©  Sakari Hildén

Johann Sebastian Bach  (1685–1750)

Bachin teokset ovat yhteenveto siitä, mitä musiikinhistoriassa oli tapahtunut edellisten 50 vuoden kuluessa. Bach kehitti huippuunsa polyfonian ja konsertot, urku- ja klaveerimusiikin ynnä koraalin sävellysmuotoina. Hänen musiikissaan ihastuttaa ilmaisuvoima, kyky tulkita erilaisia musiikillisia tunnelmia sekä harmonisen mielikuvituksen rikkaus. Bach on polyfonian mestari, mutta myös melodioiden ja harmonioiden taituri. Hänen teoksilleen on ominaista johdonmukainen liikkeen käsittely, joka ilmenee melodialinjan tavoitteellisuutena ja kuuluu jännitteisyytenä ja ilmaisuvoimana. Suurin osa Bachin musiikista on luotu jumalanpalvelusta varten. Bach oli luterilaisuuden kiihkoton kannattaja, julistaja, "viides evankelista".

Bach oli koko elämänsä loppupuoliskon, 27 vuotta, Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina Virka oli musiikin alalla yksi Saksan arvostetuimmista ja merkitsi mittavaa kirkkomusiikin sävellystyötä. Bach opetti Tuomaskoulussa ja sävelsi mitä milloinkin tarvittiin, soitti urkuja ja ja johti kantaatteja, joita hän sävelsi viiden kirkkovuoden joka sunnuntaille. Elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä Bach vetäytyi julkisuudesta. Loppuaikaa sävyttivät puhtaasti musiikilliset ideat, jotka olivat kaukana ajan säveltaiteen uudesta galantista hengestä. Epämuodikkaan säveltäjän aika oli klaveeriteoksia lukuun ottamatta tuleva vasta sata vuotta myöhemmin.

Elinaikanaan Bach oli arvostettu urkurina, ei sävellystensä ansiosta. Niitä pidettiin "mahtipontisina" ja niistä "puuttui luonnollisuus". Nyt hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat h-mollimessu, Johannes-passio (1722–23), Matteus-passio (1727) ja Jouluoratorio, 200 kirkkokantaattia, Brandenburgilaiset konsertot ja orkesterisarjat, viulukonsertot, viulu- ja sellosarjat, monet urkusävellykset sekä keskeneräiseksi jäänyt Die Kunst der Fuge. Erityisilmeensä Bachin teokset saavat elävyydestään, polyfonisesta rakenteestaan ja mielikuvituksekkaasta soinnutuksesta. Selkeä melodiikka ja motorinen elementti ovat tärkeässä asemassa.

Fuuga
Fuuga on kehittynein polyfoninen sävellysmuoto. Se on yksiosainen sävellys, joka perustuu yleensä yhteen teemaan. Fuuga voi olla kaksi- tai useampiääninen; normaalimuoto on neliääninen fuuga. Kukin ääni vuorollaan 'tulee sisään' esittäen teeman tarkkojen sääntöjen mukaan. Ensimmäinen teemaesiintymä on nimeltään dux (pääsävellajissa), toinen comes (huippusävellajissa) jne. vuorotellen. Kun kaikki äänet ovat vuorollaan tulleet mukaan muiden jatkaessa mahdollisia vastaääniä esittämällä, fuugan esittelyjakso (vrt. sonaattimuodon esittely) on päättynyt. Tämän jälkeen musiikin rakenne voi vaihdella suurestikin. Myös uutta aineistoa saattaa ilmaantua, mutta itse teema esiintyy milloin missäkin äänessä, usein monimutkaisin yhdistelmin. Fuuga käyttää erilaisia polyfonisia sävellyskeinoja, kuten ahtokulkua (teemaesiintymiä yhtaikaa), teeman inversiota (intervallien kääntämistä) ja rapukäännöstä (teema takaperin).
Nuottiesimerkki | Bach: Fuuga dis-molli
Kuunneltavaa | Bach: Fuuga c-molli (WKl. I)

Bachin klaveerisävellyksiin kuuluu yksi pianokirjallisuuden suurimmista teoksista: kaksiosainen Das wohltemperierte Klavier (1722 ja 1744). Molemmissa on 24 preludia ja fuugaa, yksi kussakin duuri- ja mollisävellajissa. Teoksen nimi tarkoittaa "hyvin viritettyä". Bach kehittää fuugaa siten, että siitä tulee, tilanteen nyt salliessa, moduloiva l. sävellajia vaihtava. Fuugan muodossa ei sittemmin ole tapahtunut oleellista kehitystä.

Viritysjärjestelmistä

Antiikin Kreikassa havaittiin, että kun soivan kielen pituus puolitetaan, se värähtelee kaksinkertaisella nopeudella ja sävelkorkeus nousee oktaavilla. Pituuksien suhde oktaavilla on siis 2:1. Suhdeluvusta 3:2 saatiin puhdas kvintti ja luvusta 4:3 kvartti. Pythagoralainen viritys perustuu puhtaisiin kvintteihin, sen terssit taas olivat liian laajat. Puhtaista kvinteistä tehtiin kirkon piirissä myöhemmin lähes uskonnollinen vertauskuva, jolla vastustettiin muita viritysjärjestelmiä.

Terssiharmonioiden yleistyttyä myöhäisrenessanssin aikaan kosketinsoittimet viritettiin luonnonpuhtaisiin tersseihin ja kvintteihin, minkä seurauksena sävellajit, joissa oli vähän etumerkkejä, kuulostivat puhtailta. Esim. Fis-duurissa oli kuitenkin niin paljon epäpuhtaita intervalleja, että sitä ei voitu käyttää.

Luonnonpuhdasta viritystä temperoitiin myöhemmin. Siihen tehtiin pieniä tahallisia epäpuhtauksia, jotta suurilta vältyttiin, ja näin kehittyi keskisävelviritys, jossa kvinttejä vähän pienennettiin. Eri sävellajeille tuli näin eri karaktäärit joita säveltäjät, mm. Bach, saattoivat hyödyntää. Epäpuhtauksista ei tässäkään päästy eroon.

Vuoden 1700 vaiheilla oktaavi keksittiin jakaa 12 yhtä suureen puolisävelaskeleeseen, jolloin kvintit ja terssit tulivat hieman epätarkoiksi, mutta kaikki sävellajit saatiin käyttöön. Kosketinsoittimet, varsinkin pianot, viritetään nykyään tasavireisesti. Tarkkaan ottaen "puhtaita" ovat tässä järjestelmässä vain oktaavit, mutta muuhun epävireisyyteen korva on tottunut. Wieniläisklassikot ovat ensimmäiset säveltäjät, jotka saattoivat vaihtaa sävellajia, moduloida, kesken teoksen pelkäämättä odottamattomia viritysongelmia. Nykyisin käytetään vanhoja järjestelmiä mm. urkumusiikissa haluttaessa antaa teoksille alkuperäinen sointi.

Lisää viritysjärjestelmistä: mute, musiikin teoriaa webissä.

Luettavaa | Stuart Isakoff: Pianon taika (Temperament)
Kuunneltavaa | Bach: H-mollimessu (Kyrie ja Gloria)

H-mollimessu

Kuten useat muutkin ajan säveltäjät, Bach näyttää käyttäneen samaa musiikillista materiaalia joko muuttamattomana tai muokattuna useaan kertaan. Oman erikoistapauksensa muodostavat parodiat, esim. kokonaisten kantaatinosien käyttö uuden tekstin sävelityksenä. Usein alun perin maallinen osa on sijoitettu kirkolliseen sävellykseen.

Näin on myös suuren h-mollimessun kohdalla. Kyrie ja Gloria on sävelletty 1733 Dresdenin katolista hovia varten – latinankieliset osat eivät muutenkaan olleet kielletyt Leipzigin kirkoissa. Vuosia myöhemmin Bach täydensi nämä kokonaiseksi messuksi käyttäen varhaisempia sävellyksiään, joista esim. Sanctus on jo vuodelta 1724.

Aariat, duetot ja kuoro-osat muodostavat rukouksen, tunnustuksen ja ylistyksen kokonaisuuden, joka epädramaattisesta muodostaan huolimatta on intensiivinen ja inspiroiva. Messun vaativuus tekee sen liturgisen käytön kuitenkin mahdottomaksi. Sitä esitetään vain konserteissa.

Bachin moniääninen sävelkudos voidaan jakaa sävellysteknisesti kolmeen lajiin:

  • Ensimmäisessä kudostyypissä ovat määräävinä tanssikarakterit, joiden monimuotoisuus tulee esille sarjoissa ja konsertoivassa tyylissä.
  • Toinen, melodiaa korostava kudostyyppi kasvaa polyfonisesta rakentelusta. Sen ilmenemismuotoja ovat imitaatio yleensä ja erityisesti fuuga.
  • Kolmantena lajina voidaan erottaa ekspressiivinen harmonia, jossa korostuvat ilmaisullinen aines ja tunteellinen lähestymistapa, esim. aarioissa.

Mainitut rakenteet esiintyvät luonnollisesti sekä puhtaina että eri tavoin toisiinsa sekoittuneina.

Lisää Bachista (peruskurssi)

Klassismi (1770–1830)

Mahtipontinen barokki sai 1700-luvun alkupuolella väistyä kevyen rokokoon tieltä. Ranskan vallankumoukseen 1789 asti vallitsi kaikkialla Euroopassa hienostunut hovieleganssi, joka löi leimansa kulttuuriin pukeutumisesta ja huonekaluista arkkitehtuuriin, kuvataiteisiin ja musiikkiin saakka. Musiikissa rokokoota vastasi Ranskassa alkanut ns. galantti tyyli (n. 1700–1750), jota voi pitää siirtymävaiheena barokista wieniläisklassismiin ja vastavaikutuksena polyfoniselle tyylille.

Valistus, 1700-luvulla noussut filosofinen ajattelutapa, korosti järkeä, tiedon, kasvatuksen ja sivistyksen yhteiskunnallista merkitystä sekä suvaitsevaisuuden ja humaanisuuden ihanteita. Tunnettuja olivat ranskalaiset filosofit Montesquieu ja Voltaire, joille oli ominaista usein materialistinen ajattelu ja rationaaliselta pohjalta lähtevä kirkon ja uskonnon kritiikki. Yhteistä kaikille valistusfilosofeille oli tiedon ja ihmisen oman ajattelun puolustaminen auktoriteetteja vastaan. Valistukseen liittyi edistysajatus, ja kehitystä tapahtuikin mm. tiedonvälityksen ja kansansivistyksen aloilla. Olennainen oli myös ajatus ihmisen vapautumisesta luonnon kahleista luonnontieteen ja tekniikan avulla.

Galantille tyylille tunnusomaista on homofoninen rakenne ja muodon huoliteltu kepeys ja vapautuneisuus. Tämän ajanjakson edustajia ovat mm. Francois Couperin, Jean-Philippe Rameau, Domenico Scarlatti, Giovanni Battista Pergolesi ja Johann Christian ("Lontoon") Bach.

Mannheimin koulukunnan orkesterimusiikissa tarkoin kirjoitetut säestysäänet korvasivat kenraalibasson, barokin terassidynamiikan tilalle tulivat crescendo ja diminuendo. Mannheimissa haluttiin kehittää orkestereiden teknistä taituruutta ja orkesterimusiikin muotorakenteita (neliosainen sinfonia) sekä luoda uusia orkesteritehokeinoja. Koulukunta kiinnitti huomiota yhteissoittoon, jousituksiin ja fraseeraukseen samalla kun puhaltimia käytettiin itsenäisesti.

Mannheimin koulukunta merkitsi uuden sävellystyylin alkua. Alettiin käyttää lyhyitä kahden tai neljän tahdin mittaisia säkeitä ja teemoja. Tärkeintä oli kuitenkin, että teemoja asetettiin toisiaan vastaan. Kun sävellykset olivat aemmin perustuneet yhteen tunnelmaan tai teemaan, mannheimilaisten musiikissa olennaisia olivat eri jaksojen väliset kontrastit. Näin olivat valmiina klassismin perusajatukset.

Klassismi oli oopperan ja soitinmusiikin aikaa: italialainen ooppera hallitsi maailman musiikkielämää. Valistuksen aikakausi tuki sellaisten muotojen kehitystä, jotka rakentuivat selkeydelle, logiikalle ja kehittelylle. Aika oli kypsä ooppera-alkusoitosta kehittyvälle sinfonialle ja sonaattimuodolle. Konserttilaitos alkoi muodostua, ja Lontoossa järjestettiin jo 1700-luvun alkuvuosina promenadikonsertteja (Proms) puistoissa.

Jousikvartetto on kahdelle viululle, alttoviululle ja sellolle sävelletty kamarimusiikkiteos. Sen esimuodoilla on juurensa konsertossa, sinfoniassa, divertimentossa ja yhtyesonaatissa. Tyylillisesti kvarteton kehitykselle antoi vauhtia kenraalibasson vähitellen pienentynyt merkitys. Koska eri äänet saivat yhä selvemmin konsertoivan tehtävän, continuon soinnullinen funktio siirtyi melodiasoittimille. Tällä lajilla ei kuitenkaan ole omaa tyypillistä sävellystekniikkaa, tematiikkaa tai tyyliä.

Baijerissa käytettiin neliäänistä, solistista jousisoittajistoa (Quartettsymphonie, Divertimento, Quartettdivertimento). Camerloherin kvartettisinfoniat ovat, alttoviulun obligatoluonteisen tehtävän huomioiden, pikemminkin jousikvartettoja kuin neliäänisiä sinfonioita. Uudenlaisessa tyylissään, joka selvästi poikkeaa myöhäisbarokin triosonaatista, ne muistuttavat Haydnin varhaisia Quartettdivertimentoja. Kvartettidivertimento oli lyhytikäinen, mutta tyylipuhdas ilmaisumuoto, joka kehittyi sävellysteknisesti hienostuneeksi ja tematiikaltaan uudessa mielessä kamarimusiikilliseksi.

Jousikvarteton muotona vakiinnutti Haydn. Klassinen jousikvartetto saavuttaa lopullisen kypsyytensä hänen opuksissaan 76 (1797) ja 77 (1799), Mozartin tuotannossa taas kuudessa Haydnille omistetussa kvartetossa (1782–85). Huippunsa tämä tyyppi saa Beethovenin opuksessa 18 (1798–1800). Uuden kauden jousikvarteton historiassa aloittavat hänen kolme ns. Razumovski -kvartettoaan op. 59 (1805–06). Niiden orkesterimainen kirjoitustapa, vallankumouksellinen sonaattimuoto, rohkea soinnunkäyttö sekä uusia uria aukova musiikillinen ilmaisu ovat piirteitä, joita Beethoven kehitteli edelleen opuksissa 74 ja 95 sekä myöhäiskvartetoissaan op. 127, 130–133 sekä 135.

Joseph Haydn  (1732–1809)

Joseph Haydn on Mozartin ja Beethovenin ohella yksi kolmesta wieniläisklassikosta, näistä vanhin. Hän toimi vuodesta 1761 Esterházyn ruhtinassuvun hovisäveltäjänä ja kapellimestarina pääasiassa Eisenstadtissa, ajan oloihin nähden kadehdittavassa asemassa. Loppuelämänsä hän asui Wienissä, mutta teki 1791–92 ja 1794–95 loistavan menestyksen saaneet vierailut Lontooseen.

HaydnHaydnin musiikkia leimaavat laaja-alaisuus huumorista vakavuuteen ja kansanomaisuudesta oppineisuuteen sekä usein rohkeat kokeilut. Hänen runsaan tuotantonsa merkittävimmät teossarjat ovat 104 sinfoniaa ja yli 80 jousikvartettoa. Lisäksi syntyi oopperoita, konserttoja sekä kamarimusiikkia, mm. 62 pianosonaattia. Myöhäisinä Wienin vuosinaan hän sävelsi messuja sekä Händelin Messiaksen innoittamana suuret oratoriot Luominen (1798) ja Vuodenajat (1801).

Merkittävimmin Haydn vaikutti sinfonioiden ja jousikvartettojen kehitykseen. Hän on modernin jousikvarteton luoja 75 teoksellaan, ja hänen 104 sinfoniassaan näkyy tämän sävellysmuodon kehityskaari 1700-luvulla. Luodessaan nykyaikaisen kvarteton Haydn perusti ideansa vanhoille muodoille, mutta löytää oman tyylinsä jo varhain. Soitinäänet ovat itsenäisiä, soinnut rohkeita, menuetti kansanomaisempi, ja finaalista on tullut vilkas rondo. Haydn sekoittaa homofonista tyyliä ja kontrapunktia. Toisen osan hän vakiinnuttaa hitaaksi, ja ensimmäisessä osassa hän luo sonaattimuodon käsitteen, josta tulee sinfonia- ja kvartettokirjallisuuden kulmakivi.

Kuunneltavaa | Haydn: Sinfonia n:o 96, oratorio "Luominen"

John Miltonin Paradise Lost (Kadotettu Paratiisi) oli Haydnin löytö Lontoosta. Paroni van Swietenin käännöksenä siitä tuli libretto oratorioon Luominen. Teoksen kantaesitys kutsuvieraille oli huhtikuussa 1798 ja julkisuuteen se tuli seuraavana vuonna. Luomisen alkukaaos konkretisoitui ulkopoliittisissa olosuhteissa: Itävallan sota Napoleonia vastaan sai yleisön epävarmaksi sekä kaipaamaan rauhaa ja toivoa, jota se kuuli Haydnin menestysteoksessa. Luomisen yksi merkittävistä esityksistä oli v. 1808. Salieri johti, Beethoven ja Hummel olivat kuuntelemassa säveltäjän kunniaksi järjestettyä konserttia.

    Konserttilippu Luomisen viralliseen ensiesitykseen 19.3.1799 Wienin Burg-teatterissa kertoo, että lipun hinta oli "tavanomainen" ja kassalta sai ilmaiseksi oratorion sanat. Tekstissä sanotaan: "Mikään ei voi olla Haydnille miellyttävämpää kuin yleisön suosio. Ansaitakseen sen hän on aina ponnistellut innokkaasti ja hänellä onkin ollut onnea enemmän kuin hän olisi voinut itselleen luvatakaan. Nyt hän niin ikään toivoo saavansa tässä esiteltävää teosta kohtaan sellaista mielenlaatua, jota hän sisäiseksi lohdukseen ja kiitoksekseen tähän saakka on kokenut; kuitenkin hän toivoo, että jos jossakin kohdin tarjoutuisi tilaisuus suosionosoitukseen, hänen sallittaiisiin tulkita se korkealle arvostettavaksi merkiksi tyytyväisyydestä eikä kehotukseksi jonkin kappaleen toistoon, koska muutoin yksittäisten osien tarkka yhteys toisiinsa, niitten katkeamaton linja, josta kokonaisuuden vaikutus kumpuaa, pakostakin häiriytyisi ja siten se mielihyvä, jonka odotuksen ehkä liiankin suotuisa ennakkomaine on yleisössä herättänyt, merkittävästi vähentyisi."

Lisää Haydnista (peruskurssi)

Oratorio

Oratorio on useimmiten uskonnollisaiheinen suurimuotoinen sävellys solisteille, kuorolle ja soittimille. Passion tavoin siihen kuuluu usein kertojan osuus. Oratorio syntyi Italiassa. Latinankielisen oratorion juuret ovat kärsimysnäytelmässä. Sen teksti on Raamatusta. Kansankielisen oratorion lähtökohtana on lauda, "kiitoslaulu", jota esitettiin mm. vuoropuhelun tapaan. Henkilöinä oli vertauskuvallisia hahmoja: "taivas" ja "helvetti", "ruumis" ja "sielu". Esitykset tapahtuivat rukoushuoneissa (it. oratorio).

"Oratorio" oli musiikkiterminä käytössä vasta 1600-luvulla. Siitä kehittyi tuolloin sekä aihevalinnaltaan että esitystyyliltään oopperamainen kokonaisuus. Nämä kaksi alkoivat levitä Italiasta muualle Eurooppaan. Oratoriosta tuli kaksiosainen, kun sen yhteydessä pidettiin saarna. Siksi ero sen ja kantaatin välillä hämärtyi: useampiosainen kantaatti oli yhtä hyvin oratorio (esim. Bach: Jouluoratorio).

Kun esityskokoonpano on suuri, kuten oratoriossa ja kantaatissa usein on, syntyy mahdollisuus vaihteluun. Voidaan käyttää solistia yksin, jolloin kysymyksessä on resitatiivi- tai aariatyyppinen esitys. Resitatiivilla ymmärretään puheen ja laulun välimuotoa, jossa pitkäkin teksti saadaan nopeasti läpiviedyksi. Aaria on musiikillisesti rikkaampi, joskus jopa taiturillinen solistinumero. Yhdistelmä resitatiivi–aaria on tyypillinen: resitatiivi kertoo tapahtuman ja aaria kuvailee sen aikaansaaman tunnelman. Jos solisteja on useampia, he voivat laulaa myös yhtaikaa. Kahden solistin yhteisnumero on duetto, kolmen tertsetto (kolme soittajaa on sitävastoin trio) ja neljän kvartetto.

Kuoro voi laulaa yhdessä solistien kanssa tai erikseen, lisäksi jakaantua kaksois-, jopa kolmoiskuoroksikin. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä orkesterin osuus ja erilaiset yhdistelmät, voi kokonaisuus olla mitä monipuolisin. Esim. Haydnin oratoriossa Luominen on orkesterijohdannon lisäksi kuultavissa seuraavat erilaisten soitinkokoonpanojen säestämät yhdistelmät: solistin resitatiivi ja aaria, kuoro, soolo ja kuoro, duetto ja tertsetto kuoron kanssa ja ilman, kvartetti ja kuoro.

W. A. Mozart  (1756–1791)

W. A. Mozart oli taiteen maailmankansalainen. Hänen kotikaupunkinsa Salzburg oli suurten italialaisten keskusten, Wienin ja Etelä-Saksan leikkauspisteessä, ja sillä oli omaleimainen musiikkiperinne. Mozartin saamat vaikutteet syvenivät laajoilla matkoilla.

Mozart on Joseph Haydnin ja Ludwig van Beethovenin ohella yksi kolmesta suuresta wieniläisklassikosta. Hän oli sekä pianistina että säveltäjänä musiikinhistorian ehkä kuuluisin ihmelapsi, joka esiintyi Pariisia ja Lontoota myöten. Hän omaksui jo nuorena ylivertaisen musiikillisen taidon ja tietämyksen. Nuottikirjassa, jonka hän sai 1762, on merkintöjä: "Edelliset 8 menuettia Wolfgangerl oppi 4-vuotiaana" jne.. Konserttimatkallaan 1763–66 Mozart tutustui mm. ranskalaiseen musiikkiin. Hän sävelsi sonaatit cembalolle ja viululle 7-vuotiaana, sinfonian 8-vuotiaana, oratorion 10-vuotiaana ja oopperan La finta semplice 12 vuoden ikäisenä. Mozartin ensimmäiset julkaistut teokset, 4 sonaattia viululle ja pianolle, painettiin Pariisissa 1764.

Salzburgissa 11-vuotias Mozart aloitti musiikkiopinnot tosissaan. Hän ei koskaan käynyt tavallista koulua. Sävellystilausten tuloksena syntyi muutama pikku ooppera, muutama serenadi, messuja ym.. 12-vuotias poika nimitettiin arkkipiispan orkesterin kapellimestariksi. Seuraavalta Italianmatkalta ei palannut enää ihmelapsi, vaan kypsä muusikko ja säveltäjä, joka oli arvostettu ympäri Eurooppaa. 17-vuotiaalla Mozartilla oli valmiina jo 150 teosta ja loistava maine musiikkimaailmassa. Mozart työskenteli aluksi hovimuusikkona Salzburgissa, mutta siirtyi 1781 vapaaksi taiteilijaksi Wieniin, jossa hän saavutti pian aseman aikansa johtavana pianistina.

Muiden valistusajan ilmiöiden tapaan vapaamuurarius oli suosittua jo 1700-luvulla. Mozart on tunnettu kuulumisestaan järjestöön v. 1784 lopusta, mutta harvemmin mainitaan myös Haydnin liittyneen jäseneksi mahdollisesti ystävänsä ja ammattiveljensä innoittamana heti paria kuukautta myöhemmin v. 1785. Taikahuilussa (1791) on todettu olevan yhteyksiä vapaamuurarirituaaliin, mutta tästä ajattelusta esimerkkinä voidaan myös pitää Haydnin oratoriota Luominen (1798), sen alkua. Se rinnastuu musiikillisesti kvarteton K. 465 avaukseen, jonka Mozart sävelsi juuri v. 1785 alussa. Molemmat esittävät symbolisen siirtymisen pimeästä valoon, kaaoksesta järjestykseen, harmonian klassisin keinoin: harhalopukkein, perussäveltä välttämällä, kuulijaa harhauttamalla, kunnes vapauttava tasapainotila – valo – vihdoin saavutetaan. Valistusajan filosofiaa voi helposti soveltaa myös musiikissa.

Mozartin luomistyö ei saavuttanut vain laadullista, vaan myös määrällisen huipentuman neljän vuoden aikana 1784–87. Tällöin syntyi 12 pianokonserttoa (puolet kaikista), käyrätorvikonsertto, sinfonia ja viisi kvintettoa eri kokoonpanoille. Viimemainittujen joukossa on Es-duurikvintetto pianolle, oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille (1784), jota hän itse piti ainakin teoksen syntyaikana parhaana milloinkaan kirjoittamanaan sävellyksenä. Kvinteton muoto on klassinen: hitaan johdannon seuraama ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen, toinen osa on hidas (kehysmuoto, ABA) ja finaali taas nopea rondo. Teos on ainutlaatuinen melodian kuljetuksessa sekä siihen erottumattomasti liittyvän puhallinsatsin hallinnassa: jokainen soitin esittäytyy mitä syvimmin omaleimaisena, solistisesti konsertoiden ja samalla laulavana kudoksesta erottuen, joskus esittäen vain yhden ainoan kuvion, joka siirtyy seuraavalle soittimelle. On kuin puhallinsointi olisi määrännyt melodiikan.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Mozart: Puhallinkvintetto Es-duuri, Requiem

Köyhyys ja sairaudet vaivasivat Mozartin perhettä. Oopperat, Figaron häät ja Don Giovanni, eivät menestyneet Wienissä, vaikka prahalainen yleisö otti ne hyvin vastaan. Hänen kolmea viimeistä, suurta sinfoniaansa ei koskaan soitettu hänen johdollaan.

Requiemin tilasi kreivi Walsegg, jonka vaimo oli kuollut. Kreivi esitti muutenkin muiden sävellyksiä ominaan, ja todennäköisesti siksi hänen viestintuojansa oli salaperäinen. Sairas Mozart piti lähettilästä kuitenkin kuoleman sanansaattajana ja tilausta omana sielunmessunaan. Requiem jäi kesken Mozartin kuollessa 35-vuotiaana. Sen täydensi hänen oppilaansa Franz Süssmayr.

Mozart sävelsi teoksensa kokonaan valmiiksi päässään ennen niiden kirjoittamista. Hänen musiikissaan italialainen melodiikka yhdistyy saksalaiseen kontrapunktiin ja muotokäsitykseen. Mozart huipentaa 1700-luvun klassisen tyylin, joka pyrki selkeyteen ja tekniikan ja tunteen tasapainoon. Hänellä tekniseen hioutuneisuuteen yhdistyy ilmaisuasteikon laajuus kirkkaasta ylevyydestä syvimpään tragiikkaan. Mozartin luonteenomaisimpia sävellyslajeja ovat pääasiassa omaan käyttöön syntyneet 23 pianokonserttoa sekä oopperat, varsinkin mestariteokset Figaron häät (1786), Don Giovanni, Così fan tutte ja Taikahuilu, mutta hän saavutti mestaruuden myös mm. sinfonioiden, puhallin- ja viulukonserttojen, serenadien (Eine kleine Nachtmusik), jousikvartettojen ja pianosonaattien säveltäjänä. Huomattavia ovat myös suuret kirkolliset vokaaliteokset Kruunajaismessu sekä messu c-molli ja Requiem.

Mozartin maine alkoi levitä vasta hänen kuolemansa jälkeen. Ennen kaikkea Taikahuilun ansiosta hänestä tuli ensin nuorten romantikkojen ja myöhemmin kaikenikäisten kuulijoiden ihailema. Muissakin oopperoissaan Mozart saavuttaa ylittämättömän taidon henkilöhahmojensa luonnehdinnassa ja suurten kohtausten rakentamisessa sinfoniseen tyyliin.

Lisää Mozartista (peruskurssi)

Sinfonia

Sinfonia (kreikan symfonia = yhteensoivuus) tarkoitti antiikissa konsonanssia tai unisonoa, keskiaikana joko useita tai moniäänisiä soittimia. Barokin aikana 1500-luvun lopulla termi tarkoitti ensin moniäänisiä sävellyksiä, 1600-luvulla soitinyhtyeitä tai niiden musiikkia, oopperoiden, oratorioiden ym. johdanto-osia sekä aarioiden välisoittoja. Sinfoniaa käytettiin usein kehystämään suurempia sävellyksiä, konsertteja tai jumalanpalveluksia. Modernin sinfonian kehitys alkaa napolilaisesta ooppera-alkusoitosta 1600-luvulla.

Sinfonia syntyi oopperataloissa ja kehittyi kolmiosaisista napolilaisista alkusoitoista. Ne kuuluivat myöhäisbarokin tärkeimpiin sävellysmuotoihin, ja muotoratkaisuillaan ja luonteellaan ne ennakoivat sinfonioita: osien järjestys oli nopea - hidas - nopea, ja varsinkin viimeinen osa oli luonteeltaan kevyen tanssillinen, usein menuetti. Niitä esitettiin usein irrallaan oopperoista, joihin ne eivät musiikillisesti kiinteästi liittyneet.

Mannheimilainen orkesterisinfonia juonsi juurensa italialaisesta ooppera-alkusoitosta. 1700-luvun alkupuolella sinfonia kasvoi kohti klassisen kauden rakennetta, kun siihen Wienissä vakiinnutettiin menuetin jälkeen vielä nopea finaali. Näin sinfonia sai neliosaisen muodon: nopea–hidas–menuetti–nopea. Klassisen sinfoniaorkesterin kokoonpano alkoi muotoutua: jo barokin aikana vakiintuneen jousiston lisäksi mukana oli yleensä ainakin 2 oboeta, 2 käyrätorvea, usein myös 2 huilua ja 2 fagottia. Puhaltimet itsenäistyivät: niille kirjoitettiin omat stemmat aikaisempien enemmän tai vähemmän jousia myötäilevien orkesteriäänien sijaan.

Italialais-mannheimilais-wieniläisestä sinfoniasta kehittyi suoraan wieniläisklassinen sinfonia, joka oli musiikinhistorian ensimmäinen laaja, rakenteeltaan yhtenäinen orkesterisävellys. Orkesteri kasvoi klassismin aikana. Sinfoniaorkesteriksi kehittynyt peruskokoonpano koostui jousista, puupuhaltimista, käyrätorvista sekä usein myös trumpeteista ja patarummuista. Pasuunat tulivat mukaan Beethovenin sävellyksissä.

Romanttisella aikakaudella sinfoniasta tuli säveltäjän kypsyyden mittari: sekä säveltäjät että yleisö kokivat sinfoniat tekijänsä keskeisiksi sävellyksiksi. Klassisen kauden arkkitehtoninen muoto kehittyi subjektiiviseen suuntaan jo Beethovenin aikana, ja useimmat romantiikan säveltäjät jatkoivat tätä kehitystä. Sinfonian esittäjistö kasvoi, mukaan otettiin laulajia ja kuoro, orkesteria suurennettiin.

Sonaatin tavoin klassisen sinfonian ensimmäinen osa on yleensä sonaattimuotoinen. Se saattaa alkaa erillisellä hitaalla johdannolla. Toinen osa on hidas, esim. andante, kolmas osa menuetti tai Beethovenista lähtien scherzo – yhä nopeammaksi muuttuneen menuetin luonnollinen seuraaja – trioineen. Viimeinen osa, finaali, on usein rondo- tai sonaattimuotoinen. Sinfonia on oikeastaan sonaatti orkesterille.

Sinfoninen runo koostuu harvoin itsenäisistä osista, vaan on ainakin näennäisesti yksiosainen. Se voi kuitenkin rakentua useasta erilaisesta kokonaisuudesta. Sävellystyypillä pyrittiin uuden sinfonisen muodon luomiseen. Tavallisin sinfoninen runo on vapaamuotoinen ohjelmallinen sävellys, joka pyrkii kuvailemaan ulkomusiikillista tapahtumaa, tunnelmaa tai tilannetta (Sibelius: Tapiola, Tšaikovski: Romeo ja Julia).

Ludwig van Beethoven  (1770–1827)

Beethoven on "silta wieniläisklassisismista romantiikkaan". Beethovenin aikaan riippumattomana säveltäjänä eläminen alkoi olla mahdollista, koska vallankumouksen myötä uusi voimakas porvaristo toi uuden, laajemman konserttiyleisön. Myös musiikin julkaisutoiminta vilkastui. Beethoven oli ensimmäinen, joka tuli toimeen myymällä sävellyksensä kustantajille. Hän työskenteli synnyinkaupungissaan Bonnissa hovimuusikkona vuodesta 1783, mutta muutti v. 1792 loppuelämäkseen vapaaksi taiteilijaksi Wieniin, jossa hän opiskeli lyhyen aikaa Haydnin johdolla. Beethoven oli Mozartin tapaan yksi aikansa parhaista pianisteista, mutta kuurous päätti pianistiuran.

Beethoven oli Haydnin ja Mozartin rinnalla yksi kolmesta suuresta wieniläisklassikosta, mutta hän mursi teoksissaan klassismin rajat. Hänen varhaisteoksensa noin vuoteen 1800 jatkavat Haydnin ja Mozartin tyyliä. Ns. keskikaudella valmistuivat useat Beethovenin tunnetuimmat teokset, mm. sinfoniat Eroicasta (n:o 3, 1805) kahdeksanteen (1812), pianosonaatti op. 57 (Appassionata) ja pianokonsertto n:o 5. Myöhäiskaudella 1810-luvun puolivälistä lähtien säveltäjä irtaantui entistä pitemmälle perinteisistä tyyli- ja muotoihanteista. Hän esiintyi viimeisen kerran julkisesti v. 1814.

Viimeistään pianosonaatti op. 106 B-duuri, Hammerklavier (1818), oli mittasuhteissaan ja vaikeudessaan merkki siitä, että musiikin esittämisessä parhaittenkin harrastelijoiden, "amatöörien", aika oli ohi. Beethovenin viimeisen luomiskauden töitä olivat Liederkreis, viimeiset pianosonaatit ja jousikvartetot, Missa solemnis ja yhdeksäs sinfonia. Näitä leimaa yksilöllisyys, jota myöhemmät säveltäjät saattoivat vain ihailla, eivät matkia. Vasta Mahlerin myöhäisromanttiset teokset veivät sinfonian kehityksen laajenemispäätepisteeseensä. Beethovenin sävellykset ovat nyt maailman orkesteri- ja kamarimusiikkirepertoaarin ydin.

Beethoven, päinvastoin kuin esim. Mozart, luonnosteli sävellyksensä paperille moneen kertaan ennen niiden lopullista muotoa. Hän sävelsi voimakkaita kehittelyjaksoja, laajensi rakenteita ja lujitti teosten osien välistä suhdetta. Beethovenin musiikin tyylipiirteitä ovat rytminen elävyys, selkeät vastakohdat ja dynamiikka. Hän ei ollut suuri melodikko kuten Mozart, mutta hänen teemansa ovat ytimekkäitä ja soveltuvat erinomaisesti kehittelyn lähtökohdaksi. Kvartetoissaan ja pianosonaateissaan Beethoven kokeili uusia mahdollisuuksia ja käytti hyväkseen klaviatuurin äärialueita. Piccolohuilu ja kontrafagotti tulivat uusina soittimina sinfoniaorkesteriin. Beethovenin tunnetuimpia teoksia ovat yhdeksän sinfoniaa, viisi pianokonserttoa, viulukonsertto, 16 jousikvartettoa, viulu- ja sellosonaatit ja 32 pianosonaattia. Merkittävä on myös hänen ainoa oopperansa Fidelio.

Lisää Beethovenista (peruskurssi)

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Beethoven: Sinfonia n:o 9 d-molli

Sinfonia n:o 9 d-molli

Beethoven oli jo pitkään ajatellut säveltää Friedrich von Schillerin runoelman An die Freude, Ilolle, jossa on ilmaistu säveltäjän oma ihmisten veljeyden ihanne. Ajatusta sanojen yhdistämisestä sinfoniaan Beethoven lienee ruvennut luonnostelemaan noin v. 1817. Mikään muu Beethovenin teos ei tarvinnut niin pitkää kehittymisjaksoa: ensimmäisen ja kahdeksannen sinfonian välissä on yhtä paljon aikaa kuin kahden viimeisen. Vuonna 1824 valmistuneen sinfonian henki on väistämättä liitetty ulkomusiikillisiin tapahtumiin ja tunnelmiin: Ranskan vallankumouksen jälkivaikutukseen, Napoleonin sotiin, yksilön arvoon, ihmiskunnan kärsimykseen ja toivoon.

  • Teoksen alkutahdit synnyttävät pelonsekaisen odotuksen tunnelman: ensiviulut soittavat kuiskaten lyhyitä laskevia sävelaiheita jousien ja käyrätorvien (nyt ensi kertaa neljä!) autioita kvinttejä vasten. Katkelmallinen aihe kasvaa ja räjähtää lopulta täyden orkesterin pauhuksi, joka tuo julki voimakkaan ja määrätietoisen pääteeman. Osan mitat, keskittyneisyys ja voima olivat aikanaan ennenkuulumattomat.
  • Ensimmäistä kertaa sinfoniamuodon historiassa Beethoven sijoitti scherzon toiseksi. Tehokas rytmi perustuu säveltäjälle tyypilliseen, yksinkertaiseen kolmisäveliseen aiheeseen, joka myöhemmin kuullaan useita kertoja patarumpujen iskuissa.
  • Hitaassa osassa soivat vuoroin kaksi teemaa muunnelmineen. Laajana ja monipolvisena osa on hieno esimerkki Beethovenin myöhäisestä orkesterityylistä.
  • Finaali alkaa räjähtävällä soinnulla, jota seuraa viittauksia kolmen edeltävän osan aiheisiin, jotka kaikki keskeyttää sellojen ja bassojen "resitatiivi". Aluksi hiljaa, mutta yhä päättäväisemmin koko orkesteri tarttuu suureen teemaan, joka kasvaa "Oodiksi ilolle" kuoron ja neljän laulusolistin liittyessä mukaan.

Sinfonia sai myrskyisän suosion ja on jäänyt musiikin historiaan yhtenä vaikuttavimmista ilon ja riemun ylistyksistä.

jatkuu

©  Sakari Hildén