©  Sakari Hildén

Klassismi  (1720–1820)

Valistus, 1700-luvulla noussut ajattelutapa, korosti järkeä, tiedon ja kasvatuksen yhteiskunnallista merkitystä sekä suvaitsevaisuuden ja humaanisuuden ihanteita. Valistusfilosofeille yhteistä oli tiedon ja ihmisen oman ajattelun puolustaminen auktoriteetteja vastaan. Nouseva luonnontiede ja tekniikka olivat keskeisessä asemassa. Valistukseen liittyi usein ajatus ihmisen vapautumisesta luonnon kahleista.

Mahtipontinen barokki sai 1700-luvun alkupuolella väistyä kevyen rokokoon tieltä. Euroopassa vallitsi hienostunut hovieleganssi, joka löi leimansa kulttuuriin: pukeutumiseen, huonekaluihin, arkkitehtuuriin, kuvataiteisiin ja musiikkiin. Musiikissa rokokoota vastasi Ranskassa alkanut ns. galantti tyyli (n. 1700–1750), jolle oli tunnusomaista muodon kepeys ja vapautuneisuus. Tämän ajanjakson edustajia ovat mm. Francois Couperin, Johann Christian ("Lontoon") Bach ja Domenico Scarlatti.

Mannheimin koulukunnan orkesterimusiikissa tarkoin kirjoitetut säestysäänet korvasivat kenraalibasson. Barokin terassidynamiikan tilalle tulivat crescendo ja diminuendo. Kaikki tämä merkitsi myös uuden sävellystyylin alkua. Alettiin käyttää lyhyitä, kahden tai neljän tahdin mittaisia säkeitä ja teemoja, joita asetettiin toisiaan vastaan. Sävellykset olivat aikaisemmin perustuneet yhteen tunnelmaan tai teemaan, mutta nyt musiikissa olennaisia olivat jaksojen väliset kontrastit. Näin olivat valmiina klassismin perusajatukset.

Valistus, järjen aikakausi, tuki sellaisten muotojen kehitystä, jotka rakentuivat selkeydelle, logiikalle ja kehittelylle. Aika oli kypsä sinfonialle ja sonaattimuodolle. Julkinen konserttilaitos alkoi kehittyä, ja musiikista tuli kaikkien omaisuutta.

Klassisista sävellysmuodoista

Klassisiksi muodoiksi nimitetään wieniläisklassisen tyylin keskeisiä sävellysmuotoja. Niistä osa oli käytössä jo barokin aikana, ja niitä käytetään myös myöhemmässä romantiikan musiikissa. Keskeistä niille on selkeys, jonka ne saivat wieniläisklassisilta säveltäjiltä. Useimpien klassisten muotojen perusajatuksena on kahden eri sävellajissa olevan teemamateriaalin asettaminen vastakkain. Pää- ja sivusävellajin vastakohtaisuus on näiden muotojen kantava voima.

Rondo on luonteeltaan kevyehkö, rytmiltään tanssinomainen sävellys, jossa ensimmäinen taite kertautuu aina erilaisten sivutaitteiden välissä ja jälkeen. Yleisimmin rondomuoto esiintyy klassismin ajan sonaattien tms. finaalissa. Rondon omaleimaisimmat ilmentymät ovat ne, joissa on kaksi erilaista sivutaitetta. Tästä seuraa, että rondo koostuu tavallisimmin viidestä tai seitsemästä itsenäisestä taitteesta: ABACA tai ABACABA. Yksinkertaisena rondona voidaan pitää myös muotoa ABABA. Rondomuodosta on aina ollut erilaisia muunnelmia.

Muunnelmamuoto sisältää teeman ja joukon sen pohjalta tehtyjä muunnelmia eli variaatioita. Se voi esiintyä sekä itsenäisenä sävellyksenä että moniosaisen teoksen osana. Muuntelun kohteena voivat olla teeman melodia, harmonia tai rytmi, useimmiten jossain määrin kaikki kolme samanaikaisesti. Teeman kuviointi, rytminen muuntelu, esim. tahtilajin vaihtaminen, soinnutuksen muuttaminen, melodinen variaatio ja kontrapunktinen variaatio (imitaatio ym.) ovat yleisiä keinoja.

Sonaattimuodossa asetetaan yleensä vastakkain kaksi sävellajia ja kaksi erilaista teemaa. Rakentuminen samalle, toistuvalle teemamateriaalille puolestaan korostaa osien yhtenäisyyttä. Täyteen mittaansa ja keskeiseksi sävellysmuodoksi sonaatti kehittyi wieniläisklassismin aikana, jolloin sävellysten rakentaminen kokonaisuuksiksi muutenkin kohosi kukoistukseensa.

Klassisessa sonaatissa on kolme osaa (kuvan neliosainen muoto on tavallisempi sinfonioissa). Ensimmäinen on tärkein, nopeatempoinen ja dramaattinen, sonaattimuotoinen. Toinen on usein hidas, lyyrinen ja melodinen. Viimeinen osa (sonaatissa kolmas, sinfoniassa neljäs), finaali, on lähes aina nopeatempoinen ja liikkuu pääsävellajissa. Rakenteena on yleensä rondo- tai sonaattimuoto, joskus variaatiomuoto. Klassisessa sonaatissa, erityisesti sinfoniassa, voi olla vielä neljäskin osa. Perinteisesti se on menuetti, Beethovenin keskituotannosta lähtien usein scherzo. Nämä sijoittuvat tavallisimmin osista kolmanneksi, hitaan osan ja finaalin väliin.

Sonatiinilla tarkoitetaan pientä moniosaista sävellystä, joka pääpiirteissään noudattaa sonaatin rakennetta. Osat ovat tavallisesti lyhyempiä kuin sonaatin osat ja niiden lukumäärä voi olla pienempi. Sävellyksen yleisilme on sonaattia kevyempi. Soittoteknisesti sonatiini on vähemmän vaativa.

Sonaatteja ja sonatiineja soitettiin klassismin aikana lähinnä yksityissalongeissa. Vähälukuisten julkisten konserttien ohjelmassa sonaatti esiintyi harvoin. Beethovenin pianosonaateista tiettävästi vain yksi on esitetty julkisesti hänen elinaikanaan. Harrastelijoille sävellettiin paljon teknisesti helppoja teoksia myös pedagogisiin tarkoituksiin.

Joseph Haydn  (1732 – 1809)

Haydn oli wieniläisklassikosta ensimmäinen. Hän toimi Esterházyn ruhtinassuvun hovisäveltäjänä ja kapellimestarina pääasiassa Eisenstadtissa, ajan oloihin nähden kadehdittavassa asemassa. Loppuelämänsä hän asui Wienissä, mutta teki 1791–92 ja 1794–95 loistavan menestyksen saaneet vierailut Lontooseen (mm. sinfonia n:o 94). Haydnin musiikkia leimaavat laaja-alaisuus huumorista vakavuuteen ja kansanomaisuudesta oppineisuuteen sekä usein rohkeat kokeilut. Hänen laajan tuotantonsa merkittävimmät teossarjat ovat 104 numeroitua sinfoniaa ja yli 80 jousikvartettoa. Lisäksi syntyi oopperoita, konserttoja sekä kamarimusiikkia, 62 pianosonaattia ym. piano- ja lauluteoksia. Myöhäisinä Wienin vuosinaan hän sävelsi messuja sekä suuret oratoriot Luominen (1798) ja Vuodenajat (1801).

Jousikvartetto
Jousikvartetto on kahden viulun, alttoviulun ja sellon muodostamalle yhtyeelle sävelletty kamarimusiikkiteos. Tyylillisesti sen kehitystä vauhditti kenraalibasson (basso continuon) vähitellen pienentynyt merkitys. Klassinen jousikvartetto saavuttaa lopullisen kypsyytensä Haydnin opuksissa 76 (1797) ja 77 (1799), Mozartin tuotannossa taas kuudessa Haydnille omistetussa kvartetossa (1782–85).
Kamarimusiikki
Kamarimusiikin tehtävä koti- ja seurustelumusiikkina kasvoi 1700–luvulla. Kasvu jatkui 1800–luvun porvariskodeissa, joissa tavoiteltiin ylhäisön kulttuurin ja hyvän maun tunnuskuvia. 1700–luvun ahtaissa käytöstavoissa musisointi oli lähes ainoa tapa, jolla vastakkaiset sukupuolet saattoivat vapaasti seurustella keskenään, mikä tietysti antoi harrastukseen oman viehätyksensä.

Haydn on modernin jousikvarteton luoja, ja hänen 104 sinfoniassaan näkyy tämän sävellysmuodon kehityskaari 1700-luvulla. Luodessaan nykyaikaisen kvarteton Haydn perusti ideansa vanhoille muodoille. Haydnilla soitinäänet ovat itsenäisiä, soinnut rohkeita, menuetti kansanomaisempi, ja finaalista on tullut vilkas rondo. Haydn sekoittaa homofonista tyyliä ja kontrapunktia. Toisen osan hän vakiinnuttaa hitaaksi, ja ensimmäisessä osassa hän luo sonaattimuodon käsitteen, josta tulee sinfonia- ja kvartettokirjallisuuden kulmakivi.

Kuunneltavaa | Haydn: Sinfonia n:o 94 ("Yllätys"), Jousikvartetto op. 76 / 3 ("Keisarikvartetto")

Konsertto

Concerto tarkoitti alun perin yhtyettä. Vuoden 1600 vaiheilla konsertto-termi merkitsi kahta musisointitapaa: kahden tai useamman soitin- tai laulukuoron vuorottelua ja yhden tai useamman sooloäänen musisointia basso continuon säestyksellä. Orkesterin säestyksellä esitettyä loistokasta soitinsävellystä se tarkoitti vasta myöhäisemmän kehityksen aikana.

Concerto grosso (it. "suuri konsertto") oli myöhäisbarokin sävellysmuoto, joka perustui suuren orkesterin (concerto, tutti tai ripieno) ja pienen solistiryhmän (concertino) vastakkain asetteluun. Yksi normaalimuoto oli rondo: tuttiryhmä esittää ritornellin, "kertosäkeen", eri sävellajeissa, kun taas concertinon tehtävänä ovat "soolot" ja sävellajin vaihdokset.

Myös soolokonsertto syntyi barokin aikana tyypillisenä konsertoivan tyylin muotona. Soolosoitin irtaantui tilapäisesti polyfonisesta kudoksesta esittääkseen virtuoosisia kuvioita. Ensimmäiset puhtaat soolokonsertot lienevät säveltäneet Torelli ja Albinoni viululle noin v. 1700. Samalta ajalta tunnetaan myös konserttoja sellolle, oboelle ja trumpetille. Vivaldin vaikutuksesta osien järjestykseksi vakiintui nopea–hidas–nopea. Ääriosissa ritornellit vuorottelivat soolojaksojen kanssa.

Soolokonserttojen ensimmäinen mestari oli Antonio Vivaldi. Terävästi piirtyvät teemat ja jäntevät rytmit, selkeä muoto, kolmiosaisuus, ja tapa, jolla Vivaldi toi sooloihin katkelmia ritornellien teemoista, olivat esikuvina muille säveltäjille, mm. Bachille. Bachia voidaan taas pitää cembalokonserton luojana.

Klassisen kauden konsertoissa vasaraklaveeri, pianon varhaismuoto, syrjäytti vähitellen cembalon. Uuden soittimen monipuolisemmat kosketusvivahteet vaikuttivat suosioon. Soolosoitin ei ollut enää vain kontrasti orkesterille, vaan esiintyi sekä hallitsevana että keskustelevana ja säestävänäkin osapuolena.

Kaikille klassisen ajan konsertoille ominaista oli se, että niiden ensimmäisen osan muoto oli sonaattimuoto. Siihen liittyi kuitenkin barokkikonserttojen tapaan orkesterijohdanto, joka esitteli teemat. Osan lopussa kuultiin solistin kadenssi, joka edellytettiin improvisoiduksi ja esitettiin siksi ilman säestystä.

Romantiikan ajan konsertot jatkavat kehitystä: esim. Mendelssohnin viulukonsertossa tuttiesittely on jätetty pois, kadenssi on poikkeavasti kehittelyjakson lopussa, ja osat on yhdistetty toisiinsa. Lisztin pianokonsertoissa ei "konsertoida", vuorotella tai kilpailla, sanan klassisessa merkityksessä lainkaan, vaan niissä orkesterilla on vain säestäjän rooli.

    Konserttoja kuunneltavaksi:
    Corelli: Concerto grosso op. 6 / 8, "Joulukonsertto"
    Vivaldi: Neljä vuodenaikaa
    Bach: Brandenburgilaiset konsertot
    Mozart: Pianokonsertot n:o 17 G-duuri, 20 d-molli, 24 c-molli
    Beethoven: Pianokonsertot n:o 4 G-duuri, 5 Es-duuri, viulukonsertto
    Tšaikovski: Pianokonsertto n:o 1 b-molli, viulukonsertto
    Sibelius: Viulukonsertto d-molli
    Lutoslawski: Sellokonsertto

Wolfgang Amadeus Mozart  (1756–1791)

MozartMozart on Joseph Haydnin ja Ludwig van Beethovenin ohella yksi kolmesta suuresta wieniläisklassikosta. Hän oli pianistina ja säveltäjänä musiikinhistorian kuuluisin ihmelapsi, jonka koulutti hänen oma isänsä Leopold: Salzburgin piispan hoviorkesterin konserttimestari, arvostettu viulisti, säveltäjä ja kirjailija. Mozart esiintyi ulkomailla Pariisia ja Lontoota myöten ja omaksui jo nuorena valtavan musiikillisen taidon ja tietämyksen. Kahdeksanvuotiaan säveltäjän ensimmäiset julkaistut teokset, neljä sonaattia viululle ja pianolle, painettiin Pariisissa 1764.

Mozart ei koskaan käynyt tavallista koulua. Hän aloitti musiikkiopinnot tosissaan 11-vuotiaana. Sävellystilausten tuloksena syntyi muutama pikku ooppera, muutama serenadi, messuja ym.. 12-vuotiaana Mozart nimitettiin arkkipiispan orkesterin kapellimestariksi. Hän ei ollut enää ihmelapsi, vaan kypsä muusikko ja säveltäjä, jota arvostettiin konserttimatkojen ansiosta ympäri Eurooppaa. 17-vuotiaalla Mozartilla oli valmiina jo 150 teosta ja loistava maine musiikkimaailmassa. Hän saavutti Wienissä aseman aikansa johtavana pianistina.

Mozartin teoksissa tekniseen taitoon yhdistyy ilmaisuasteikon laajuus ilosta syvimpään suruun. Hänelle luonteenomaisimpia teoslajeja ovat pääasiassa omaan käyttöön syntyneet 23 pianokonserttoa sekä oopperat, varsinkin mestariteokset Figaron häät, Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu, mutta hän saavutti mestaruuden myös mm. sinfonioiden, puhallin- ja viulukonserttojen, serenadien (esim. Eine kleine Nachtmusik), jousikvartettojen ja pianosonaattien säveltäjänä. Kuuluisa on myös Requiem, sielunmessu.

    Mozartin tärkeimmät sävellykset:
    Viimeiset sinfoniat: n:ot 39 Es-duuri, 40 g-molli ja 41 C-duuri, Jupiter
    Oopperat Figaron häät, Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu
    Pianokonsertot n:ot 20 d-molli, 21 C-duuri, 24 c-molli ja 26 D-duuri
    sekä serenadi Eine kleine Nachtmusik, kvintetto pianolle ja puupuhaltimille, Kruunajaismessu, viulukonsertot, pianosonaatit ja Requiem, sielunmessu
Kuunneltavaa | Mozart: Sinfonia n:o 41 ("Jupiter"), pianokonsertto n:o 24 c-molli

Wieniläisklassismin tyylipiirteitä

  • Aateliston musiikkielämän rinnalle nousevat porvariston musiikkipiirit, julkisia konsertteja on vielä harvoin
  • Terassidynamiikka ja kenraalibasso poistuvat, väliäänet kirjoitetaan taas "ulos"
  • Crescendo ja diminuendo tulevat järjestelmällisiksi tehokeinoiksi
  • Teeman merkitys korostuu: pää- ja sivuteeman vastakohtaisuus
  • Sonaattimuoto: esittely, kehittely ja kertaus (yhden osan muoto, ei koko sonaatin)
  • Tunnelma muuttuu nyt yhden osankin sisällä, kun barokki oli "yksitunnelmaista"
  • Sinfonia, sonaatti, jousikvartetto ja solistikonsertto kypsyvät
  • Cembalo korvautuu vasaraflyygelillä (fortepiano): suurempi ääni, volyymin säätely tulee mahdolliseksi
  • Viulut syrjäyttävät gambaperheen lopullisesti, barokkijousi vaihtuu uudenaikaiseen

Ludwig van Beethoven  (1770–1827)

Beethoven oli wieniläisklassikko, joka aloitti riippumattomana säveltäjänä yhdessä joidenkin aikalaistensa kanssa uuden vaiheen luovan musiikin historiassa. Itsenäinen asema tuli mahdolliseksi, kun aateliston merkitys työnantajana väheni ja vallankumouksen myötä nousi uusi voimakas yhteiskuntaluokka, porvaristo. Tämä toi mukanaan uuden, laajemman konserttiyleisön. Musiikin julkaisutoiminta vilkastui: Beethoven oli ensimmäisiä, joka tuli toimeen myymällä sävellyksensä kustantajille.

Beethovenin ei tarvitse miettiä, onko sonaatti liian vaikea, mitä mieltä ruhtinas tästä on, osaako orkesteri soittaa tämän kohdan. Hän kirjoittaa "niinkuin henki määrää". Hän saattaa tokaista: "Ruhtinas, te olette, mikä olette, syntyperänne ansiosta, minä olen, mikä olen, omalla työlläni. On ollut ja on vastedeskin paljon ruhtinaita, mutta on vain yksi Beethoven."

    Tunnetuimmat teokset:
    yhdeksän sinfoniaa
    viulukonsertto ja viisi pianokonserttoa
    16 jousikvartettoa
    viulu- ja sellosonaatit
    32 pianosonaattia
    ooppera Fidelio

Beethoven työskenteli hovimuusikkona synnyinkaupungissaan Bonnissa vuodesta 1783. Vuonna 1792 hän muutti loppuelämäkseen vapaaksi taiteilijaksi Wieniin, jossa hän opiskeli lyhyen aikaa Haydnin johdolla. Hän saavutti Mozartin tapaan mainetta yhtenä aikansa parhaista pianisteista, mutta 1800-luvun alussa alkanut kuulon huononeminen, joka johti täydelliseen kuurouteen, päätti pianistiuran 1810-luvulla.

Beethovenin musiikin tyylipiirteitä ovat rytminen elävyys, voimakkaat vastakohdat ja dynamiikka. Hän ei ole suuri melodikko kuten Mozart, mutta hänen teemansa ovat ytimekkäitä ja soveltuvat erinomaisesti kehittelyn lähtökohdaksi. Jousikvartetoissaan ja pianosonaateissaan, jotka ovat musiikinhistorian merkkiteoksia, Beethoven kokeili uusia mahdollisuuksia ja käytti pianossa hyväkseen mm. laajenevan koskettimiston äärialueita: matalinta bassoa ja korkeinta diskanttia.

Kuunneltavaa | Beethoven: Pianosonaatti n:o 23 f-molli ("Appassionata"), sinfonia n:o 5 c-molli

jatkuu

©  Sakari Hildén