistettiin nopeasti: Tulilintu (1910) teki hänestä heti kansainvälisen kuuluisuuden, ja Petruška (1911) vahvisti hänen asemaansa yhtenä aikansa johtavista säveltäjistä. Hän ystävystyi mm. Ravelin kanssa.

Kuunneltavaa | Stravinski: Tulilintu, Petruška, Kevätuhri

Baletin Kevätuhri ensiesitys (1913) oli pieni "skandaali". Alkusoiton aikana yleisö puhkesi nauruun. He vihelsivät, metelöivät ja huusivat ohjeita tanssijoille. Teos hämmensi niin kuulijoita kuin sitten tanssijoitakin, jotka eivät yleisessä metelissä kuulleet orkesteria. Kun valot oli sytytetty, salissa alkoi yleinen tappelu. Poliisin pöytäkirjassa mainitaan 27 haavoittunutta. Yleisö tottui kuitenkin uuteen musiikkiin: 25 vuotta myöhemmin Walt Disney maksoi Stravinskille 6000 dollaria saadakseen käyttää Kevätuhrin musiikkia elokuvassaan Fantasia. Säveltäjä piti korvauksesta, mutta ei kuvituksen dinosauruksista.

Uusklassismi
Uusklassismi oli reaktio "jälkiwagneriaaniselle" kromatiikalle ja pyrkimykselle hajoittaa sävellajeihin perustuvat rakenteet. Sen lähtökohtana oli usein vapaa- tai polytonaalisuus. Uusklassismi hylkäsi romanttisen tunteilun. Luonteenomaista oli käyttää vanhoja muototyyppejä, kuten sonaattia, serenadia, divertimentoa, scherzoa, muunnelmamuotoja ja tanssisarjoja sekä polyfonista kirjoitustapaa.

jatkuu

©  Sakari Hildén