©  Sakari Hildén

Musiikkitieto, opistotaso

Vanha aika Renessanssi Barokki Klassismi Romantiikka Ooppera 1900-luku Jazz

Musiikkitieto on oppiaine, johon kuuluvat länsimaisen musiikin historia, tyylikaudet, teokset ja säveltäjät. Näillä sivuilla on Riihimäen musiikkiopistossa opettamani musiikkiopistojen tasosuoritusohjeiden mukainen opistotason kurssi (© Sakari Hildén). Muita oppijaksoja ovat perustason kurssi ja siitä tiivistetty alkeiskurssi.

Tutustu myös ohjeisiin käyttäjälle!

Sisällysluettelo

  1. Varhaisesta musiikista
  2. Moniäänisyyden synty
  3. Renessanssi
  4. Barokki
  5. Klassismi
  6. Romantiikka
  7. 1900-luku
  8. Jazz
  9. Kurssilla kuunneltavat teokset
    Lähteet

    Musiikkitiedon etusivulle

Varhaisesta musiikista

Musiikki voidaan määritellä säveliksi tai sävelryhmiksi, joiden sisäiset suhteet ja ominaisuudet noudattavat tiettyä säännönmukaisuutta. Sana tarkoitti antiikin Kreikassa runotarten taidetta eli lähes koko silloista henkistä kulttuuria. Myöhemmin nimitys rajoittui merkitsemään yksinomaan säveltaidetta.

Johdanto

Länsimaisen kulttuurin juurien ja ihanteiden on katsottu olevan antiikin kulttuurissa – näin on varsinkin filosofian, kirjallisuuden ja kuvataiteiden kohdalla. Lähi-idässä syntyivät kaupunki, yksijumalainen uskonto ja maanviljely. Puhuttaessa antiikin Kreikan kukoistuksesta unohdetaan helposti, että hellenistinen kulttuuriperintö on persialaisen, egyptiläisen ja syyrialaisen kulttuurin globalisaatiota.

Erityisesti musiikin historiassa on otettava huomioon voimakas itämainen vaikutus, joka tulee kristinuskon myötä. Vahva yhteys Aasiaan käy selväksi, kun tiedetään, että kreikkalaisen musiikin tärkeä osa on itäistä "tuontitavaraa". Kreikkalainen musiikki oli vain osa itäisen Välimeren antiikin aikana yhteistä sävelkieltä. Ansio tämän musiikin teorian: intervalliopin, sävellajijärjestelmän jne. luomisesta kuuluu kreikkalaisille. Antiikin musiikilla sellaisenaan on ollut vain vähäinen vaikutus länsimaisen musiikin kehitykseen.

Musiikin merkitys Egyptin vanhoissa kulttuureissa, tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, oli suuri. Haudoista löytyneistä kuvista voi päätellä, että musiikilla oli oma jumalansa. Musiikilla oli tärkeä asema muinaisegyptiläisessä kulttuuri- ja seuraelämässä. Nuottikirjoitusta ei ollut. Teoksia ei siten tunneta enää. Esim. huiluista voidaan kuitenkin päätellä asteikkorakenteen olleen pentatoninen. Nykyiset soitintyypit jousisoittimia lukuun ottamatta olivat kaikki käytössä. Muusikot olivat yleensä ammattilaisia. Temppelimuusikot, useimmiten naisia, olivat hierarkian korkeimmalla tasolla.

Länsimaisen musiikin teorian voidaan katsoa alkavan matemaatikosta nimeltä Pythagoras (500-l. eKr.), joka tarkasteli musiikkia sekä matemaattis-akustiselta että estetiikan kannalta. Sävelten välisten matemaattisten suhteiden pohjalta hän kehitti oppinsa kosmisista suhteista, sfäärien harmonian. Pythagoraan ja hänen seuraajiensa koko teoreettisen ajattelun lähtökohtana olivat lukusuhteet. Tämän suunnan merkittävä edustaja oli mm. 100-luvulla jKr. elänyt Ptolemaios. Toinen suunta, mm. Aristoteles, hylkäsi matemaattiset perustelut ja nojautui ensisijaisesti suoraan kuulohavaintoon. Filosofit uskoivat, että musiikki oli peräisin Apollo-jumalalta, myyttiseltä Orfeukselta ja muilta jumalilta. Musiikin uskottiin vaikuttavan todellisella tavalla ihmisten sieluun ja luonteeseen, ajatuksiin ja tekoihin. Siksi musiikille annettiin keskeinen asema kansalaiskasvatuksessa.

Musiikki ei Kreikassa ollut itsenäinen taiteenlaji. Musike oli yleisnimitys 'muusisille taiteille', ts. yleensä tieteelle ja taiteelle eli henkiselle kulttuurille, jonka vastakohta oli fyysinen, gymnastinen kulttuuri. Varsinainen säveltaide liittyi kiinteästi runouteen ja näyttämötaiteeseen.

    Tarujen yhdeksän muusaa eli runotarta olivat Kalliope (eeppisen runouden muusa, nimikkosoittimina syrinks ja harppu), Kleio (historia ym. tieto., aulos eli kaksoisoboe), Euterpe (lyyrinen runous ja huilunsoitto), Melpomene (tragedia, aulos ja harppu), Terpsikhore (tanssi, lyyra ja harppu), Erato (lemmenlaulu, tympanon), Polyhymnia (ylevät laulut ja juhlallinen tanssi), Urania (tähtitiede) ja Thaleia (komedia). Kullekin muusalle kuului myös laulu.

Kreikkalaiset tunsivat periaatteessa vain melodian, jolla oli välitön yhteys runoon. Musiikki oli siis yksiäänistä; joskus melodiaan lisättiin yhtaikaa sama ääni koristeltuna (heterofonia). Rytmi liittyi laulun kautta läheisesti kieleen. Esittäminen perustui improvisaatioon ja musiikin rakenne moodeihin, jotka yhdistivät asteikon erityisiin melodiamalleihin ja rytmikuvioihin, kuten nykyään islamilaisessa ja intialaisessa musiikissa. Koska jokaiseen moodiin liittyi rytmisiä ja melodisia piirteitä, kuulijat erottivat ne ja filosofien mukaan saavuttivat vastaavan tunnetilan. Sävellajin valinnalla oli suuri merkitys koko sävellykselle.

Aitoja antiikin melodioita on säilynyt vain muutama kymmenen. Ne ovat peräisin aikaväliltä n. 300 eKr. – 300 jKr. Modernilla notaatiolla kirjoitettu nuottiesimerkki on vuodelta 138 e.Kr. aarrekammion seinään hakattuna säilynyt delfoilainen hymni.

"Melodian kulloisenkin asteikon pohjasävelen yläoktaavia kierrellään molempiin suuntiin, ja se on yleensä keskipisteenä, melodisen liikkeen alkuna ja loppuna. Tästä saavat melodiat staattisuuden vaikutelman: ne kiertelevät pikemminkin kiinteän pisteen ympärillä kuin tähtäävät päämaaliin. Kreikkalaiselta musiikilta puuttui toonika-dominanttisuhde." (Pöhlmann)

Kreikkalainen tragedia on musiikinhistoriallisesti merkittävä. Se merkitsi kreikkalaisille samaa kuin jumalanpalvelus. Musiikin, runon ja näytelmän eri muodot yhdistyivät kokonaisvaikutukseksi samaan tapaan kuin Wagnerilla yli 2000 vuotta myöhemmin.

Yleisimmät instrumentit (kuvassa) olivat kithara (lyyra), Apollon soitin, ja aulos, kaksoisoboe, joka yhdistettiin Dionysokseen. Kitharalla sanottiin olevan rauhoittava ja kohottava vaikutus kuulijaan, kun taas aulos kiihotti. Näitä käytettiin uskonnollisissa seremonioissa ja teatterissa. Soitinmusiikin kulta-aika oli n. 300 eKr.

Roomalaisilla ei ollut itsenäistä ja luovaa musiikkikulttuuria, vaan he jatkoivat kreikkalaista perinnettä. Vaskisoittimia kehitettiin sotilaallisiin tarkoituksiin, myös urut keksittiin.

Rooman valtakunnan tuhoutuessa kristillinen kirkko kehittyi, ja se oli 1000-luvulle asti lähes ainoa Euroopan kulttuuria yhdistävä side ja sen ylläpitäjä. Keskiajalla suurin osa muusikoista oli kristillisen kirkon palveluksessa. Koska kirkko luonnollisesti vastusti pakanuutta, joka yhdistettiin antiikin Kreikkaan ja Roomaan, se ei suvainnut sieltä peräisin olevaa musiikkiakaan, joka painettiin unohduksiin.

jatkuu

©  Sakari Hildén