©  Sakari Hildén

Romantiikka

Romantiikka ei ole täsmällisesti määriteltävä tyyli, vaan elämänasenne. Se on suhtautumistapa, jolle ovat ominaisia haaveellisuus, tunteileva rakkaus ja irrottautuminen arjesta. Tämä kulttuurivirtaus kehittyi kirjallisuudessa jo 1700-luvun loppupuolella järkeä korostavan valistuksen vastavaikutuksena. Se on musiikin alalla jatkunut eri muodoissa jopa omaan aikaamme asti.

Yhteiskunta muuttui. Väestön keskittyi teollistumisen myötä suurille paikkakunnille, joilla teatteri-, musiikki- ja taidetarjonta saavutti yhä useampia. Romantiikan aikana taiteilijasta itsestään tuli kaiken keskipiste, teos tai esitys jäi usein sivuosaan. Yksilöllistymisestä kasvoi nerokultti, joka on 1800-luvun tyypillisiä piirteitä. Romantiikan aikana syntyy vapaa taiteilija: Beethoven oli ensimmäisiä säveltäjiä, joka uskalsi irrottautua hoveista ja mesenaateista. Toinen varhaisromantiikan mestari oli Franz Schubert, liedin luoja. Romantiikan kukoistuskautta edustavat mm. Mendelssohn, Schumann sekä virtuoosit Chopin ja Liszt.

Felix Mendelssohn  (1809–47)

Felix Mendelssohn saavutti jo nuorena menestystä säveltäjänä. Hän oli yksi huomattavimmista kapellimestareista ja perusti Leipzigin konservatorion, josta tuli Euroopan paras. Lisäksi hän herätti kiinnostuksen J. S. Bachin musiikkiin. Matteus-passion esitys v. 1829 merkitsi sitä, että Bachin merkitys huomattiin uudelleen.

"Italialaisen" ja "skottilaisen" sinfoniansa ohella Mendelssohn tunnetaan parhaiten viulukonsertostaan op. 64 (1844). Sitä pidetään yhtenä suurista viulukonsertoista Beethovenin, Brahmsin, Tšaikovskin ja Sibeliuksen teosten rinnalla. Teos oli myös rakenteellisesti uusi: solisti aloittaa heti toisessa tahdissa, kun ennen teemat esitteli yleensä orkesteri; kadenssi, Mendelssohnin säveltämä, on ennen kertausjaksoa ja osat liittyvät tauotta toisiinsa.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Mendelssohn: Viulukonsertto

Robert Schumann  (1810–56)

Robert Schumann oli Euroopan merkittävimpiä musiikkipersoonallisuuksia. Hän ei ollut vain säveltäjä, vaan mm. perusti aikakauslehden Neue Zeitschrift für Musik, johon hän kirjoitti loisteliaita artikkeleita ja arvosteluja raivatakseen tietä uusille ajatuksille. Juuri Schumann keksi Chopinin ("Hattu päästä, hyvät herrat, hän on nero") ja Brahmsin ("Nyt hän on tullut, hän, jonka kehdon äärellä sulottaret ja sankarit ovat pitäneet vartiota").

Alunperin Schumann aikoi pianistiksi ja kehitti laitteen, jolla piti voida harjoitella sormien riippumattomuutta. Seurauksena oli kuitenkin halvaus, joka romutti suunnitelmat virtuoosin urasta. Sen sijaan hän omistautui säveltämiselle. Elämänsä loppuvaiheissa depressiosta kärsivä Schumann yritti itsemurhaa hyppäämällä Reiniin, pelastettiin ja suljettiin mielisairaalaan.

Pianomusiikki ja lied muodostavat Schumannin tuotannon merkittävimmän osan. Sisäistyneet melodiat ovat ominaisia hänen 250 laululleen, mutta kiehtovimpia ovat kuitenkin niiden pianosäestykset. Schumann jatkaa Schubertin perintöä antaen säestykselle kuitenkin vielä enemmän merkitystä. Piano-osuudet ovat mutkikkaammat, ja niiden harmonia on kehittyneempi. Pianosta tulee laulun tasavertainen kumppani.

Kuunneltavaa | Schumann: Dichterliebe

Dichterliebe (Runoilijan rakkaus) on Heinrich Heinen runoihin sävelletty 16 laulun sarja, tunnetuin Schumannin laulusarjoista. Sen ensimmäisessä laulussa Im wunderschönen Monat Mai runoilija tunnustaa keväisen rakkautensa. Runsaat appoggiaturat ja pidätykset korostavat epävarmaa ja kiihtynyttä tunnelmaa. Viimeisen laulun, Die alten, bösen Lieder, katkera ilme on aivan toinen. Se vaihtuu kuitenkin herkäksi kuvaksi pianon epilogissa, joka toistaa laulua Am leuchtenden Sommermorgen: onnellinen, lohdullinen muisto jää kuitenkin tärkeimmäksi.

Anton Bruckner  (1824–96)

Itävaltalainen Anton Bruckner oli urkuri, opettaja ja ennen kaikkea säveltäjä, jonka tuotantoon kuuluu yhdeksän monumentaalista sinfoniaa. Koko aikuisikänsä Bruckner omisti uskonnolle, opiskelulle ja harjoittelulle. Rakkaus Jumalaan, Itävallan luontoon ja ihmisiin, Wagneriin ja urkuihin täyttivät hänen elämänsä. Alunperin "maalaisena" hän oli erilainen kuin muut aikalaisensa, hienostuneet romanttiset säveltäjät. Hän saattoi vaikuttaa ujolta, yksinkertaiselta ja naiivilta, mutta oli työssään ja sisäisesti varma ja vakaa.

Bruckner oli harras katolilainen, ja hänen kirkkomusiikkinsa on oman aikansa hienointa. Hän sävelsi kolme suurta messua kuorolle ja orkesterille, mutta Brucknerin tuotannon olennainen osa ovat myös motetit, jotka kuuluvat katolisen kirkkomusiikin parhaisiin teoksiin.

Vasta 40-vuotiaana Anton Bruckner tunsi itsensä kyllin kypsäksi suurmuotoisten teosten säveltämiseen. Wagnerin Tannhäuser ja Tristan tekivät häneen suuren vaikutuksen. Ensimmäisissä sinfonioissaan häntä syytettiinkin liiallisista Wagner-vaikutteista. Bruckner eli epäonnekseen Wienissä Brahmsin varjossa. Kriitikot, varsinkin Brahmsin ystävä Hanslick, hyökkäsivät alinomaa häntä vastaan Wagnerin "oppilaana", vaikka "Bayreuthin pedon" filosofiset ja dramaattiset ideat eivät Bruckneria kiinnostaneetkaan. Hän arvosti Wagnerin musiikin rikasta sointia ja harmoniaa sekä ennen kaikkea laajan rakenteen hallintaa. Vuonna 1866 säveltäjä sai hermoromahduksen ja vietti kolme kuukautta parantolassa. Masennuskohtaukset vaivasivat häntä myöhemminkin.

Brucknerin elämän 25 viimeistä vuotta kului sinfonioiden parissa ja taistelussa kriittistä oppositiota vastaan. Kesti kauan, ennen kuin hän tuli tunnetuksi säveltäjänä. Vuosi 1884 oli Brucknerin uran käännekohta. Seitsemäs sinfonia oli menestys, ja muitakin sinfonioita alettiin arvostaa. 1890-luvulla säveltäjästä oli jo tullut kuuluisa.

Bruckner oppi paljon tutkimalla Beethovenin (9. sinfonian rakenne finaalissa toistuvine teemoineen), Schubertin ja Wagnerin (harmonia) tuotantoa. Hänen tyylinsä kehittyi kuitenkin yhdeksän sinfonian aikana vain vähän. Sinfoniat ovat wieniläisklassista neliosaista tyyppiä. Niille on ominaista valtava laajuus, pitkät kertaukset, monumentaalinen muoto ja raskas soitinnus sekä wagneriaaninen harmonia. Koraalisoinnutus sekä tremolo- ja pizzicatosäestys urkupisteiden yllä ovat tavallisia. Bruckner on mieltynyt soinnin ja dynamiikan kontrasteihin: hänen soitinnukselleen on ominaista soitinperheiden vuorottelu, esim. vasket–puut, kuin urkujen äänikerrat. Säveltäjän tekniikka perustui perinteisille, klassisille kaavoille, varsinkin sonaattimuodolle. Näiden puitteissa hän kehittelee teemoja, jotka ovat yksinkertaisuudessaan voimakkaita. Brucknerin musiikki on leveästi virtaavaa ja aaltoilevaa.

Kuunneltavaa | Bruckner: Sinfonia n:o 4 Es-duuri

Brucknerin sinfonia n:o 4 Es-duuri, Romanttinen, on melodisuudessaan ollut yleisön suosikki kantaesityksestään (1881) lähtien. Se sisältää paljon luonnontunnelmia. Tätäkin teosta säveltäjä korjaili ja muutti useaan kertaan: ensimmäinen versio valmistui v. 1874, uusi scherzo v. 1878 ja finaali v. 1880. Tavanomaisten kahden teeman sijasta Bruckner käyttää sonaattimuodon esittelyjaksossa usein kolmea. Näin on sinfonioiden ensimmäisissä osissa, mutta myös finaaleissa, joissa monesti käytetään edellisten osien aiheita. Neljännen sinfonian ensiosassa teemoja on jopa neljä.

Akateemisen koulutuksensa, vahvan uskonnollisuutensa ja hitaan kypsymisensä johdosta Bruckner vaikuttaa ennemmin barokin tai renessanssin kuin romanttisen ajan säveltäjältä. Hänen kypsä tyylinsä on kuitenkin rohkeaa muodoltaan, soinnutukseltaan ja sävellajisuhteiltaan. Hän on taitava polyfonikko ja käyttää vanhoja muotoja omalla tyylillään.

Sonaattimuodosta romantiikan aikana

Schubertin viidennen sinfonian ensimmäinen osa on esimerkki romantiikan muuttuneesta suhtautumisesta klassisen sonaatin periaatteisiin. Kertausjaksossa pääteema on subdominantissa (aladominantti, kvinttiä alempana oleva sävellaji), mikä aiheuttaa sen, että sivuteema asettuu itsestään, ilman eri transitiota, pääsävellajiin. Menettely ainakin säästää vaivaa – onko se myös merkki väsymisestä vanhaan sonaattimuotoon?

Schubert käytti myöhemmissä sonaattimuotojensa esittelyjaksoissa useampia sävellajeja, joskus myös teemoja. Laajentamispyrkimys vaikutti koko tulevaan itävaltalais-saksalaiseen sinfoniaperinteeseen. Se oli Brucknerin ekspositioiden ja Mahlerin sonaattirakenteiden ajatus. Toisaalta Schubertin Fantasia pianolle C-duuri (Wanderer, 1822) on esimerkki päinvastaisesta: keskittämisestä, sonaatin eri osien yhdistämisestä kokonaisuudeksi. Fantasian neljä osaa perustuvat yhden teeman muunnoksille. Ykseyttä haetaan myös Lisztin pianosonaatissa h-molli (1853), joka on yksiosainen, mutta jakaantuu "normaalin" sonaatin tavoin jaksoihin. Neljän teeman vapaa käyttö eroaa klassisen sonaatin järjestyksestä.

Samaan aikaan ranskalainen Hector Berlioz muunteli teemaansa (idée fixe) Fantastisen sinfonian eri osissa sen "ohjelman" vaatimusten mukaan. Ohjelmallisuus merkitsi taas luopumista klassisen sonaatin abstraktista luonteesta. Temaattinen yhtenäisyys – teeman muunnokset – sai rakenneperiaatteena sijansa sinfonisissa runoissa. Näissä kuitenkin teemojen muotoilun ratkaisee ohjelmallisuus, ei musiikillinen muoto. Siksi niiden rakenne ei ole klassisen sonaattimuodon kontrastin ja temaattisen työskentelyn tulosta.

Mahlerin sinfonioissa laajentaminen (tonaaliset keskukset) ja fuusio (osien yhtenevyys) yhdistyvät. Näin syntyy laajoja teoksia, joita teemojen mutkikkaat suhteet pitävät koossa. Schönberg vei ensimmäisessä kvartetossaan (1904) osien yhdistämisen päätökseen: yksiosainen sävellys jakaantuu kontrastoiviin osiin, joiden teemat on johdettu muutamasta perusmotiivista.

Sonaattimuodon tehokkuutta rakenteena heikensi 1800-luvulla kaksi tärkeää kehityskulkua. Toinen oli kromaattisuuden lisääntyminen (Wagner), joka heikensi sävellajituntua. Toinen oli ohjelmamusiikki, joka ei ei enää perustunut sävellajien vastakohtaisuuteen. Mahler ja Nielsen lähestyivät tonaliteetin ongelmaa toisin: perussävellajiin pyrittiin enemmän tai vähemmän kaukaisista lähtökohdista, jolloin teos päättyy eri sävellajissa kuin alkoi.

Myöhäisromantiikka

Eurooppa oli 1800-luvun lopulla vakaa ja rauhallinen, mutta sosiaalinen levottomuus ja maailmansotaan johtanut kansainvälinen jännitys lisääntyivät seuraavan vuosisadan alussa. Jännitteet ja niiden purkautuminen heijastuivat myös taiteeseen. Musiikissa romantiikan tunnelma huipentui myöhäisromantikkojen teoksissa viimeiseen vaiheeseensa ennen hajoamista.

Wagner oli hallitsevassa, ihaillussa asemassa: säveltäjänä, vaikka ei aina ihmisenä, monien esikuva. Uusien värien ja tehokeinojen etsimisen seurauksena teokset laajenivat joskus mammuttimaisiksi, orkestereista oli tullut jättiläisiä. Teosten rakenne yhdessä sävellajiperustan, tonaliteetin, kanssa joutui kriisiin ja hajoamisen partaalle. Myöhäisromantiikan merkittäviä nimiä olivat mm. Gustav Mahler ja Richard Strauss.

Gustav Mahler  (1860–1911)

Yksi Wagnerin ihailijoista oli Mahler. Epäonnistuneiden oopperasävellysten jälkeen hän sävelsi yhdeksän sinfoniaa ja orkesterisäestyksellisiä lauluja, joiden melodiat toistuvat sinfonioissa. Hän oli myös aikansa etevimpiä kapellimestareita, jonka työssä yhdistyivät perinpohjainen harjoitus ja esitysten intensiteetti. Ihmisenä ja säveltäjänä häntä askarruttivat suuret filosofiset kysymykset, ja hänen musiikissaan ylevyys ja koskettavuus kulkevat rinnakkain triviaalien ainesten kanssa, taivaita kurottelevat melodiat saavat seurakseen yksinkertaisia kansansävelmiä. Hänen tapansa käyttää monia uusia ja tyylillisesti poikkeavia elementtejä oli tuolloin käsittämätöntä, ja kriitikot pitivät hänen musiikkiaan liian kömpelönä ja banaalina, jotta sillä olisi pysyvää arvoa. Mahlerin musiikin oli odotettava tunnustusta puoli vuosisataa.

Mahlerin sinfoniat ovat, kuten Brucknerinkin, pitkiä, muodoltaan monimutkaisia ja osittain ohjelmallisia. Ne vaativat suuren esittäjistön: esim. toinen sinfonia jousten lisäksi 17 puupuhallinta, 25 vaskea, kuusi patarumpua ym. lyömäsoittimia, neljä harppua, urut, sopraano- ja alttosolistin ja suuren kuoron. Kahdeksas sinfonia käyttää vielä suurempaa koneistoa. Yksityiskohtaiset esitysohjeet täyttävät suuret partituurit, joissa joskus on harvinaisia soittimia, mm. mandoliini ja kulkuset. Kapellimestarina Mahlerilla oli mahdollisuus kokeilla partituurinsa soimista orkesterilla. Hän oli rohkea ja kekseliäs instrumentoija, Berlioz'n vertainen.

Kuunneltavaa | Mahler: Sinfonia n:o 1

Säveltäjälle oli tyypillistä se, että hän korjaili jo valmiita teoksiaan useaan kertaan. Hän aloitti ensimmäisen sinfoniansa (1888) säveltämisen jo 1884. Sen lopullinen versio valmistui kuitenkin vasta 1899. Ensimmäinen osa linnunlauluineen ja kaukaisine fanfaareineen vie suoraan säveltäjän omaan lapsuuden äänimaailmaan. Kolmannessa osassa kuullaan mm. soittokuntaa ja Jaakko kulta -kaanon mollissa.

Mahler kuvaili musiikkiaan keskustelussa Sibeliuksen kanssa sanomalla: "Sinfonian pitää olla kuin maailma. Siinä on oltava kaikki." Mahler oli yhden aikakauden loppu, mutta samalla uuden alku. Monet seikat hänen musiikissaan osoittavat tulevaisuuteen: sävellajisuhteet, progressiivinen tonaalisuus, jossa sävellys päättyy eri sävellajiin kuin alkaa, sävellajien hämärtäminen kromatiikalla, teeman muuntelu ja käyttäminen Lisztin tapaan syklisesti eri osissa, lainaukset kansanmusiikista ja luonnonäänistä.

Richard Strauss  (1864–1949)

Strauss oli viimeinen suuri myöhäisromantikko, Mahlerin tavoin oivallinen kapellimestari ja taitava hallintomies. Hän sävelsi sujuvasti jo 6-vuotiaana, ja perusteelliset opinnot takasivat hänelle musiikin muotoihin ja käsityötaitoon sellaisen perehtyneisyyden, että vain harvat ovat musiikin historiassa yltäneet vastaavaan. Strauss saavutti mestaruuden varsinkin oopperan, sinfonisen runon ja yksinlaulujen alalla. Hänen sävelkieleensä vaikuttivat sekä wieniläisklassisuus että romantiikka. Tunnusomaista on hienostunut soitinnus ja orkesterin käsittely. Hänellä oli kaksi kotijumalaa: Mozart ja Wagner.

Straussin näyttämöteokset aloittivat 1900-luvun oopperan komeasti. Salome (1905) ja Elektra (1909) ärsyttivät eroottisuudellaan, aistillisuudellaan ja latautuneella tunnelmallaan. "Skandaali" oli valtava.

Straussin musiikki rakentuu usein lyhyiden, iskevien motiivien varaan ja kehittyy vertaansa vailla oleviksi sointiorgioiksi. Miltei kaikki hänen teoksensa ovat edelleen keskeistä ohjelmistoa. Viimeisinä vuosinaan Strauss sävelsi yksinkertaisempaa ja selkeämpää musiikkia. Kaikkiaan 170 laulullaan Strauss on viimeisiä suuria liedsäveltäjiä.

Sinfoniset runot voidaan jakaa (Grout) filosofisiin ja kuvaileviin. Edellinen kuvaa ajatuksia ja tunteita, jälkimmäinen esittää ulkomusiikillisia tapahtumia. Näitä ei luonnollisesti voi täysin erottaa toisistaan. Strauss kirjoitti molempia; Don Juan kuuluu kuvaileviin ja Also sprach Zarathustra filosofisiin. Tod und Verklärung (1899) sisältää ohjelman, joka kuvaa sielun kulkua kärsimyksen kautta täyttymykseen. Aihe ei siis ole kovin harvinainen, ja sävellys sisältää hyvinkin kuvailevia jaksoja. Strauss halusi niin innokkaasti kuulijoiden tuntevan tämän osittain henkilökohtaisen tarinansa, että hän pyysi Alexander Ritteriä kirjoittamaan sitä kuvaavan runon. Tämä painettiin ohjelmalehtisiin ja myöhemmin pitempänä versiona partituuriin.

    "Kuolevan miehen viimeiset hetket. Tämä on luultavasti taiteilija, joka on aina pyrkinyt korkeisiin ihanteisiin. Hän makaa sängyssä ja hengittää vaivalloisesti. Unelmat tuovat hetkeksi hymyn hänen kasvoilleen. Äkkiä hän herää tuskiinsa. Kuumehoureet menevät ohi ja hän muistaa aiemman elämänsä, lapsuutensa ja nuoruutensa innon. Kivut palaavat. Hän tajuaa, että taiteellista täyttymystä ei voi saavuttaa maallisessa elämässä. Kuolema saapuu, hänen sielunsa erkanee ruumiista, ja hän huomaa, että hänen maanpäälliset ihanteensa toteutuvat iankaikkisuudessa."
Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Strauss: Tod und Verklärung, Also sprach Zarathustra

Also sprach Zarathustra (1896, "sinfonista optimismia fin-de-sièclen muodossa, omistettu 20. vuosisadalle") perustuu filosofirunoilija Nietzschen kuuluisaan teokseen (1893). Nietzschen luoma yli-ihmisen käsite herätti 1800-luvun lopussa kiinnostusta ympäri Euroopan. Sen ajatus oli, että kristillinen etiikka, joka korottaa köyhät ja nöyrät, tulisi korvata ajatuksella aristokraattisesta ja moraalisesta yli-ihmisestä, joka on hyvän ja pahan yläpuolella. Zarathustra julistaa jälleensyntymisoppia, että Jumala on kuollut ja että ihmisen täytyy voittaa itsensä erottuakseen muista. Mahler käytti Nietzschen tekstiä kolmannessa sinfoniassaan, Strauss kirjoitti Nietzschen runoelman sävelrunonsa prologin partituurin alkuun ja otti sävellyksensä otsikot kirjasta. Kuuntelijalle niillä ei ole merkitystä, ainakaan ilman tekstiin tutustumista, ja ne toimivatkin vain Straussin musiikillisen mielikuvituksen innoittajina.

Zarathustran sanat auringolle prologissa lienevät inspiroineet Straussia kirjoittamaan johdannon, joka päättyy loisteliaaseen C-duuriin. Kuvaava on myös fuugateema, jossa on kromaattisen asteikon kaikki 12 säveltä tieteen, tietämisen vertauskuvana.

jatkuu

©  Sakari Hildén