©  Sakari Hildén


Mikä on jazzille olennaista, mikä erottaa sen lukemattomista muista musiikin lajeista?
– Swing, "svengi", bluesin tunnelma sekä johdonmukainen vuorovaikutus ja kehittely, joka antaa improvisoidullekin yhtyesoitolle taitavasti kirjoitetun sävellyksen selkeyden.

"Fiilis on älyn korkein muoto."
J. Karjalainen

What is the difference between a rocker and a jazzman?
A rocker plays 3 chords in front of 3000 people.
A jazzman plays 3000 chords in front of 3 people.

Jazz on Amerikkaan orjiksi tuotujen mustien jälkeläisten keskuudessa syntynyt musiikkityyli. Isännät eivät antaneet orjiensa säilyttää mitään vanhasta kulttuuriperinnöstään. Perheet ja heimot hajotettiin, jolloin usein samassa paikassa työskentelevillä orjilla ei ollut edes yhteistä puhekieltä. Afrikkalaisten uskontojen harjoittaminen kiellettiin, eivätkä afrikkalainen musiikki ja soittimet olleet sallittuja. Orjat omaksuivat kristinuskon ja valkoisten musiikin, eurooppalaisia sävelmiä ja soittimia, mutta soitto- ja laulutavassaan he toivat esiin oman rikkaan afrikkalaisen musiikkiperintönsä, johon kuuluivat pentatoniset melodiat, polyrytmiikka, säestyksettömyys ja kysymys - vastaus -rakenne. Musiikissa sointutehot kvinttipohjaisine purkauksineen ja melodian rakenne neljän tahdin säkeineen muistuttivat eurooppalaisista esikuvista, mutta melodioissa kuuluivat afrikkalaiset juuret.

Blues-asteikon rakenteesta on monia käsityksiä, mutta yleisesti hyväksytty muoto on mollipentatoninen asteikko, johon on lisätty ylennetty kvartti (vähennetty kvintti). Terssi, väh. kvintti ja septimi ovat ns. blue note -ääniä, mikrointervalleja suuren ja pienen intervallin välillä, jotka voidaan saada aikaan vain laulaen tai vapaasti intonoivilla soittimilla.

Työtä tehdessään orjat eivät useinkaan saaneet puhua keskenään, mutta laulaminen oli sallittua. Siten he pystyivät myös kommunikoimaan keskenään musiikinomaisilla huudoilla ja äännähdyksillä, joita valkoiset eivät ymmärtäneet. Näin syntyi työlauluja ja -huutoja, jotka tahdittivat työntekoa, mutta tarvittaessa antoivat orjille myös keinon viestiä keskenään. Monet jazzin keskeiset tyylipiirteet olivat kuultavissa jo näissä varhaisissa mustan musiikin muodoissa.

    Mustien musiikin tyylipiirteitä:
  • äänen 'taivuttaminen' tai venyttäminen (blue notes)
  • kysymys ja vastaus -muoto esilaulajan ja kuoron tai yhtyeen välillä
  • lyhyiden sävelkuvioiden toistaminen (riffit)
  • synkopointi

  • Nämä afrikkalaisen musiikin tyylipiirteet ovat tärkeitä tekijöitä monissa jazztyyleissä, bluesissa ja myös rockissa.

Ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa (1861–1865) mustat lauloivat usein yksiäänisesti tai yksin - yleensä ei käytetty edes säestystä. Laulut kertoivat elämän kovuudesta, mutta sanaa blues ei vielä käytetty. Sodan loputtua he pystyivät musisoimaan vapaammin, ja silloin he ottivat vaikutteita eurooppalaisista muotorakenteista. Vähitellen syntyi 8, 12 ja 16 tahdin pituisia blueseja.

1800-luvun lopulla mustien keskuudessa syntyi ns. ragtime-musiikki, joka on tärkeä tekijä jazzin synnyssä ja kehityksessä. Ragtime oli saanut vaikutteita mm. eurooppalaisesta pianomusiikista, sotilasmarsseista sekä mustien banjomusiikista. Meidän tuntemamme kappaleet ovat kokonaan sävellettyjä, moniosaisia pianokappaleita. Alunperin tosin myös ragtimessa ilmeisesti käytettiin improvisaatioita, mutta vähitellen se jäi pois tästä musiikista. Ragtimen peruspiirre on runsas synkopointi, mikä lieneekin sen suurin merkitys jazzin kannalta. Tunnetuin ragtime-pianisti oli Scott Joplin (1868 – 1917). Myöhemmin ragtimesta kehittyi ns. stride-pianotyyli.

1890–1910

New Orleans

Orjien vapauttamisen ja kaupungistumisen myötä Pohjois-Amerikan eteläosissa alkoi kehittyä uusi musiikkityyli, jota ruvettiin myöhemmin kutsumaan jazziksi. Tuon musiikin keskuspaikkana pidetään Mississippin suistossa sijaitsevaa New Orleansin kaupunkia. Täällä soitettu jazz oli vuosisadan alun pääjazztyyli. New Orleans ei ollut jazzin synnyinsija, vaan ainoastaan yksi niistä kaupungeista, joissa jazzin kaltaista musiikkia ruvettiin soittamaan. Sillä oli kuitenkin aluksi tärkeä rooli jazzin kehityksessä. New Orleans oli vuosisadan alussa todellinen kulttuurien sulatusuuni: siellä eurooppalainen kulttuuriperintö, ranskalainen ja espanjalainen, sekoittui mm. afrikkalaiseen ja Karibian alueen kulttuureihin. Avoin ilmapiiri oli otollinen myös uudenlaisille musiikillisille ajatuksille.

Torvisoittokunnat, ragtimepianistit ja -yhtyeet olivat suosittuja tanssijoiden keskuudessa. Jazz ei ollut mikään erillinen musiikillinen suuntaus, vaan samat muusikot alkoivat etsiä uudenlaisia soittotapoja esimerkiksi vanhoille ragtime-sävelmille. Vähitellen musiikkiin tuli enemmän improvisaatiota, ja muusikot alkoivat soittaessaan ottaa rytmisiä vapauksia. Toisin kuin useimmissa myöhemmissä jazzin muodoissa, New Orleans -jazzissa, dixielandissa, ei ollut varsinaista solistia. Sille oli tyypillistä kollektiivinen improvisointi, jossa puhallinsoittimet improvisoivat yhtä aikaa rytmiryhmän säestyksellä. Improvisaatio perustui yleensä olemassa olevan melodian koristeluun ja muunteluun: vapaa, sointuihin pohjautuva improvisaatio ei vielä ollut kovin yleistä. Kaikilla soittimilla oli tarkoin määrätty tehtävä, joten tuloksena ei ollut pelkkä sekamelska. Usein musiikkiin muodostui taidokkaita polyfonisia kerroksia.

    Tavallisessa kokoonpanossa pääosassa oli kolme melodiainstrumenttia: kornetti tai trumpetti, pasuuna ja klarinetti. Kornetisti soitti melodiaa, jota klarinetisti täydensi vastamelodioilla; pasunistin tehtävänä oli soittaa pitkiä säestäviä ääniä. Rytmisektiossa oli kontrabasso tai tuuba, kitara tai banjo, rummut ja joskus piano.

New Orleansin ajalta ei ole olemassa yhtään levytystä, sillä ensimmäiset jazztaltioinnit tehtiin vasta kun muusikot olivat siirtyneet työskentelemään Yhdysvaltojen pohjoisosiin Chicagoon ja New Yorkiin. Ensimmäisen jazzlevytyksen teki valkoisten muusikoiden muodostama yhtye nimeltään Original Dixieland Jass Band New Yorkissa v. 1917. Paljon merkittävämpiä olivat kuitenkin mustien orkestereiden 1920-luvun alussa Chicagossa ja New Yorkissa tekemät levytykset. Huomattavia tuolloin levyttäneitä orkestereita olivat mm. kornetisti Joseph 'King' Oliverin Creole Jazz Band, jossa soitti useita New Orleansin parhaista muusikoista (mm. nuori Louis Armstrong), sekä pianisti Ferdinand 'Jelly Roll' Mortonin (1890–1941) yhtye.

    'Kreolit' ja 'neekerit'

    Ennen kuin amerikkalaiset ostivat Louisianan alueen (New Orleans) v. 1803, aluetta hallinneet ranskalaiset ja espanjalaiset olivat sallineet suhteellisen vapaamieliset oltavat. New Orleansissa oli vapaita mustia jo 1700-luvun alkupuolella, ja rotujen väliset avioliitot olivat suhteellisen yleisiä. Värillinen väestö oli jakaantunut kahteen osaan: kreoleihin ja neekereihin. Kreolit olivat vaaleaihoisia mustia, joiden asema oli melko lähellä valkoisten asemaa. Neekereiksi kutsuttiin mustia, jotka polveutuivat suoraan orjista. Ranskaa puhuvat kreolit olivat usein hyvin koulutettuja, ja heillä oli myös mahdollisuus musiikkiopintoihin. Kreoleilla oli jopa oma sinfoniaorkesteri ja ooppera. Kreolien asema heikkeni 1800-luvun puolivälissä, mutta heidän erikoislaatuinen kulttuuriperimänsä, jossa sekoittuivat ranskalaiset, espanjalaiset ja myös afrikkalaiset vaikutteet, oli tärkeässä osassa jazzin synnyssä. Monet ensimmäisistä jazzmuusikoista olivat kreoleja.

Stride ja boogie woogie

New Orleans -jazzin rinnalla kehittyi vuosisadan alussa kaksi siitä riippumatonta pianonsoittotyyliä: stride ja boogie woogie. Stride, joka kehittyi New Yorkissa, perustui ragtime-tyyliin, mutta on sitä kovempi, nopeampi ja rytmikkäämpi. Sille on ominaista vasemmalla kädellä tehtävä bassosävelten ja keskialueella sijaisevien sointujen tasainen vuorottelu (stride = harppaus), oikea käsi soitti melodiaa. Stridella on ollut suuri vaikutus jazzpianotyyleihin 1940-50 -luvuille saakka. Stridepianon 'isä' oli James P. Johnson (1894–1955), jolta vaikutteita saivat mm. Fats Waller, Duke Ellington, Count Basie, Art Tatum ja Thelonious Monk.

Boogie woogie kehittyi Mississippin suistoalueella. Se on bluespohjainen tyyli, jolle on tyypillistä toistuva, rytmikäs vasemman käden bassokuvio (ostinato), jolla säestetään oikean käden riffimelodioita. Tämä tyyli on vaikuttanut erityisesti rock-pianosoittoon (esim. Jerry Lee Lewis).

1920

Chicagosta tuli 1920-luvulla tärkeä jazzkaupunki. Suurin osa siellä soitetusta jazzista oli samantapaista kuin aiemmin New Orleansissa soitettu musiikki, mutta Louis Armstrongin ja muutamien muiden johdolla Chicagossa otettiin uusi suunta, joka oli pohjana erityisesti 1930-luvun swingin solistiselle ajattelulle.

Chicagon ohella myös muissa kaupungeissa soitettiin toki jazzia. Erityisesti New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehitettiin isojen orkesterien jazztyyliä, johon 1930-luvun big band -swing perustui. 1920-lukua kutsutaan joskus myös klassisen bluesin aikakaudeksi.

Chicago

Chicago oli tärkein jazzkeskus melkein koko 1920-luvun ajan. Kaupungin vilkas huvielämä loi täälläkin hyvät puitteet jazzin soittamiselle ja kehittämiselle. Aluksi suurin osa muusikoista oli New Orleansista Chicagoon muuttaneita sekä valkoisia että mustia muusikoita. Chicagossa kehittyi nuori valkoisten soittajien sukupolvi, joiden musiikki oli nopeampaa ja iskevämpää.

Armstrong ja Hot FiveYksi Chicagoon tulleista muusikoista oli Louis Armstrong (1901–71). Hän oli jo New Orleansissa yksi kaupungin parhaista muusikoista, mutta Chicagossa hänestä tuli edelläkävijä, joka antoi jazzille aivan uusia piirteitä. Myöhemmin Armstrong tuli tunnetuksi monista viihdelevytyksistään, mutta itse asiassa hän on jazzin historian alkuaikojen merkittävin muusikko: varmaankin kaikkein matkituin ja ihailluin improvisoija ennen Charlie Parkeria 1940-luvulla. Paljolti Armstrongin vaikutuksesta yksittäinen solisti sai päähuomion koko ryhmän improvisaation sijasta. Armstrong oli myös yksi ensimmäisistä jazzmuusikoista, jotka hylkäsivät marssimusiikista ja ragtimesta peräisin olevat vanhat, jäykähköt rytmiset mallit. Louis Armstrong oli myös taitava laulaja, ja hän onkin vaikuttanut useisiin jazz- ja viihdelaulajiin (Bing Crosby, Billie Holiday). Hän teki tunnetuksi ns. scat-laulun, jossa käytetään tekstin sijasta merkityksettömiä tavuja.

    Yhtyeen kokoonpano oli sama kuin aikaisemmin: kornetti tai trumpetti, pasuuna ja klarinetti, rytmisektiossa tuuba, banjo ja rummut. Kitara korvasi usein banjon ja kontrabasso tuuban. Saksofoni (tenori) ja piano yleistyivät. Soitto oli aggressiivisempaa kuin ennen, ja yksittäinen solisti sai päähuomion.

Ensimmäinen merkittävä valkoinen jazzmuusikko, trumpetisti Bix Beiderbecke (1903–31), oli Armstrongin ohella 1920-luvun tärkeimpiä jazzmuusikkoja. Hänen pidättyväinen tyylinsä antoi mielenkiintoisen vastakohdan Armstrongin voimakkaalle ja aggressiiviselle soitolle. Beiderbecke yhdisti New Orleansin ja Chicagon vaikutteita mm. eurooppalaisen taidemusiikin ja erityisesti impressionismin tyylikeinoihin.

Muita tärkeitä muusikoita olivat pianistit Fats Waller ja Earl Hines, saksofonisti Frankie Trumbauer, rumpali Warren "Baby" Dodds ja pasunisti Jack Teagarden

Klassinen blues

1800- ja 1900-lukujen vaihteen bluesmuusikot olivat yleensä miehiä, jotka kiersivät yksin kitaransa kanssa ympäri Pohjois-Amerikan eteläosia. Tämä ns. country bluesin perinne jatkui vielä pitkään, mutta 1920-luvulla sen rinnalle tuli melko erilainen bluestyyli, jota on kutsuttu klassiseksi bluesiksi. Se kehittyi Chicagon kaltaisissa kaupungeissa, joissa oli vilkas jazzelämä. Laulaja oli yleensä nainen ja säestyksestä huolehti jazzorkesteri. Country bluesin soittajat esiintyivät yleensä yksin, ja siten he pystyivät soittaessaan ottamaan monenlaisia vapauksia ja soveltamaan bluesin periaatteita välillä hyvin persoonallisella tavalla. Sitä vastoin klassiseen bluesiin kuului olennaisesti säestävä orkesteri, ja tämä osaltaan edesauttoi esimerkiksi bluesin rakenteen vakiintumista 12 tahdin pituiseksi.

Klassisen bluesin esittäjät olivat ensimmäisiä todellisia bluestähtiä. Ensimmäinen levy, jonka nimessä esiintyi "blues" oli Mamie Smithin Crazy Blues. Sitä myytiin viikossa 75 000 kappaletta, mikä innosti levy-yhtiöitä uusien blueslevytysten tekoon. Ensin levytettiin muita naislaulajia, mutta heidän menestyksensä takia vähitellen myös country blues -artistit saivat levytystilaisuuksia. Ensimmäinen huomattava blueslaulaja oli Ma Rainey (1886–1939), mutta vuosikymmenen ja koko tyylin merkittävin laulaja oli Bessie Smith (1895–1937), joka sai lempinimen "bluesin keisarinna", Empress of the Blues. Vaikka Smith oli selvästi blueslaulaja, häntä voitaneen pitää jazzlauluperinteen "äitinä", jolta useimmat seuraavien vuosikymmenien jazzlaulajat ottivat vaikutteita. Nauttimansa arvostuksen ansiosta hän saattoi laulaa parhaiden muusikoiden, esim. Armstrongin säestyksellä.

Isot orkesterit

Vaikka Chicago olikin varsinkin 1920-luvun alkupuolen tärkein jazzkeskus, vietiin myös muissa kaupungeissa jazzin kehitystä eteenpäin. Erityisesti New Yorkissa ja hieman myöhemmin Yhdysvaltojen lounaisosissa, mm. Kansas Cityssä, luotiin pohja 1930-luvun isoille swing-orkestereille.

Jazz oli vielä 1920-luvulla tanssimusiikkia, jota soitettiin isoissa tanssisaleissa. Jotta täysin akustiset yhtyeet kykenivät saamaan riittävän volyymin näihin isoihin saleihin, orkestereihin palkattiin lisää soittajia. Tällöin täytyi myös muuttaa soittotyyliä ja soitinten tehtäviä, koska aiemmat käytännöt eivät enää soveltuneet sellaisenaan uuteen tilanteeseen. New Yorkin ja Kansas Cityn isot orkesterit omaksuivat melko erilaiset tavat lähestyä ison orkesterin soittoa. New Yorkissa, erityisesti Harlemissa, soittaneiden orkestereiden musiikki perustui tarkkoihin sovituksiin sen ajan populaarikappaleista. Tärkein orkesterinjohtaja oli Fletcher Henderson (1897–1952), joka sovittajansa Don Redmanin kanssa loi pohjan 1930-luvun soitinsektioihin jaetulle big bandille.

Hendersonin orkesteri aloitti New Orleans -tyylillä, mutta orkesterin kasvaessa melodiasoitinten polyfonian tilalle tuli soitinsektioita: trumpetit, saksofonit ja pasuunat. Vastapainona tarkoille sovituksille orkesterissa soitti monia vahvoja solisteja. Esimerkiksi Louis Armstrong soitti myös Hendersonin orkesterissa vuosina 1924-25 ja vaikutti tuolloin suuresti käsitykseen solistin asemasta. Toinen tärkeä solisti oli saksofonisti Coleman Hawkins, josta tuli 1930-luvulla yksi swing-aikakauden tärkeimmistä muusikoista. Myös nuori Duke Ellington aloitteli uraansa orkesterinsa kanssa 1920-luvulla New Yorkissa. Pitkä kiinnitys Harlemin Cotton Clubille oli tärkeä tapahtuma hänen urallaan. Sinä aikana Ellingtonista kehittyi johtava jazzsäveltäjä.

Yhdysvaltojen lounaisosissa ja erityisesti Kansas Cityssä soittaneiden orkestereiden sovitukset eivät yleensä olleet tarkkoja, vaan ne perustuivat bluesriffeille ja pitkille sooloimprovisaatioille. Tunnetuin tämän tyylin edustaja lienee Bennie Motenin (1894–1935) Kansas City Orchestra, jonka riveissä aloitti mm. Count Basie.

1930

1930-luvun jazzin valtatyyli oli swing. Tyyli ei ole sidoksissa orkesterin kokoon, mutta tuolloin erityisesti suuret jazzorkesterit eli ns. big bandit olivat suosittuja. Jazz nautti historiansa suurimmasta yleisön suosiosta. Big bandien ohella 1930-luvulla oli toki monia merkittäviä pieniä swingtyyliin soittavia kokoonpanoja, joissa solistit saivat enemmän tilaa omille improvisaatioilleen kuin big bändien yleensä tarkasti sovitetussa musiikissa. 1930-luku oli myös lauletun jazzin kannalta merkittävä vuosikymmen, koska oikeastaan milloinkaan muulloin tai missään muussa jazztyylissä laulajat eivät ole saaneet yhtä tärkeää asemaa.

    Swingin eroja aikaisempiin jazztyyleihin:
  • Big band oli suosituin kokoonpano, minkä takia myös sovitusten merkitys kasvoi 1930-luvulla
  • saksofonit, kontrabasso ja rumpujen hi-hat -peltien käyttö oli swingissä yleisempää
  • kollektiivinen improvisaatio oli swingissä harvinaista
  • soitto oli rytmisesti sulavampaa ja svengaavampaa
  • swingmuusikot olivat yleensä teknisesti taitavampia soittajia

Swing big band

Suosituimpia big bandejä olivat valkoisten orkesterinjohtajien Benny Goodmanin, Glenn Millerin ja Artie Shawn orkesterit. Useiden valkoisten orkestereiden musiikin yhteys jazziin oli häilyvä, sillä niiden musiikki oli usein vain jatsahtavasti soitettua tanssimusiikkia. Tästä poiketen Benny Goodmanin big bandin musiikki pysyi lähes koko ajan lähellä jazzia. Goodman (1909–86) oli merkittävä jazzklarinetisti, mutta orkesterissa soittaneilla mustilla muusikoilla oli suuri merkitys musiikillisen lopputuloksen kannalta. Goodmanin merkitys jazzin historian kannalta onkin kahtalainen. Toisaalta hän kehitti klarinetinsoittoa, toisaalta hän otti orkesteriinsa mustia muusikoita ja toi esille joitakin swing-aikakauden parhaista muusikoista, kuten vibrafonisti Lionel Hamptonin.

Vaikka suuri yleisö tunsikin yleensä vain valkoisten big bandien tuotantoa, merkittävimmät tuon aikakauden isot orkesterit olivat Duke Ellingtonin ja Count Basien big bandit. Count Basien (1906–84) orkesteri oli oikeastaan suoraa jatkoa Bennie Motenin orkesterille, joka oli 1920-30 -lukujen taitteessa yksi parhaimmista Kansas City -tyylin edustajista. Count Basien big band jatkoi aluksi samalla riffeihin perustuvalla tyylillä, jonka vetovoima perustui paljolti svengaavaan yhteissoittoon ja erinomaisiin solisteihin, kuten tenorisaksofonisti Lester Young. Erityisesti Basien orkesterin rytmisektio oli kuuluisa saumattomasta ja svengaavasta yhteissoitostaan.

Myöhemmin joidenkin keskeisten solistien lähdettyä Count Basie muutti orkesterinsa tyyliä siten, että se ei enää ollut niin riippuvainen yksittäisistä sooloista. Tilalle tuli pitkälle sovitettu tyyli, jossa sekoittui Basien oman orkesterin jo maailmankuulu svengi esim. Fletcher Hendersonin orkesterin kaltaisten Harlemin big bandien tyyliin, joka perustui tarkkoihin sovituksiin ja niitä tukeviin sooloihin. Siten Basien orkesterin musiikissa yhdistyi kaksi 1920-luvulla alkanutta ison orkesterin tyyliä perustavaa laatua olevaksi big band -soundiksi.

    Big band -kokoonpano:
  • rytmisektio: piano, rummut, basso ja kitara
  • saksofonit: kaksi alttoa, kaksi tenoria ja baritoni
  • kolme trumpettia
  • pasuunasektio: kaksi tai kolme

Merkittävin kokoonpano 1930-luvulla oli kuitenkin Duke Ellingtonin (1899 – 1974) orkesteri. Sitä ei voi kuitenkaan pitää ainoastaan swing-orkesterina, koska Ellingtonin musiikki ei koskaan kuulunut selkeästi johonkin tiettyyn valtatyyliin. Hän kehitteli omia ideoitaan, jotka usein liittyivät vain löyhästi sen ajan jazzsuuntauksiin. Ellington on yksi jazzin historian merkittävimmistä säveltäjistä, sovittajista ja orkesterinjohtajista, mutta hän oli myös erinomainen pianisti. Hänen orkesterinsa lienee jazzin historian pitkäikäisin ja eniten levyttänyt kokoonpano. Pysyvyys antoi Ellingtonille rauhan hioa sävellyksiään ja kehitellä uusia sointivärejä. Lisäksi Ellingtonilla oli tapana tehdä sävellyksiä, joissa hän ajatteli nimenomaan jotakin tiettyä orkesterinsa jäsentä ja hänen henkilökohtaisia vahvuuksiaan.

Muita tärkeitä 1930-luvun isoja orkestereita olivat Jimmy Lunceford and his Orcherstra, Jimmy Dorsey and his Orchestra, Fletcher Henderson and his Orchestra, Charlie Barnet and his Orchestra.

Pikkuyhtyeet ja solistit

Big bandien rinnalla oli 1930-luvulla useita merkittäviä pienempiä jazzorkestereita. Nämä yhtyeet olivat usein osia suuremmista. Pieni orkesteri antoi solisteille enemmän tilaa soittaa ilman tarkkojen sovitusten luomia rajoituksia, ja toisaalta pientä kvartettia tai kvintettiä oli helpompi liikutella kuin suurta big bandia. Benny Goodmanilla oli 1930-luvulla useita pieniä orkestereita, joiden merkitys jazzin kannalta oli musiikillisesti kenties suurempikin kuin hänen big bandiensa. Erityisesti pienten orkesterien levytyksillä Goodman osoitti olevansa merkittävä jazzsolisti. Goodmanin yhtyeiden soittajat oli koottu hänen suurten orkesteriensa muusikoista: mukana olivat mm. kitaristi Charlie Christian, pianisti Teddy Wilson ja rumpali Gene Krupa.

Coleman Hawkins (1904–69) oli ensimmäinen merkittävä jazzsaksofonisti – häntä ennen saksofonia oli pidetty hieman erikoislaatuisena, toisen luokan soittimena. Hawkins osoitti jo 1920-luvulla, että saksofoni soveltuu erinomaisesti jazzin soittoon, ja 1930-luvulla hän nousi jazzsolistien ehdottomaan eliittiin. Hawkinsin solistiset kyvyt tulevat parhaiten esiin hänen kvartetti- ja kvintettilevytyksistään. Hänen tunnetuin levytyksensä on vuonna 1939 tehty Body and Soul, jossa koko esitys keskittyy Hawkinsin soittoon. Tämä kappale on yksi jazzin historian kuuluisimmista levytyksistä. Toinen tärkeä saksofonisti oli Lester Young (1909–59), joka soitti mm. Count Basien big bandissä. Young teki myös monia onnistuneita levytyksiä pienten orkesterien kanssa: erityisen mielenkiintoisia ovat hänen Billie Holidayn kanssa tekemänsä äänitteet. Young merkitsi paljon monille tulevaisuuden soittajille, kuten Charlie Parkerille.

Art Tatum (1910–56) oli yksi kymmenluvun merkittävimmistä pianisteista. Tatumin tekninen virtuositeetti on miltei vertaansa vailla koko jazzin historiassa. Hänen melodinen ja harmoninen kekseliäisyytensä olivat aikaansa edellä. Tatumin vaikutus muihin pianisteihin oli valtava, mutta myös muut instrumentalistit saivat häneltä runsaasti vaikutteita. Esim. Charlie Parker otti oppia Tatumin harmonisesta tyylistä ja sovelsi sitä 1940-luvulla.

1930-luvulla tehtiin myös ensimmäiset merkittävät eurooppalaiset jazzlevytykset. Kitaristi Django Reinhardtin ja viulisti Stéphane Grappellin yhtyeen Quintette of the Hot Club of France ilmeikäs ja teknisesti taidokas soitanta osoitti, että myös Yhdysvaltojen ulkopuolella osattiin soittaa jazzia.

Muita merkittäviä artisteja: Roy Eldridge, trumpetti, ja Lionel Hampton, vibrafoni

Jazzlaulajia

HolidayBluesin ja myös jazzin tärkeimpiä lähtökohtia oli mustien keskuudessa viime vuosisadalla ja vuosisadan vaihteessa laulettu musiikki. Tähän lauluperinteeseen pohjautuvat monet jazzille tai koko afroamerikkalaiselle musiikille tyypilliset tulkinta- ja melodiankoristelutavat. Varsinaisesta jazzlaulusta ei kuitenkaan voida puhua ennen 1930-lukua, koska laulajat olivat yleensä blueslaulajia. Billie Holiday (1915–59) oli ensimmäisiä jazzlaulajia: hänen ohjelmistoonsa kuului hyvin vähän blueseja. Holiday ei ollut teknisesti suuri virtuoosi, mutta hänen vivahteikas ja persoonallinen laulutyylinsä veti vertoja tuon ajan suurille instrumentalisteille. Toinen tärkeä laulajatar oli Sarah Vaughan (1924 – 90), joka soitti ensin pianoa Earl Hinesin orkesterissa ja siirtyi myöhemmin yhtyeen laulusolistiksi. Pianistitaustastaan johtuen Vaughan kykeni omaksumaan mm. bebopin hankalan harmonisen ajattelun, ja hän työskentelikin 1940-luvulla mm. Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien kanssa. Vaughan tunnettiin monipuolisena artistina, joka hallitsi jazz-laulun eri tyylit balladeista scatlauluun.

Suurin osa big bandien solisteista oli iskelmälaulajia, joiden kyvyt jazzin alueella olivat hyvin rajalliset. Eräät laulajat pystyivät kuitenkin yhdistämään jazzin ja iskelmälaulun tasapainoiseksi kokonaisuudeksi: yksi heistä oli Ella Fitzgerald (1917–96), joka myöhemmin osoitti olevansa ensiluokkainen jazzlaulajatar ja taitava scatlaulaja.

jatkuu

©  Sakari Hildén