©  Sakari Hildén

Olivier Messiaen  (1908–92)

Messiaen oli urkuri ja säveltäjä, jolle oli tyypillistä rytmisesti monimutkainen ja harmonisesti ainutlaatuinen sävelkieli. Vuonna 1931 hänet nimitettiin Pariisin Kolminaisuudenkirkon urkuriksi. Tällöin, 23-vuotiaana, hän alkoi myös saada mainetta säveltäjänä. Hän perehtyi elämänsä aikana eurooppalaiseen ja aasialaiseen, gregoriaaniseen ja hindulaiseen musiikkiin, moodeihin ja rytmeihin, mutta poikkesi lyhyeksi aikaa myös sarjallisuuden pariin. Lintujen laulusta tuli hänen musiikkinsa olennainen osa.

Messiaen perusti yhdessä tovereidensa kanssa ryhmän La Jeune France edistämään uutta ranskalaista musiikkia. Sota katkaisi kuitenkin normaalin elämän. Messiaen joutui vankileirille, ja täällä hän sävelsi kvartettonsa Quatuor pour la fin du temps (1941).

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkkejä | Messiaen: Quatuor pour la fin du temps, Kvarteton VI osa, Des canyons aux étoiles

Aikojen lopun kvarteton partituurin alussa on lainaus Ilmestyskirjasta. Kokoonpanon – piano, viulu, sello ja klarinetti – saneli luonnollisesti tilanne leirillä. Messiaenin mukaan häntä ei koskaan ole kuunneltu yhtä tarkkavaisesti ja ymmärtäen kuin tuolloin, 5000 kylmästä tärisevää vankia yleisönä.

    Liturgie de cristal:

    Kello kolmen ja neljän välillä aamulla, linnut heräävät, yksinäinen satakieli improvisoi... transponoi tämä uskonnolliselle tasolle, niin olemme taivaan harmonisessa hiljaisuudessa.

Sodan jälkeen hän palasi toimiinsa kirkkoon ja Pariisin konservatorioon, jossa Messiaenin oppilaisiin kuuluivat Stockhausen ja Boulez. Katolinen mystiikka on innoitti Messiaenia monissa teoksissa ja niiden nimissä: mm. Trois Petites Liturgies de la présence divine (1944) naiskuorolle ja orkesterille, Vingt Regards sur l'Enfant Jésus (1944) pianolle, Visions de l'amen (1943) kahdelle pianolle, Apparition de l'église éternelle (1932) uruille. Hänen tärkeimpiin teoksiinsa kuuluu Turangalîla-sinfonia (1948). Tässä käytetään pianoa, sähköistä Ondes Martenot -soitinta ja lyömäsoittimia indonesialaisen gamelan-musiikin tapaan. Lintujen maailmassa ollaan teoksissa Oiseaux exotiques pianolle ja pienelle orkesterille (1956) ja Catalogue d'oiseaux (1959), joissa niiden laulu on myös tarkoin nuotinnettu.

Saksan Darmstadtissa, josta 1950-luvulla tuli modernin musiikin keskus, Messiaen esitteli jatkoa Webernin ajatuksille. Pianoteos Mode des valeurs et d'intensités, ("kestojen ja voimakkuuksien asteikko") rakentuu kokonaan sarjallisuuden pohjalle. Moodi n:o 2 sisältää 3 x 12 = 36 säveltä kolmessa ryhmässä, 24 aika-arvoa, 12 kosketustapaa ja 7 voimakkuusastetta. Yksittäisillä sävelillä on tässä läpi koko teoksen sama kesto, voimakkuus ja kosketustapa.

Des canyons aux étoiles (1975) solisteille ja orkesterille tilattiin USA:n 200-vuotisjuhlien merkeissä ja sai innoituksensa Utahin kanjoneista. Teos on Messiaenin tyylin synteesi: säveltäjän omat moodit, rytmit ja linnunlaulu muodostavat eräänlaisen universaalin konserton. Tämä vastaa Messiaenin uskoa siihen, että "katolisuus" tarkoittaa alun perin juuri "universaaliutta".

Krzysztof Penderecki  (s. 1933)

Penderecki opiskeli sävellystä Krakovan musiikkikorkeakoulussa, jonka opettajana ja rehtorina hän on myös toiminut vuoteen 1987 asti. Hän on esiintynyt omien teostensa kapellimestarina ja levyttänyt niitä. Penderecki on ollut puolalaisen nykymusiikin johtohahmoja, mutta säilyttänyt samalla yhteyden puolalaiseen perinteeseen. Hänet luetaan nykyään maailman johtaviin säveltäjiin.

Tren, valituslaulu Hiroshiman uhreille (1960), joka on sävelletty 52 jousisoittimelle, on modernin notaation klassikko ja esikuva. Se perustuu erittäin korkeisiin, mahdollisimman lähellä tallaa, ilman määräsävelkorkeutta tai tallan takaa soitettuihin säveliin, glissandoihin, klustereihin, neljäsosasävelaskeliin ja uusiin jousitustapoihin. Trenin omaleimainen sointi toi Pendereckille ylistystä kriitikoilta ja vastalauseita orkestereilta.

Teoksellaan Fluorescences (1962) Penderecki katsoi saavuttaneensa soinnillisen laajennuksen rajat ja halusi nyt "etsiä inspiraatiota menneisyydestä ja tutkia saamaansa perintöä". Tämä tapahtui eräissä merkittävissä kuoroteoksissa, joissa hänen katolisuutensa yhdistyy slaavilaisen kirkkomusiikin perinteisiin. Hän laajensi kuorosointia suuriksi, aiempia jousitehoja muistuttaviksi klustereiksi esim. Stabat materissa (1962), josta tuli osa Luukaspassiota (1966).

Tämän jälkeen Penderecki käytti jälleen rohkeampia teknisiä ilmaisukeinoja esim. nimeltään sattuvassa orkesteriteoksessa De natura sonoribus (Äänien luonteesta, 1966). Eräänlaisen synteesin uusien ja vanhojen keinojen välillä hän saavutti sinfoniassaan (1973) sekä osittain jo suuressa pääsiäisaamun messussa Utrenjassa (Aamurukous, 1970), jossa hän pyrki yhdistämään katolisen kirkkomusiikin gregoriaaniset aiheet sekä tunnettujen kirkkoisien tekstit kreikkalais-ortodoksiseen perinteeseen. Magnificat (1974) on luonteeltaan konservatiivisempi. Muita teoksia ovat De profundis ja viulukonsertto (molemmat 1977).

Teoksissaan Penderecki on pyrkinyt luomaan musiikillisen ilmaisun tärkeiksi kokemilleen yhteiskunnallisille ongelmille. Teosten nimien on usein tarkoitus ohjata kuulijoiden reaktiot tiettyyn suuntaan, mistä tunnetuin esimerkki on Tren. Kuoroteos Dies irae (1967) ilmaisee vihaa, jota säveltäjä tunsi Auschwitzin keskitysleirin uhreja ajatellessaan, ja yksilön vainoamista kuvataan voimakkain keinoin oopperassa Loudunin paholaiset, joka sai ristiriitaisen vastaanoton kantaesityksessään Hampurissa v. 1969 mm. raakojen kidutuskohtaustensa johdosta.

Yhtenä merkittävimmistä sävellyksistään Penderecki on sanonut pitävänsä kvartettoaan klarinetille ja jousitriolle (viulu, alttoviulu ja sello) vuodelta 1993. Schubertin myöhäinen jousikvintetto (1828) on innoittanut säveltäjää. Penderecki sävelsi 1990-luvulla melodisemmin ja tonaalisemmin. Hän kiinnostui yhä enemmän absoluuttisesta musiikista: sinfoniasta, konsertosta ja kamarimusiikista.

Kuunneltavaa | Penderecki: Klarinettikvartetto

Pendereckin uraauurtavat soinnilliset ideat yhtyneinä hänen aiheittensa luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen ovat saaneet aikaan sen, että hänen teoksensa ovat saavuttaneet laajojenkin kuulijapiirien suosion radikaalisuudestaan huolimatta. Penderecki onkin saanut lukuisia sävellyspalkintoja.

Luukaspassio

Ajatus säveltää passio ei ollut sattumaa, vaan sitä voidaan pitää säveltäjän yksilöllisen mielipiteen ilmaisuna. Penderecki oli sotien jälkeen ensimmäinen puolalainen säveltäjä, joka uskalsi luoda suuren uskonnollisaiheisen teoksen. Esityskokoonpanoon kuuluu kolme solistia, kertoja, kolme sekakuoroa, poikakuoro ja orkesteri. Länsi-Saksan radio tilasi teoksen Münsterin katedraalin 700-vuotisjuhliin, mutta vuonna 1966 oli myös kulunut 1000 vuotta kristinuskon Puolaan saapumisesta.

Todennäköisesti on väistämätöntä, että Bachilla oli suuri vaikutus myös Pendereckin teokseen, ja tämän säveltäjä myös tunnusti. Moniosaisen oratorion malli on sama, mitä Bach käytti. Evankelistan puhutun kerronnan keskeyttävät Jeesuksen ja muiden henkilöiden sanat, kansanjoukon huudot, aariat ja kuorokohtaukset. Luukkaan tekstiä Penderecki vahvisti otteilla Johanneksen evankeliumista. Teoksessa on myös katkelmia mm. psalmeista. Passioon sisältyy myös aiemmin sävelletty Stabat mater.

Penderecki käyttää B-A-C-H -aihetta, jonka hän laajentaa kolmeksi 12-sävelsarjaksi. Passion sävelkieleen kuuluvat myös gregoriaaninen melodia, alankomaalaisen koulukunnan polyfonia, venetsialainen monikuoroisuus, 12-säveljärjestelmä, aleatoriikka, klusterit ja puheääni. Luukaspassio asettaa vanhat keinovarat uuden tekniikan rinnalle.

Kuunneltavaa | Penderecki: Luukaspassio

Luukaspassio saavutti suuren yleisösuosion, mutta kriitikot eivät taas pitäneet sitä enää musiikin avant gardeen kuuluvana, siis tarpeeksi modernina. Penderecki pyrki sävellyksessään tarjoamaan kuulijoille yleispätevän musiikillisen elämyksen "esittämällä Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman sekä samalla ihmiskunnan traagiset kokemukset vuosisatamme puolivälissä". Tavoitellessaan jokaisen emotionaalista osallistumista, yhteistä katharsista, Penderecki onnistui luomaan yhden 1900-luvun vaikuttavimmista sävellyksistä.

Kaija Saariaho  (s. 1952)

Sibelius-Akatemiassa opiskelevien nuorten säveltäjien uuden musiikin edistämistä varten v. 1977 perustama Korvat auki -yhdistys oli Kaija Saariahonkin ponnahduslauta. Hän opiskeli Paavo Heinisen johdolla ja jatkoi opintojaan Saksassa. 1980-luvulla Saariaho saavutti jo kansainvälistä menestystä. Vuodesta 1982 hän on asunut Pariisissa ja työskennellyt IRCAMissa (Institut de Recherche et de Coordination Acoustique / Musique, www.ircam.fr), joka on muusikkojen, säveltäjien ja tiedemiesten yhteinen nykymusiikin luomista ja esittämistä edistävä tutkimuslaitos. IRCAM kiinnittää erityistä huomiota elektroniseen ja tietokonemusiikkiin.

Saariahon varhaistuotanto koostuu lähinnä suppeista lauluteoksista. 1980-luvulla hänen tyyliinsä ilmaantuu uusi peruspiirre: soinnillis-harmonisen ulottuvuuden korostuminen melodisen ja rytmisen kustannuksella. Laajoja, hitaasti liikkuvia, rikkaita sointipintoja on verrattu Ligetin kenttätekniikkaan (Verblendungen). Sointi mikrointervalleineen ja huiluäänineen muistuttaa usein elektronimusiikkia.

Säveltäjää on kiinnostanut äänenvärin ja harmonian yhteinen problematiikka. Saariaho luonnehtii sointia sen mukaan, onko ääni "hälymäinen" vai "puhdas", kudokseltaan "rakeinen" tai "sileä". Näiden välisen jännitteen hän rinnastaa konsonanssi – dissonanssi -akseliin. Saariahon ensimmäisessä tietokoneella toteutetussa sävellyksessä, nauhateoksessa Vers le blanc ("Kohti valkeutta", 1982), säveltasoja koskeva transitio kattaa teoksen koko 15 minuutin keston: sointu c-a-h vaihtuu hitaasti liukuen sointuun d-e-f. Soinnilliset parametrit kehittyvät symmetrisesti siten, että ne etääntyvät asteittain lähtökohdasta palatakseen siihen takaisin.

Tämän ajatuksen mittavin toteutus on ääninauhalle ja pienelle orkesterille kirjoitettu Verblendungen (1984), "Häikäistymisiä". Otsikko viittaa Canettin romaaniin. Saariahon idea oli tyypillisesti visuaalinen: alkuräjähdys ja sitä seuraava koko teoksen mittainen diminuendo. Toinen keskeinen ajatus oli hälyn ja puhtaan soinnin välinen liukuma – ääninauhan muuttuminen orkesterin kaltaiseksi ja orkesterin soinnin muuttuminen elektronimusiikkia muistuttavaksi.

Tietokoneen ja erityisesti äänisynteesin parissa työskentely johdatti Saariahon pyrkimykseen hallita niin kokonaisuutta kuin yksityiskohtiakin samasta lähtöideasta käsin. Nauhateoksista (Jardin Secret I, 1985) tämä idea siirtyi soitinmusiikkiin. Ensimmäinen yritys käyttää tietokonetta puhtaan instrumentaalimusiikin yhteydessä oli IRCAMissa syntynyt Lichtbogen ("Valokaaria", 1986), jonka harmoninen materiaali on johdettu tietokoneen analysoimasta sellon äänestä.

Saariahon kamarimusiikkiteoksista laajin on "Salaisen puutarhan" kolmas osa, Nymphea jousikvartetille ja elektroniikalle (1987). Teos on harmonisesti staattinen: pysyviä ääniä kiertäviä mikrointervalleja. Sen karheaa sointia hallitsevat tallan vierestä tai päältä soitetut efektit. "Nyt kesä on mennyt, eikä ehkä koskaan ollutkaan", kuiskaavat soittajat.

Kuunneltavaa | Saariaho: Nymphea ja Du cristal ...à la fumée

Teospari Du cristal ja ...à la fumée ("Kristallista savuksi", 1990) on kaksiosainen teoskokonaisuus, joka on kirjoitettu suurelle sinfoniaorkesterille. Jälkimmäisessä orkesterin rinnalle asettuu kaksi elektronisesti muokattua solistia: alttohuilu ja sello. "Mielessäni Du cristal ...à la fumée on yksi teos, sen kahdet kasvot, mutta molemmat täysin valmiiksi piirretyt, elävät, ja itsenäiset." Sama materiaali voi kehittyä ja monistua eri suuntiin.

Kaija Saariahon ensimmäinen ooppera, L'amour de loin ("Kaukainen rakkaus") sai kantaesityksensä Salzburgin musiikkijuhlilla v. 2000.

Kaija Saariahon sävellyksiä voi verrata luonnon ilmiöihin. Säveltäjä on itsekin puhunut revontulista, lumpeista, kristalleista, spiraaleista; muodoista ja materiaaleista, jotka ovat itsessään täydellisiä, mutta jotka tarjoavat loputtomasti tutkittavaa – miten organismien sisäiset suhteet rakentuvat, muuttuvat, monistuvat, miten yksinkertaisilta ja luonnollisilta vaikuttavat muodot tarjoavat loputtoman moninaisuuden, kun niitä tarkastelee läheltä. Kaaos ja järjestys voivat olla lähempänä toisiaan kuin mitä ensisilmäykseltä näyttää.

Saariahon musiikin jännitteet rakentuvat vastakohtaparien varaan. Yhden olennaisen parin muodostavat sävel ja häly. Kun esim. sellon jousta siirretään kohti tallaa lisäten samalla jousen painetta ja hidastaen sen liikettä, ääni murtuu ja muuttuu hälyksi. Huiluun puhaltamalla tuotetaan hälyääntä, joka muuttuu säveleksi, kun ilmapatsas osuu oikeassa kulmassa suukappaleeseen. Asteittaiset siirtymät luovat ja purkavat jännitteitä samaan tapaan kuin perinteisen musiikin sointufunktiot.

Jazzista on oma sivunsa. Tähän päättyy muuten musiikkitiedon opistotason kurssi.
Alla olevista linkeistä löydät lisätietoa. Palaute on tervetullutta!

Musiikkitiedon etusivulle

Perustason kurssi

©  Sakari Hildén