©  Sakari Hildén

Musiikkitieto: alkeiskurssi

Renessanssi Barokki Klassismi Romantiikka 1900-luku Suomi

Musiikkitieto on oppiaine, johon kuuluvat länsimaisen musiikin historia, tyylikaudet, teokset ja säveltäjät. Tällä ja seuraavilla sivuilla on Riihimäen musiikkiopistossa opettamani musiikkitiedon oppimäärään perustuva alkeiskurssi (© Sakari Hildén), joka on tarkoitettu johdatukseksi musiikin maailmaan. Laajempia kokonaisuuksia ovat musiikkiopistojen tasosuoritusohjeiden mukaiset perustason ja opistotason kurssit.

Tutustu myös ohjeisiin käyttäjälle!

Sisällysluettelo

  1. Johdanto
  2. Soittimista ja orkesterista
  3. Renessanssi
  4. Barokki
  5. Klassismi
  6. Romantiikka
  7. Ooppera ja baletti
  8. 1900-luku
  9. Suomen musiikki
  10. Lähteet

Johdanto

Muusikon, soittajan tai laulajan, on tiedettävä, miten ja millaisissa olosuhteissa hänen esittämänsä sävellykset ovat syntyneet, jotta hän voisi ymmärtää niitä ja tehdä niille oikeutta. Historian, musiikin tyylikausien ja säveltäjien tunteminen on siksi välttämätöntä. Pelkkä musiikki eri riitä musiikin opiskelemiseen.

Musiikillisen maailmankuvan avartamiseksi täytyy oppia ymmärtämään eri kulttuurien elämäntapaa ja ajatusmaailmaa. Jokaisen kulttuurin oma sisäinen arvo tulee tiedostaa.

Ei ole olemassa yleispätevästi määrättyä "hyvää" tai "huonoa" musiikkia. Tavoitteena on sen ymmärtäminen, että maailmassa on muitakin yhtä sivistyneitä musiikillisia todellisuuksia kuin omamme.

Musiikin – taiteen yleensäkin – voi kokea monella tavalla, mutta musiikin laadun mitta ei ole se, miten se ketäkin miellyttää. Jos näin olisi, musiikin laatu vaihtelisi muuttuvien makutottumusten mukaan. Järkevämpää on ajatella, että laatu on muuttumaton, muoti muuttuu.

Kuunteleminen ja kuuleminen

  • Kuunteleminen vaatii keskittymistä.
  • Rytmi ja melodia on helppo hahmottaa, muu rakenne vaatii enemmän opiskelua.
  • Tieto yhdistyy tunnekokemukseen.
  • Musiikin ja tyylin omaksuminen vie aikaa. Säveltäjän tai tyylikauden ominaispiirteisiin tutustuu paremmin, kun kuuntelee useampia teoksia.
  • Eri säveltäjiä ja tyylejä vertaamalla oppii, kuinka musiikki muuttuu eri aikakausina.
Rytmi
Musiikissa rytmi muodostuu ajan jakamisesta osiin. Rytmi voi olla säännöllinen, vaihteleva tai vapaa. Rytmi on useimmiten tasa- tai kolmijakoinen eli jakautuu kahteen tai kolmeen samankestoiseen tahtiosaan.
Melodia
Sävelmä, joka muodostaa oman kokonaisuutensa.
Sointu
Yhtaikaa soivien sävelten muodostelma. Sointuun kuuluu vähintään kolme säveltä. Perustava sointu on kolmisointu.

SOITTIMISTA JA ORKESTERISTA

Soittimet, instrumentit, ovat sävelien aikaansaamiseen tai rytmin ja soinnin korostamiseen käytettäviä välineitä. Ne voidaan jakaa ryhmiin monin eri tavoin, esim. rakenteensa ja soittotapansa perusteella kielisoittimiin, lyömäsoittimiin ja puhaltimiin. Kielisoittimissa sävelen saa aikaan kaikukoppaan pingotettu kieli. Joissakin kieliä näppäillään (kitara, harppu), toisissa lyödään (pianon vasarat), kun taas jousisoittimissa kieliä hangataan jousella. Lyömäsoittimissa ääni saadaan aikaan lyömällä, ravistamalla, raaputtamalla tai hankaamalla.

Rakenteeltaan erilaisista soittimista saadaan erilaisia ääniä. Ääneen vaikuttaa myös soittotapa. Mitä isompi soitin on, sitä matalampi ääni siitä yleensä lähtee.

Hyvä esimerkki soittimen mittojen vaikutuksesta äänen korkeuteen ovat puhaltimet. Niissä itse soitin ei värähtele, vaan ääni syntyy ilmapatsaan värähtelystä soittimen sisällä. Lyhyempi putki tuottaa korkeamman äänen, pitempi matalamman. Putken pituuden puolittuminen merkitsee oktaavia korkeampaa ääntä. Yksiviivaisen c:n (c¹) tuottaminen vaatii n. 60 cm pitkän, suuren C:n (sellon matalin kieli) lähes kahden ja puolen metrin mittaisen putken.

Useissa soittimissa äänen synnyttävä osa, kieli tai kalvo, on niin hento, että se ei tuota tarpeeksi värähtelyä ympäröivään ilmaan. Näihin soittimiin on rakennettu kaikukoppa (viulu, rummut) tai pinta, joka vahvistaa värähtelyä.

Puhaltimet

Kaikissa puhaltimissa ääni syntyy siten, että soittimen putken sisällä oleva ilmapatsas alkaa värähdellä puhalluksen tuloksena. Huilisti puhaltaa ilmaa soittimen suukappaleen särmää vasten, oboe, klarinetti, fagotti ja saksofoni käyttävät suukappaleessa ruokolehteä, vaskipuhaltimissa soittajan pärisevät huulet käynnistävät värähtelyn.

Putkessa olevan ilmapatsaan pituus määrää soivan sävelen korkeuden. Puupuhaltimissa tätä voidaan säädellä avaamalla ja sulkemalla putkessa olevia reikiä sormilla ja läppämekanismien avulla, vaskipuhaltimissa pidennetään ja lyhennetään putkea venttiileillä tai toistensa sisään liukuvilla putkilla, kuten vetopasuunassa.

Tavallisimmat puupuhaltimet ovat huilu, oboe, klarinetti, saksofoni ja fagotti, joka on "puiden" bassosoitin. Yleisimmät vaskipuhaltimet ovat käyrätorvi, trumpetti, pasuuna, alttotorvi, tenoritorvi, barytoni ja tuuba.

Puu- ja vaskipuhaltimia erottaa toisistaan ennen kaikkea suukappaleen rakenne. Valmistusmateriaali on molemmissa suuntautunut historiallisesta puusta kohti modernia metallia.

Lyömäsoittimet

Lyömäsoittimet ovat soittimista vanhimpia, ja ne ovat orkesterin monipuolisin soitinryhmä. Aina muistetaan rummut ja lautaset, mutta "lyömäsoittimena" voidaan käyttää mitä tahansa esinettä, jos siitä saadaan ääni lyömällä, ravistamalla, raapimalla, hankaamalla, potkimalla tai edes jotenkin. Kivääri, pullon korkki, kirjoituskone, moottorisaha, kaikki käyvät.

Varsinaisia orkesterisoittimiakin on suuri joukko. Osassa soittimen koko massa värähtelee (esim. triangeli), toisilla värähtelevänä osana on kalvo (esim. rummut). Kumpaankin ryhmään kuuluu sekä sävelkorkeudeltaan epämääräisiä soittimia (kastanjetit, pikkurumpu) että sellaisia, joilla on tietty sävelkorkeus (kellot, patarummut).

Lyöntivälineet ovat kehittyneet varsinaisten soittimien rinnalla. Rumpupalikoita, kapuloita ja nuijia on kooltaan ja kovuudeltaan hyvin monenlaisia. Palikka voi olla puuta tai metallia, ja se voidaan päällystää nahalla, huovalla, korkilla, kumilla tai muovilla.

Jousisoittimet

Jousisoittimissa ääni saadaan aikaan siten, että kieltä hangataan jousella, jolloin kitka saa kielen värähtelemään. Jousisoittimia voidaan muiden kielisoitinten tapaan myös näppäillä. Lähes kaikissa jousisoittimissa on kaikukoppa ja kaula otelautoineen.

Viulun kvintin välein viritettävät kielet ovat g, d¹, a¹ ja e². Alttoviulun kielet ovat kvinttiä ja sellon siitä vielä oktaavia matalammat. Kontrabasso viritetään kvarteittain E:stä ylöspäin.

Jousessa on puuosa, johon kiinnittyy nippu hevosenhäntäjouhia. Niissä käytetään hartsia kitkan suurentamiseksi. Jousen tyvikappaleessa on ruuvimekanismi, jolla säädetään jouhien kireyttä.

Soitinmusiikki

Vielä 1500-luvulla musiikki oli ensisijaisesti laulua. Soittimien kehityksen myötä soitinmusiikki kasvoi pelkästä laulun säestyksestä omaksi lajikseen, ja 1600-luvulta alkaen syntyi runsaasti soitinsävellyksiä. 1700-luvulla otettiin käyttöön suuri orkesteri, ja 1800-luvun alkuun mennessä oli kehitetty soitinmusiikin päämuodot: sävellykset yhdelle soittimelle, yhtye- eli kamarimusiikki, orkesterimusiikki sekä sävellykset solistille ja orkesterille.

Orkesteri
Orkesteri on soitinyhtye, jossa on useampi soittaja kussakin äänessä. Orkesteria johtaa tavallisesti kapellimestari.
Jousiorkesteri koostuu ensi- ja toisista viuluista, alttoviuluista, selloista ja kontrabassoista.
Puhallinorkesterissa käytetään vain puhaltimia ja lyömäsoittimia.
Partituuri
Useita esittäjiä vaativan moniäänisen sävellyksen täydelliset nuotit. Teoksen kaikki laulu- ja soitinäänet on merkitty omille viivastoilleen. Partituuri on yleensä vain orkesterin johtajalla. Soittimien järjestys ylhäältä lukien on seuraava: puupuhaltimet, vaskipuhaltimet, lyömäsoittimet, solistit ja kuoro sekä alimmaisina jousisoittimet. Ryhmien sisällä järjestys on yleensä korkeimmasta soittimesta matalimpaan.
Laajempi selvitys soittimista on peruskurssin soitinopin sivuilla.
Kuunneltavaa | Britten: The Young Person's Guide to the Orchestra

Renessanssi  (1400–1600)

Musiikin ja taiteen alalla moni asia on saanut alkunsa Italiasta. Renessanssi oli kulttuurivirtaus, joka syntyi Italiassa 1400-luvun alussa. Löytöretket, luonnontieteellisen maailmankatsomuksen korostuminen, mm. tähtitieteen kehittyminen ja myöhemmin uskonpuhdistus vaikuttivat tuohon aikaan ihmisten käsitykseen maailmankaikkeudesta. Taiteellisen ja tieteellisen elämän kukoistuksen edellytys oli elintaso: kaupan (esim. Venetsia) ja käsiteollisuuden (Firenze) avulla vaurastuneet Italian kaupungit sekä niiden taiteita suosineet ruhtinaat ja vauras porvaristo.

Renessanssiaikana idästä tuotuja soittimia – fidel, gamba, luuttu, nokkahuilu, krummhorn – käytettiin useimmiten laulun säestämiseen. Vielä keskiajalla soittoniekat olivat yhteiskunnallisen arvostuksen alimmalla portaalla: ilveilijöitä tai akrobaatteja.

Soittimellisen taidemusiikin voi sanoa alkaneen muotoutua 1400-luvulla. 1500-luvulla soittotaito oli jo sivistyneistölle tuttu. Orkesterin kokoonpano vaihteli vielä tilanteesta toiseen, varsinkin puhaltimet olivat suosittuja. Nuottikirjoitus oli vasta kehittymässä, ja stemma saatettiin esittää yhtä hyvin laulaen kuin soittaenkin. Vasta Giovanni Gabrieli v. 1597 määräsi teoksessaan, mitä soittimia kussakin äänessä tulisi käyttää.

Renessanssin ajan suuret mestarit olivat Orlando di Lasso (1532–94) ja italialainen Giovanni Pierluigi da Palestrina (1525–94). Palestrina haki teoksiinsa tasapainon melodisten ja soinnullisten linjojen välillä. Äänet ovat itsenäisiä varhaisen polyfonian tyyliin, mutta myös niiden yhteissointi, harmonia, on otettu huomioon.

Kuunneltavaa | Palestrina: Missa Papae Marcelli
Polyfoninen
Moniääninen, useista itsenäisistä äänistä koostuva. Polyfonialle läheinen käsite on kontrapunkti, joka tarkoittaa polyfonian luomiseksi käytettyjä sääntöjä. Terminä polyfonia vakiintui 1700-luvun lopulla, jolloin se erotettiin yhä hallitsevampaan asemaan nousseesta homofoniasta.
Homofoninen
"Yksiääninen", polyfonisen vastakohta. Yksi ääni, useimmiten ylin, on hallitseva, muut toimivat sen soinnullisena säestyksenä.
Imitaatio
Varsin vanha musiikin rakennusperiaate on imitaatio, jäljittely, jossa eri äänet (soittajat, laulajat) matkivat toistensa esittämiä teemoja tai aihelmia. Kaanonissa kukin ääni vuorollaan esittää saman sävelkulun kuin edellinen tai muuntelee sitä ankarien sääntöjen mukaan. Pisimmälle tämä periaate on kehitetty fuugassa.

Renessanssi oli moniäänisen laulumusiikin aikaa. Soitinmusiikki oli epäitsenäistä, soittimia käytettiin lähinnä laulun tukena ja säestyksenä.

Rembrandt: Omakuva

BAROKKI  (1600–1750)

Barokki-niminen tyylisuunta vaikutti kuvataiteissa, musiikissa ja kirjallisuudessa, rakennus- ja sisustustaiteessa, jopa etiketissä ja pukeutumisessakin n. 1600–1750. Ajalle oli ominaista järjestelmällinen ja kokeellinen henki. Uusia tieteenaloja kehitettiin. Kuvataiteet kehittyivät jatkuvasti sävykkäämmiksi ja dramaattisemmiksi.

Italia hallitsi eurooppalaista arkkitehtuuria, maalaustaidetta, kuvanveistoa ja musiikkia läpi 1600-luvun ja vielä 1700-luvun alun. Tärkeimpiä taiteiden suojelijoita barokin aikakaudella olivat kirkko, aateliset sekä myöhemmin yhä lisääntyvässä määrin kaupungin viranomaiset. Julkisia konsertteja ei aluksi vielä järjestetty, mutta barokin lopulla alkoi julkinen konserttilaitos jo hahmottua. Syrjäisssä ja köyhässä Suomessa ei barokista tiedetty paljonkaan.

Musiikissa barokki tarkoittaa soitinmusiikin nousua laulumusiikin rinnalle. Kirkkomusiikista ja maallisesta musiikista tuli tasavertaisia. Basso continuo oli barokkimusiikin yleistunnus – uusi tyyli korosti melodiaa ja bassoa, kun taas väliäänistä tuli monesti vain säestystä. Duuri- ja mollisävellajit vakiintuivat käyttöön: kirkkosävellajien aikakausi päättyi. Musiikin jakaminen tahdeiksi yleistyi lopullisesti, ja nuottikirjoitus sai nykyisen muotonsa.

Basso continuo
Säveltäjät eivät barokin aikana välittäneet enää kirjoittaa säestystä kokonaisuudessaan, koska kysymys oli pelkistä soinnuista. Basson numeromerkinnät antoivat tarpeellisen viitteen soinnun valintaan. Vastaavaa käytäntöä noudatetaan nykyäänkin viihdemusiikin sointumerkinnöissä. Basso continuo, kenraalibasso, oli tuolloin vallinnut säestyskäytäntö: sointusoitin (cembalo, urut, luuttu) täydensi sävelkudosta improvisoiden nuottiin kirjoitetun bassoäänen ja siihen liitettyjen numeromerkintöjen perusteella. Bassoääntä vahvistettiin useimmiten jonkin matalan melodiasoittimen (sello, gamba, fagotti, kontrabasso) avulla.

Nykyiset soittimet vakiintuivat. Cembalo, joka edelsi modernia pianoa, oli tärkein. Muita olivat viulu, huilu, oboe, trumpetti, fagotti, pasuuna, luuttu, sello sekä sitä edeltänyt gamba. Soitinmusiikin myötä melodia muuttui liikkuvammaksi. Renessanssimelodiaan verrattuna barokkimelodian tyypillisimpiä piirteitä on soittimellisuus. Selviä murtosointuja käytetään runsaasti, samoin rohkeitakin hyppyjä, jotka laulettuna olisivat hankalia.

Uusia musiikin lajeja olivat konsertto, ooppera, preludi ja fuuga, sekä "alkusoitto". Ranskalaisen alkusoiton osat ovat hidas–nopea–hidas, napolilaisen nopea–hidas–nopea. Nimitys "sinfonia" oli yleinen, mutta sillä tarkoitettiin mitä tahansa soitinsävellystä, joka ei ollut tanssi. Napolilainen alkusoitto kehittyi sittemmin meidän tuntemaksemme useampiosaiseksi sinfoniaksi.

Kaudelle tunnusomainen sävellyslaji oli konsertto, jonka varhaisimman tyypin nimenä on concerto grosso. Siinä pieni solistiryhmä vuorottelee orkesterin kanssa. Myös soolokonsertto syntyi barokin aikana. Orkesterin ja solistin tai solistiryhmän välille syntyi itsestään ns. terassidynamiikka, joka lisäsi musiikin ilmaisuvoimaa. Alun pitäen konsertoissa oli kolme osaa: nopea–hidas–nopea. 1700-luvulta alkaen niiden luonne muuttui yhä virtuoosisemmaksi, teknistä taituruutta korostavaksi.

Sonaatin kehitys alkoi 1600-luvun alussa, kun Gabrieli sävelsi sonaatteja kahdelle tai useammalle soitinryhmälle. 1600-luvun puolivälin jälkeen siirryttiin yhtyesonaateista kohti myöhäisen barokin sonaatteja 1–2 soolosoittimelle ja continuolle. Sonaatti piteni ja yksiosaisen sonaatin monijaksoisuus muuttui selkeiksi, itsenäisiksi osiksi. Kamarisonaatissa, josta kehittyi sarja, partita, esiintyvät usein Allemande, Courante, Sarabande ja Gigue, joita edeltävät preludit. Barokin sonaatit sävellettiin useimmiten 1–3 soittimelle, yleisimmin viululle, ja continuolle.

Barokin merkittäviä säveltäjiä olivat Italiassa Monteverdi, Corelli ja Vivaldi. Saksassa barokin kautta hallitsi pääasiassa polyfoninen tyyli. Ajan saksalaisia säveltäjiä olivat Heinrich Schütz (1585–1672), jota pidetään Bachin tärkeimpänä edeltäjänä, Georg Philipp Telemann (1681–1767), Englannissa toiminut Händel sekä tyylin suurin mestari Johann Sebastian Bach, jonka kuollessa v. 1750 barokin tyyli-ihanteet arvioitiin jo vanhentuneiksi.

Antonio Vivaldi  (1678–1741)

VivaldiAntonio Vivaldi oli soolokonserton ensimmäinen mestari. Selkeät teemat ja jäntevät rytmit ovat olleet esikuvana mm. Bachille. Hänen tunnettuja sävellyksiään ovat 12 triosonaattia op. 1 (1705), 12 viulusonaattia op.2 (1709) ja 12 konserttoa op. 3 (1711). Amsterdamissa ilmestyivät 1720-luvulla konsertot op. 8, joihin kuuluvat mm. Neljä vuodenaikaa, yksi musiikin historian kuuluisimmista teoksista. Vivaldin musiikki jäi vähitellen unohduksiin, ja vasta 1900-luvun alusta hänellä on ollut itsenäinen asema musiikin historiassa.

Vivaldi loi konserttomuodolle sen peruspiirteet. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hänen konserttonsa ovat kolmiosaisia: nopea–hidas–nopea. Viulukonserton alalla Vivaldin kehittämä soolosoittimen tekninen hyväksikäyttö merkitsi ratkaisevaa askelta kohti tulevien aikojen taituruutta, virtuosisuutta. Vivaldi oli ensimmäinen, joka sävelsi konserton poikkihuilulle.

Kuunneltavaa | Vivaldi: Neljä vuodenaikaa

Georg Friedrich Händel  (1685–1759)

HändelHändel oli Bachin ikätoveri. Hänen uransa huipentui Englannissa, jossa hän työskenteli suosittuna ja muodikkaana hovisäveltäjänä. Händelin erikoisalaa olivat ooppera ja oratoriot, joista varsinkin Messias (1741) saavutti suuren suosion. Music for the Royal Fireworks, Ilotulitusmusiikki, on täynnä loistoa ja melodista rikkautta. Se, samoin kuin Water Music (1715), on tarkoitettu ulkona soitettavaksi, mistä syystä soitinkokoonpanoon kuuluu lähinnä puhaltimia. Toisin kuin Bach, joka unohdettiin kuolemansa jälkeen vuosikymmeniksi, Händel oli juhlittu säveltäjä, jonka teoksia esitettiin jatkuvasti.

Kuunneltavaa | Händel: Ilotulitusmusiikkia, Messias

Johann Sebastian Bach  (1685–1750)

BachBachin teoksiin huipentuu barokin aikakausi. Ne ovat ainutlaatuinen yhteenveto kaikesta siitä, mitä musiikinhistoriassa oli tapahtunut edellisten 50 vuoden kuluessa. Bach kehitti huippuunsa polyfonian sekä mm. konsertot, urku- ja klaveerimusiikin sävellysmuotoina. Kesti kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin Bachin todellinen merkitys ymmärrettiin. Hänen urku- ja cembaloteoksiaan soitettiin 1700-luvulla paljon, mutta vasta kun Mendelssohn alkoi 1820-luvulla esittää myös Bachin vokaalimusiikkia, tämä huomattiin yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista säveltäjistä.

Bachin elämä kului pienellä alueella Pohjois-Saksassa. Toisin kuin moni muu, hän ei matkustellut. Bachilla oli omat, vahvat näkemyksensä työstään ja säveltämisestä. Itsepäisenä henkilönä hän joutui joskus erimielisyyksiin työnantajiensa, kirkkoneuvoston tai hovin, kanssa.

Weimarissa 1708–17 Bach sävelsi useimmat urkuteoksensa sekä joukon kantaatteja. Köthenin hovissa Bach työskenteli 1717–23 musiikkia harrastavan ruhtinaan suojeluksessa. Tätä kautta leimasivat kamarimusiikki ja soitinteokset: orkesterisarjat, Das Wohltemperierte Klavier, ranskalaiset sarjat, sellosarjat, viulusonaatit ja -sarjat. Kuuluisat Brandenburgilaiset konsertot huipensivat concerto grosson historian. Niissä toteutuu orkesterin ja vaihtelevien solistikokoonpanojen vuoropuhelu mielikuvituksellisesti.

Bach oli Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina 27 vuotta. Virka oli yksi Saksan arvostetuimmista ja merkitsi mittavaa kirkkomusiikin sävellystyötä. Bach opetti Tuomaskoulussa ja sävelsi mitä milloinkin tarvittiin, soitti urkuja ja ja johti sunnuntaisin kantaatteja, joita hän sävelsi yli 200. Elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä Bach vetäytyi julkisuudesta ja omistautui säveltämiselle: mm. Die Kunst der Fuge syntyi tuolloin.

Bachin suurimmat sävellykset ovat h-mollimessu, Johannes-passio (1722–23), Matteus-passio (1727) ja Jouluoratorio.

Passio
Passio tarkoittaa sävellystyyppinä evankeliumitekstin mukaista Kristuksen kärsimyshistorian sävelesitystä. Passiot saavat nimensä ko. evankelistan mukaan: esim. "Matteuspassio". Passiotekstin esitys kuului alkuaan pääsiäsiviikon liturgiaan, jossa määrättyinä päivinä esitettiin eri evankeliumien passiotekstit. Esityksiin saatiin vaihtelua siten, että teksti jaettiin kolmen henkilön laulettavaksi: yksi esitti Jeesuksen, toinen muiden henkilöiden repliikit ja kolmas evankelistan kertovan osuuden.
Passiotekstiin liitettiin uskonpuhdistuksen jälkeen kansankielen mukana muita Raamatun tekstejä, koraaliaineksia ja vapaata tunnelmarunoutta: raja kantaatin, oratorion ja passion välillä ei useinkaan ole selvästi määriteltävissä. Musiikillisina muotoina näitä ei voida pitää – nimi kertoo korkeintaan ylimalkaisesti teoksen sisällön.
Kuunneltavaa | Bach: Brandenburgilaiset konsertot, Toccata d-molli, Matteus-passio

Barokin tyylipiirteitä

  • Renessanssin polyfonian vastareaktiona syntyy säestetty yksinlaulu, monodia
  • Homofoninen tyyli: melodia ja säestyssoinnut, jotka merkitään numeroin
  • Polyfonia säilyy, mutta ottaa yhteissoinnin entistä enemmän huomioon
  • Musiikin ja tunteiden yhteyttä korostetaan
  • Soitinmusiikki itsenäistyy
  • Perussäveleen ja kolmisointuun perustuva duuri–molli -sävellajijärjestelmä vakiintuu
  • Soitinrakennus kehittyy, soittotekniikan taso nousee
  • Orkesterin kokoonpanon vakiintuu

jatkuu

©  Sakari Hildén