©  Sakari Hildén

1800-LUKU: ROMANTIIKKA

Romantiikka on enemmänkin henkinen suuntaus kuin täsmällisesti määriteltävä tyyli. Sitä leimaavat haaveellisuus, tunteellisuus, mielikuvituksekkuus ja usein irrottautuminen arjesta. Tämä aate- ja kulttuurivirtaus kehittyi kirjallisuudessa jo 1700-luvun loppupuolella järkeä korostavan valistuksen vastavaikutuksena. Se on musiikin alalla jatkunut eri muodoissa jopa omaan aikaamme asti. Romantiikkaan liittyy eri puolilla Eurooppaa esiintynyt kansallisromantiikka, jota Suomessa edustivat mm. Topelius, Runeberg ja Sibelius.

Valistusaikana ihminen kuvitteli olevansa luontoa järjellään hallitseva keskipiste. Tuo maailmakuva kuvastui tavallaan myös musiikin käyttämissä kiinteissä muotorakenteissa. Varhaisromantiikan aikana tämä usko alkoi horjua, ja sen tilalle tuli tietoisuus maailman perimmältään tuntemattomasta luonteesta.

Yhteiskunta muuttui. Teollistuminen aiheutti väestön keskittymisen suurille paikkakunnille, joiden teatteri-, musiikki- ja taidetarjonta saavutti yhä useampia. Ennen teos käsitettiin tärkeämmäksi kuin sen tekijä, mutta romantiikan aikana taiteilijasta itsestään tuli kaiken keskipiste. Yksilöllistymisestä kasvoi nerokultti, joka on 1800-luvun tyypillisiä piirteitä. Romantiikka päästi yksilöllisen ilmaisun valloilleen.

Musiikin romantiikka alkoi 1800–luvun vaihteessa.

  • Suosioon tulivat pienoismuodot ja pienoiskuvat, aikansa iskelmät: bagatelli, impromptu, intermezzo, elegia, humoreski, nocturne, barcarole, rapsodia, balladi, valssi, "lied ohne worte" ym.
  • Soittotekniikka kehittyi virtuoosien palvonnan myötä (Paganini, Liszt)
  • Lied, taidelaulun erityinen muoto, syntyi
  • Sinfonian rinnalle tuli ohjelmallinen sinfoninen runoelma (Liszt, Berlioz).
      Absoluuttinen musiikki rakentuu puhtaasti musiikillisille lähtökohdille eikä tunnusta ulkomusiikillisia kytkentöjä. Siksi se on myös soitinmusiikkia – ilman tekstiä.
      Ohjelmamusiikissa on aina jokin sisältö. Se pyrkii kuvaamaan tapahtumaa, maisemaa tai muuta ulkomusiikkillista aihetta.
  • Soinnillinen ja soinnullinen ilmaisu rikastui, sävellajisuhteet monipuolistuivat
  • Rytmiikka ja äänenkuljetus vapautuivat

Varhaisromantiikan mestareita olivat Beethoven ja Schubert. Tyylin kukoistuskauteen kuuluvat Robert Schumann, Felix Mendelssohn ja Frédéric Chopin, jotka kaikki kuolivat melko nuorina ja sopivat senkin takia romanttisiksi sankarihahmoiksi. Täysromantiikan nimiä ovat mm. Brahms, Verdi, Berlioz, Liszt ja Wagner.

Kansallisromantiikka saavutti huippunsa Antonín Dvorákin, Pjotr Tšaikovskin, Edvard Griegin (1843 – 1907, pianokonsertto) ja Jean Sibeliuksen tuotannossa. Musiikki liittyi mielellään runoon ja näytelmään: siksi romantiikka oli oopperan ja liedin suurta aikaa.

Franz Schubert  (1797–1828)

"Viimeinen wieniläisklassikko ja ensimmäinen romantikko"

Schubert työskenteli Wienissä vapaana säveltäjänä, eikä häntä elinaikanaan juuri tunnettu kotikaupunkinsa ulkopuolella. Hän sävelsi klassismin ja varhaisen romantiikan murroksessa, siksi hänen musiikissaan on piirteitä kummankin kauden tyylistä. Yli 600 liediä tekevät hänestä yksinlaulun suurimman mestarin. Schubertin kuuluisia laulusarjoja ovat Die Schöne Müllerin (Kaunis myllärin tytär, 1823) ja Winterreise (Talvinen matka, 1827).

Lied
Lied (saks.) on tavallisesti pianon säestämä lyyrinen yksinlaulu, joka kehittyi varsinkin Franz Schubertin ja Robert Schumannin vaikutuksesta. Liedin säestys on musiikillisesti rikas ja huolellisesti mietitty. Liedtaiteen perustana on ollut saksankielisen lyriikan Schubertin elinaikana ja jo sitä ennen vaikuttanut nousukausi. Suomen liedsäveltäjistä tunnetuin on Yrjö Kilpinen, muita mm. Jean Sibelius, Toivo Kuula ja Leevi Madetoja.

Schubertin lauluille, kuten muullekin musiikille, on ominaista ehtymätön melodinen mielikuvitus ja laaja tunneasteikko. Romanttisten runoilijoiden teksteihin sävelletyt laulut ulottuvat yksinkertaisesta kansanlaulutyylistä läpisävellettyihin, tunnevoimaisiin melodioihin, jotka heijastavat tekstin jokaista tunnelman muutosta. Hän hahmotti laulujaan eri tavoin:

  • säkeistöittäin – sama melodia eri säkeistöissä
  • säkeistöittäin muunnellen tekstin vivahteiden mukaan
  • läpisäveltäen, jolloin runon eri säkeistöt saavat itsenäisen hahmotuksen.

Kvintetto A-duuri (D 667) on saanut nimensä teoksen 4. osan mukaan, jonka muunnelmien teemana on melodia Schubertin yksinlaulusta Forelli. Esityskokoonpanoon kuuluvat viulu, alttoviulu, sello, kontrabasso ja piano.

Kuunneltavaa | Schubert: Winterreise, Forelli-kvintetto

VIRTUOOSIT

Frédéric Chopin  (1810–49)

Chopin oli puolalainen säveltäjä ja pianotaiteilija. Hänestä tuli pariisilaisyleisön suosikki. Chopin on Lisztin ohella nykyaikaisen pianomusiikin perustaja ja häntä on pidetty ehkä kaikkien aikojen suurimpana pianistina. Varsinkin masurkoissa ja poloneeseissa kuuluvat Chopinin synnyinmaan vaikutteet. Lähes 200 sävellyksessään hän loi jäljittelemättömän tyylin, jolle on ominaista pianon hienostunut ja herkkä sointi ja yksityiskohtainen, melkein jokaista nuottia koskeva nyansointi.

Chopin viihtyi parhaiten salongeissa, ei niinkään suurilla konserttilavoilla. Täällä hänen sävellystensä pehmeät, melodiset linjat pääsivät parhaiten oikeuksiinsa. Ainutlaatuisena virtuoosina Chopin kehitti pianonsoiton tekniikkaa ja ilmaisua äärimmilleen. Hän oli romantikko, jonka sävellykset saattavat olla runollisia, mutta myös hurjia. Chopin soitti laulavasti, herkästi sävyttäen "helmeilevän elegantisti, liukuvin, syleilevin sormiottein" ja käyttäen rubatoa, joka antoi hänen soitolleen improvisatorisen piirteen. Esitystyylinsä hienostuneisuuden ja pidättyvyyden hän yhdisti ilmaisunsa runollisuuteen ja virtuoosiseen tulisuuteen.

Rubato
Rubato, it. ryöstetty, tietoisesti tai tiedostamatta tapahtuva nuottikuvaan merkitsemätön perustempon vaihtelu.
Kuunneltavaa | Chopin: Poloneesit, masurkat, balladit ym.

Niccolò Paganini  (1782–1840)

PaganiniPaganini oli aikansa suurin viulisti, vaeltava taiteilija. Kukaan ei osannut soittaa kuin hän, kellään ei ollut läheskään samanveroista tekniikkaa. Paganinin jousenkäyttö oli vallankumouksellista. Hänen 24 kapriisiaan, jotka ovat koko viulukirjallisuuden tärkeimpiä teoksia, olivat muille mahdottomia esitettäväksi. Paganinin ulkoinen olemus oli "noitamainen: käärmemäinen ruumis, pitkät, kalpeat kasvot, korostuneet piirteet, koukkunenä ja kotkan silmät, kihara tukka, joka liehui olkapäillä".

Kuunneltavaa | Paganini: Kapriiseja, esim. n:ot 9 E-duuri ja 24 a-molli

Paganini innoitti myös muiden soittimien soittajia. Lisztille hänen soittonsa kuuleminen merkitsi taiteellista haastetta. Paganinin merkitys on niissä tyylillisissä ja soittoteknisissä vaikutteissa, joita hän antoi viulumusiikille. Hänen keksintöjään ovat mm. eräät jousitustavat, sävelalueen laajennukset, loisteliaat kaksoisotteet, tietyt kitaratehot, vasemman käden pizzicato, kromaattinen oktaavisoitto ja joustavat siirtymät arco- ja pizzicatokulkujen välillä.

pizzicato
It. nipistäen, jousisoittimien soittotapa, jossa kieliä näppäillään sormenpäillä. Käytössä yleisemmin vasta 1700-luvulta alkaen.
arco
It. jousi, arco ja coll'arco tarkoittavat jousella soittamista pizzicaton vastakohtana.

Johannes Brahms  (1833–97)

Romantiikan ja 1800-luvun alussa syntyivät ohjelmamusiikki ja pienimuotoiset sävellykset: lied ja yksiosaiset soitinkappaleet. Kaikki suuret säveltäjät eivät kuitenkaan vieneet varsinaisen romantiikan kehitystä eteenpäin, vaan pitäytyivät entisiin tyyli-ihanteisiin ja jatkoivat sonaattien, sinfonioiden ja kamarimusiikin säveltämistä wieniläisklassisessa hengessä. Heistä merkittävin oli Johannes Brahms, saksalainen säveltäjä, joka asui elämänsä loppupuolen Wienissä.

Brahmsia ei kiinnostanut uusien orkesterivärien käyttö tai sointutehojen kokeilu niiden itsensä takia. Hän piti huolta musiikin sisäisestä rakenteesta ja käytti uusia tehokeinoja vain korostaakseen rakenteen yhtenäisyyttä. Brahmsin 'klassinen' luonne on huomattava tyylipiirre muuten ulkonaista loistoa suosivalla aikakaudella. Tämä tekee hänestä Beethovenin seuraajan. Brahmsin armoton itsekritiikki aiheutti mm. sen, että hän sävelsi neljästä sinfoniastaan ensimmäisen vasta 43–vuotiaana (1876). Brahmsin sävellyksissä yhdistyy luja klassinen muotokauneus voimakkaan romanttiseen ilmaisuun. Teoksille on ominaista täyteläinen sointi ja soinnutus sekä vuolas ja tehokas melodiikka.

Brahmsin orkesterisävellysten merkittävimmän osan muodostavat neljä sinfoniaa. Muuta merkittävää tuotantoa ovat mm. piano-ja viulukonsertot sekä 24 romantiikan ajan hienoimpiin kuuluvaa laajamuotoista kamarimusiikkiteosta ja Saksalainen requiem.

Kuunneltavaa | Brahms: Sinfoniat

KANSALLISROMANTIIKKA

Romantiikka oli alunperin saksalainen ilmiö. Edetessään eri maihin se sävyttyi kunkin maan oman kulttuurin mukaan ja muuttui kansalliseksi romantiikaksi. Kansalliset pyrkimykset tulivat esille erityisesti maissa, jotka olivat aiemmin olleet poliittisesti muista riippuvaisia. Kansallisuusaatteet esiintyivät eri aikoina maailman eri puolilla, ja kansallisromantiikkakin tulee esiin jo yhtäaikaa varsinaisen romantiikan kanssa 1800-luvulla tai toisaalla vasta 1900-luvun alussa. Tietoisuus oman maan kansallisen kulttuurin arvoista vaikutti siihen, että kansanmusiikkia kerättiin ja tutkittiin tieteellisesti.

Kansallisromanttisen musiikin tyylipiirteitä ovat yleisromanttinen, mutta kansallisen tunteen värittämä sävelkieli, joka perustuu esim. kansansävelmien käyttöön tai kansallisten aiheiden valitsemiseen sävellysten pohjaksi. Musiikki oli monissa maissa osa kansallisuustaistelua (Sibelius: Finlandia). Kansallisromantikko pyrki usein vaikuttamaan musiikilla ihmisten asenteisiin, kun yleisromantiikalle riitti "taide tunteen vuoksi".

    Kansallisromanttisia säveltäjiä:
    Venäjä: Glinka, Musorgski, Rimski-Korsakov, Tšaikovski, Rahmaninov
    Tšekkoslovakia: Smetana ja Dvorak
    Espanja: Albéniz, Granados, de Falla
    Ranska: Franck, Englanti: Elgar, Norja: Grieg, Suomi: Sibelius

VENÄJÄ

Venäläinen musiikki oli 1800-luvulle asti jokseenkin ulkomaisten, muualla Euroopassa koulutettujen säveltäjien varassa. Mihail Glinka (1804–57) oli ensimmäinen syntyperäinen venäläinen säveltäjä, joka saavutti maailmanmaineen. Glinka, kuten maanmiehensä yleensäkin, sai paljon vaikutteita kansanmusiikista. Hänen orkesteriteoksensa vaikuttivat ratkaisevasti venäläiskansallisen sinfoniamusiikin syntyyn.

Pjotr Tšaikovski nousi 1800-luvun jälkipuoliskon tunnetuimmaksi venäläiseksi säveltäjäksi – merkille pantavaa on, että muut venäläiset säveltäjät eivät kuitenkaan arvostaneet hänen työtään. Myös Sergei Rahmaninov (1873–1943) saavutti mainetta pianosävellyksillään, varsinkin virtuoosisilla konsertoillaan.

Pjotr Tšaikovski  (1840–93)

Tšaikovski teki maansa musiikin kansainvälisesti tunnetuksi. Hän on musiikin historian tunteellisimpia, suorastaan sentimentaalisimpia säveltäjiä. Tšaikovskin sävelkieli on usein dramaattista, joskus leikillistäkin, mutta ei sen sijaan erityisen "venäläistä". Hänen keskeiset sävellyksensä ovat kuusi sinfoniaa, viulu- ja pianokonsertot, oopperat Jevgeni Onegin ja Patarouva sekä baletit Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä ja Prinsessa Ruusunen.

Suurista venäläisistä balettisäveltäjistä Tšaikovski oli ensimmäinen. Hänen musiikkinsa melodisuus ja loistelias soitinnus ovat ylittämättömät. Baletit on sävelletty yhteistyössä koreografi Marius Petipan kanssa, ja ne ovat ensimmäiset tanssia varten tehdyt vakavat sävellykset Gluckin 1700-luvun oopperabalettien jälkeen.

Kuunneltavaa | Tšaikovski: Sinfonia n:o 6 h-molli

Kuudes sinfonia (1893), Pateettinen, on Tšaikovskin teoksista ehkä kaikkein dramaattisin. Säveltäjä itse totesi, että kuudes sinfonia merkitsee hänen tuotantonsa huippua ja ettei hän ole rakastanut mitään teostaan yhtä paljon. "Elämä, rakkaus, pettymys, kuolema" pelkisti Tšaikovski sinfonian sisällön.

Jean Sibelius  (1865–1957)

Sibelius oli ensimmäinen maailmanmaineeseen kohonnut suomalainen säveltäjä. Erityisesti orkesterisäveltäjänä hän kuuluu musiikinhistorian huomattavimpiin; kaikessa omaperäisyydessäänkin hänen sinfoniansa ja sinfoniset orkesterirunoelmansa ovat tärkeitä välittäjiä siirryttäessä klassisesta ajattelusta kohti modernismia. Lisäksi Sibeliuksen tuotannolla on historiallinen merkitys Suomen poliittiseen ja kulttuurilliseen itsenäistymiseen johtavassa kehityksessä.

Jean Sibelius syntyi 8.12.1865 Hämeenlinnassa. Poikavuosinaan hän opiskeli pianon- ja viulunsoittoa, ja tuolloin syntyivät myös ensimmäiset sävellykset. Pääosan elämästään hän oli vapaa säveltäjä, minkä osittain mahdollisti 1897 myönnetty vuotuinen valtion taiteilijaneläke. Vuodesta 1904 säveltäjä asui Järvenpään Ainolassa, jonka puutarhaan Sibelius haudattiinkin.

Merkittävin osa Sibeliuksen tuotantoa on kirjoitettu orkesterille. Ensimmäinen suurmenestys oli solisteille, kuorolle ja orkesterille sävelletty moniosainen sinfoninen runoelma Kullervo (1891–92) (Kullervo-sinfonia). Sitä seurasi lukuisa joukko maineikkaita ohjelmallisia sävelrunoelmia: mm. Satu (1892), Lemminkäis-sarja (1893–96), Finlandia (1899) ja lopuksi Tapiola (1926).

Eri aikoina saamistaan vaikutteista huolimatta Sibelius säilytti teoksissaan voimakkaan persoonallisen sävyn, minkä vuoksi häntä on varsin vaikea sijoittaa mihinkään uudemman sävellystaiteen tyylilajiin. Tämä käy ilmi myös Sibeliuksen tuotannon tärkeimmästä alueesta, seitsemän sinfonian sarjasta, joka ulottuu ensimmäisen sinfonian (1899) klassis-romanttisesta perinteestä neljännen (1911) muotoratkaisujen kautta seitsemännen sinfonian (1924) keskittyneeseen yksiosaisuuteen. Loistelias ja vaikuttava viulukonsertto (1903/1905) jäi Sibeliuksen ainoaksi konsertoksi.

Hyvin suosituiksi ovat tulleet monet Sibeliuksen pienimuotoisista orkesterikappaleista. Osalla niistä on perustana kuvaelmiin ja näytelmiin kirjoitettu musiikki; tällaisia sarjoja ovat mm. Karelia-sarja (1893) ja Historiallisia kuvia I (1899), kansallisen protestihengen sävyttämä kuvaelmamusiikki, johon kuului myös Finlandia.

Sibeliuksen kamarimusiikkiin sisältyy monia kauniita lyyrisiä kappaleita pianolle, viululle ja pianolle sekä sellolle ja pianolle. Syvähenkinen jousikvartetto Voces intimae (d-molli, 1909) kuuluu säveltäjän parhaisiin teoksiin.

Laulusäveltäjänä Sibelius oli hyvin merkittävä. Hän sävelsi enimmät yksinlaulunsa ruotsinkielisiin teksteihin (esim. Svarta rosor). Säveltäjän kuoroteosten tekstit ovat, päinvastoin kuin yksinlaulujen, merkittävältä osin suomenkielisiä ja usein kalevalaiseen runouteen pohjautuvia, kuten Rakastava, Venematka sekä Kiven runoihin kirjoitetut Sydämeni laulu ja Metsämiehen laulu.

Kuunneltavaa | Sibelius: Sinfonia n:o 5 Es-duuri, viulukonsertto d-molli, Finlandia, Valse triste

Kansainvälisillä konserttilavoilla eniten esitetty suomalainen sävellys on Sibeliuksen viulukonsertto. Se kuuluu tärkeimpiin viulukonserttoihin yhdessä Beethovenin, Brahmsin ja Tšaikovskin teosten kanssa. Sibelius haaveili viuluvirtuoosin urasta, mutta vastasi haasteeseen säveltämällä konserton, joka on vain taitavimpien soittajien hallittavissa. Luodakseen sooloäänen ja orkesterin välille tarpeellista vastakohtaisuutta Sibelius käyttää hänelle muutenkin luonteenomaista tummaa orkesteriväritystä.

Laaja Sibelius-sivusto: www.sibelius.fi.

jatkuu

©  Sakari Hildén