Alkuun
Uutiset
 Ottelut
 Tilastot
Historia

Kolumnit
1. ”Sählypummit”
2. Tapauksia erään kahjon elämästä…
3. Totuus tapauksesta S.C. Dalmac
4. SSBL sekoilee?!?
5. Firmapelailuista hyötyä omaan pelaamiseen
6. Lähetsä treeneihin? -Tottakai, ei mull oo ku vähänlämpöö...
7. Kahjon elämän käänteitä
8. Ala-divisioonajoukkueen tie menestykseen
9. Kolmosdivaria kohti
10. Pelaaminen 3. divarissa, millaistakohan?
11. Joukkuepelaaminen...
12. Pelaaminen 3. divarissa, tälläistähän tää!
13. Syksyn 2003 myllerrykset.
 
 


 
 
11.01.2004
Syksyn 2003 myllerrykset.
Vuoden juuri vaihduttua ei uusia pelaajia voi SSBL:n sääntöjen mukaan enää ottaa mihinkään joukkueeseen. Eli näillä pelataan mitä on ja mitäs on pelatessa kun ECG johtaa lohkoansa selvästi ilman tappion tappioita. Mites tähän on päästy? Alkusyksy ei nimittäin näyttänyt kovinkaan hyvältä

Loppukesän yllättävät muutokset
ECG:llä on takana turbulentti syksy mitä pelaajistoon tulee. Oli tietysti odotettavissa että neloseen putoamisen jälkeen pelaajien into ei olisi samalla tasolla kuin aikaisemmin. Tästä selvä merkki oli kesätreenien täydellinen epäonnistuminen. Vaikkakin ECG:llä oli koko kesän maksullinen treenivuoro torstaisin klo 20-21 Ruskeasuolla, ei treenajia siellä juurikan nähty. Pelaajia kävi lähinnä satunnaisesti, harvalukuisena lämimässä silloin tällöin. Rankan kauden jälkeen moni halusi varmaankin vähän eroon salibandystä. Muutaman viikon lepo vaihtui monella muutaman kuukauden täydelliseksi levoksi salibandystä. Hyvä niin.

Henkinen lepo voi olla tärkeämpää kuin luulisi, kyllä se kunto ja pallokosketus tulee kauden aikana sieltä sitten ihan itsestään, pikkuhiljaa.

Kesällä oli siis tiedossa että puolustaja OP Rättäri lähtee takaisin Tampereelle. Myös puolustaja Jarno Leppälän siirto takaisin Hammersiin selvisi ajoissa. Näihin kahteen siirtoon varauduttiin lähinnä kiinnittämällä puolustaja Jussi Akela rivistöön. Lisäpelaajia ei aktiivisesti edes pyritty hakemaan, koska ainahan syksyllä joku ilmestyy jostain. 
Syksyyn oltiin lähdössä löysän kesän jälkeen sillä miehistöllä kun syksyn harjoituskauden alussa tuli yllättävä takaisku. Ykkösketjun pelaajat Kimi Tallberg ja Roope Fast ilmoittivat lähes yhdesstä suusta lopettavansa lähinnä motivaatio-ongelmiin vedoten. Kun viikkoa myöhemmin myös maalivahti Esa Innanen ilmoitti siirtyvänsä takaisin Rangersiin oli uusille pelaajille kova tarve. Ja asialla oli kiire. 

Pelaajia tuli ja meni
Seurajohto alkoi tehdä enemmänkin työtä uusien pelaajien löytämiseksi ja tuloksia alkoi pian syntyä. Suuri apu oli pelaajapörssistä (katso http://www.pelaajaporssi.net/) josta löyty pelaaja jos toinenkin niin salibandyyn, jalkapalloon kuin myös jääkiekkoon.

Yhtään pelaajaa ei haluttu ottaa ECG:n rinkiin näkemättä miestä useampaan kertaan. Pelkästään pelitaidot ei ollut ainoa kriteeri valinnalle. Lisäksi tärkeä puoli oli nähdä harjoittelumotivaatio, potentiaali ja sopeutuminen ryhmään. 
Moni pelaaja tuli ja meni syksyn aikana. Kuinka moni muistaa vielä nähneensä tai kuulleensa seuraavista näyttöjä antaneista pelaajista: Samuli, Kalle I, Sami, Kimmo, Tero, Kai, Antti, Kalle L, Juha.

Näiden lisäksi taitojansa esitteli onnistuneesti seuraavat jo kaikille tutut nimet: 
Jussi Akela- joukkueeseen haluttiin nimenomaan puolustava puolustaja tasapainottamaan joukkueen lukuisia hyökkääviä puolustajia. Oman pään varmistaja on hoitanut tehtävänsä ja pitänyt teholukemansa reippaasti plussalla.
Jarno Friman-mies on maalintekijä, jota joukkueeseen todellakin tarvittiin. Alkukaudesta onnistumisia ei juurikaan nähty, vaikkakin treeneissä mies teki jos minkälaisia maaleja. Lopultakin Jarno on saanut hanat auki myös virallisissa peleissä =)
Tuomas Kuusela-joukkueen nuorimalla pelaajalla on pehmeät kädet, suora lapa ja älyttömästi potentiaalia. Takana vasta muutama peli ja kuukausi, joten mies on vasta tulossa. Tuloksia ei odoteta välttämättä vielä tällä kaudella, vaan Tuomas lienee liekeissä viimeistään ensi kaudella.
Joona Säynevirta-harva tietää että tämä nopeajalkainen mies pelaa vasta ensimmäistä kauttaan salibandyä. Vahvan jääkiekkotaustan omaava Joonan kehityskaari ei voi olla muuta kuin ylöspäin, eteenkin kun mies käy kaikissa treeneissä tunnollisesti. Oman pelipaikan hakeminen on alkukaudesta vähän syönyt tehokkuutta.
Sale Sistonen-kokemusta ja osaamista uskomattoman paljon kentältä kuin myös penkin takaa, ei tarvittu kuin kahdet treenit ja mies oli kiinnitetty joukkueeseen. Löytänyt paikkansa joukkueesta nopeasti.

Hyökkääjistö muokkaantumassa ketjuiksi
On tärkeätä että toimivat ketjut saadaan muodostettua mahdollisimman pysyviksi hyvissä ajoin. Jo viime kauden yhdessä pelannut ketju MikkoRaula-Sami Pajula-Pate Laurila järjesti alkukaudesta joukkueelle voiton toisensa jälkeen. Tämä antoi muutoksia kokeneelle loppujoukkueelle aikaa löytää paikkansa. 

Mikon työesteiden vuoksi ketju ei ole juurikaan pelannut yhdessä viime aikoina ja uudelle vastuunkantoketjulle on ollut tarvetta. Mikon poissalessa ketjun laitahyökkääjän paikalla on pelannut tulokas Tuomas Kuusela. Uusioketjun yhteispeli on vasta löytymässä ja pelipaikan satunnaisuus ja vaihtelevuus haittaa tietysti eniten Tuomasta.

ECG:n muut ketjukoostumukset alkoivat selkiintyä oikeastaan vasta vuoden 2004 puolella. Vaikeissa tilanteissa joudutaan usein tekemään normaalista poikkeavia päätöksiä. Vuoden 2004 ensimmäisen turnausviikonlopun puolustajapulasta huolimatta pelaajavalmentaja Mikko Raulan teki kovan ratkaisun, siirtäessään turnauksen ainoan puolustajansa Sale Sistosen keskushyökkääjäksi "kakkosketjuun". Riski onnistui sen verran hyvin että ketju ratkaisi sen turnauksen molemmat ottelut ECG:n hyväksi.

Keskushyökkääjäksi nostettu (ex-)puolustaja Sale pelasi sen verran hyvin molempiin suuntiin, että siirrosta on luultavasti tulossa pysyvä. Sale Sistonen oli tammikuun alun turnausviikonlopun ykköshyökkääjä, kerättyään kahdessa ottelussa korkeimman pistesaaliin 2+5. Salen varmuus ja pelinlukutaito on antanut enemmän vapauksia ketjun laitahyökkääjille Pave Sallmenille ja Jarno Frimanille. Ketjun toimivuus perustunee pitkälti samanlaiseen pelitempoon, pelinlukuun ja peliajatukseen.

Viimeinen ketju kootaan lopuista pelaajista. Toistaiseksi Ola Nilsson on esittänyt kurinalaisinta puolustuspeliajattelua, vaikkakin mies on pelitavaltaan enemmänkin selkeä laitahyökkääjä. Tämä johtanee siihen että mies johtaa kolmosketjua keskustaa kevään peleissä. Laidoille on tarjolla Joona Säynevirta, Jarko Sallinen, Maukka Heikkilä ja Tuomas Kuusela silloin kun ei tuuraa ykkösessä. Joona, Jarko ja Maukka ovat kaikki jo ehtineet menestyksekkäästi esiintyä puolustajina ja joku heistä joutunee luutimaan alakerrassa myös silloin tällöin kevään otteluissa.
Vaikkakin ringissä on muutama " pelaaja liikaa", pitää muistaa että aina joku puuttuu kokoonpanosta syystä tai toisesta. ECG:n viimeisen 10 vuoden aikana on tasan KERRAN tapahtunut se ihme, että KAIKKI pelaajat olivat paikalla samassa ottelussa!

Puolustus elää vieläkin
Puolustuksessa luottonimiä ovat olleet parivaljakko Jani Pakkala-Ville Raula. Kaksikko takoaa pisteitä kovaa tahtia ilman että oman pään pelaaminen juurikaan kärsii. Kolmas vakiopakki tällä kaudella on ollut Akelan Jussi. Näiden lisäksi Jake Kaira on tähdittänyt muutamia pelejä kauden aikana ja Sale Sistonen ehti piipahtaa puolustuksessa. 

Yhdelle vakiopuolustajalle olisi vielä käyttö, jottei hyökkääjiä joutuisi koko ajan peluttaa puolustuksessa. Tälle kaudelle ei uusia nimiä enää saada, mutta ensi kaudeksi yksi varma vakiopakki olisi enemmän kuin tervetullut.

Maalivahdit tutussa roolissa
Maalivahtitilanne on hyvässä tasapainossa. Maalivahdit pelaavat käytännössä kauden  puoliksi sillä tavalla, että maalivahdit sopivat keskenään ja pelaavat molemmat yhden ottelun jokaisessa turnauksessa. Kilpailutilanne on hyvä ja molket sparraavat toisensa hyviin suorituksiin. Kun molemmat ovat myös  innokkaita harjoituksissa käviöitä ei lisämaalivahdeille ole minkäänlaista tarvetta.

Tämän kauden pelaajamateriaali on siis tässä paketissa. Vaikkakin tämä juttu olettaa asioiden olevankin näin juuri nyt, muutoksia voi aina tapahtua ja tapahtuukin. Viimeistään kevään aikana treeneissä taas piipahtaa joku uusi  pelaaja ja ensi kaudeksi on varmuudella luvassa joitakin muutoksia. Joku pelaaja lopettaa tai siirtyy joka ikinen kesä ja näin joukkueen luonnollinen muutos ja kehitys jatkaa kulkuaan.
 



22.07.2002
Pelaaminen 3. divarissa, tälläistähän tää!
Ensimmäinen kausi kolmannessa divisioonassa on takana ja nyt on analyysin paikka. Mikä oli toisenlaista verrattaessa nelosdivariin? Aluksi mikään ei oikeastaan tunnu mitenkään erilaiselta. Päinvastoin, ensimmäinen ajatus on että täällähän pärjää yhtä helposti kuin porrasta alempanakin, kiva, kiva. Pelikentällä ja sen laidoilla koetun alkuinnostuksen jälkeen, mielikuva murenee kuitenkin pikkuhiljaa. 

Erot
Yksilöinä pelaajat eivät teknisiltä taidoiltaan juurikaan poikkeaa nelosen pelaajista. Myöskään joukkueet eivät vaikuta kokonaisuudessaan sen kummoisemmilta. Kunnolla, ajan myötä tarkasteltaessa, huomaa kuitenkin rutinoitujen pelaajien hallitsevan paremmin pallottoman pelin ja joukkuepelaamisen ylipäätänsä, niin hyökkäys- kuin myös puolustuspäässä. 

Taitoerot pelaajien välillä ovat huomattavasti kapeammat. Mistään joukkueesta ei enää löydy selviä heikkoja lenkkejä ja harvoin myöskään mistään joukkueesta tulee lohkon heittopussi. Oikeastaan ainoa todella merkittävä ero löytyi maalin suulta. Kaikkien joukkueiden maalivahdit olivat järjestäen todella hyviä, ja jotkut maalivahdit jopa loistavia.

Häviäminen
Kolmoseen ei kannata lähteä pelaamaan, jollei joukkue ollut selvästi vahvimpia nelosessa. Pelaajille on henkisesti erittäin raskasta, kun voittoihin tottunut, iloinen joukkue joutuu kokemaan tappion toisensa perään. Joukkuehenki alkaa nopeasti halkeilemaan ja hyväkin porukka kokee paljon vaikeuksia ja sisäistä kitkaa sitä mukaa kun peli menee sekaisin. Syy pelin sekoamiseen löytyy siitä, että nelosessa dominoinut joukkue on usein kolmosessa häntäpään tai keskikastin joukkue. 
Ennen niin hyvin toiminut pelityyli ja taktiikka on sovitettava aivan uuteen uskoon kun huomataan ettei ole mahdollista pelata samaa peliä kuin aikaisempina vuosina. Sen kilpajuoksun häviää varmasti kokeneempia ja taitavampia joukkueita vastaan. Kauden aikana ei enää ole helppoa nopeasti muuttaa monta vuotta hyvin toiminutta pelityyliä ihan tuosta vain. Monet hyvät joukkueet ovatkin tämän takia tipahtaneet takaisin heti ensimmäisenä vuotena. 

Tuomarit
Tuomaritaso on myös astetta parempi kolmosessa. Ymmärtääkseni tuomaroinin alin taso miesten sarjassa on 4-6 divisioona. Sen jälkeen tuomareita "ylennetään" eri syistä ja he pääsevät viheltämään kovempia pelejä. Tämä myös näkyi, sillä täysin epäonnistunutta tuomarityöskentelyä ei juurikaan ilmene. Ei ainakaan yhtä usein kuin nelosessa.

Pelitapa
Kolmosessa saa fyysisesti pelata kovempaa peliä ilman huolta tahallisista vahingoittamis- yrityksistä.  Salibandy on yleensä ottaen nähtävästi menossa fyysisesti kovempaan suuntaan. Linjaus näkyy vahvimmin liigassa ja se heikkenee pelitason myötä mitä alemmaksi mennään sarjatasolla. Ymmärrettävää on, ettei heikkokuntoisten, hitaat reaktiot omaavien firmapelaajien voi antaa pelata peliä samalla tavalla kuin liigassa. Loukkaantumisriski kasvaisi aivan älyttömäksi. Adrenaliinitaso on monesti kuitenkin aika korkea pelissä kuin pelissä ja on muistettava että tahtotasolla on yllättävän suuri merkitys, sillä se joukkue usein voittaa joka sitä eniten haluaa.

Seuraava askel 
Kun otetaan vielä askel ylöspäin, eli siirrytään kolmosdivarin harrastelusta kakkosdivarin kilpatasolle, niin vaatimustaso nousee selvästi suuremman harppauksen. Suurin ero kolmosen ja kakkosen välillä on kakkosen jokaviikkoiset pelit, eli kaudesta muodostuu aika rankka. Lisäksi muita merkittäviä eroja ovat peliaika 3 x 20 minuuttia, sekä tietysti yleinen taitotaso / tempo, eli virheistä rankaistaan kovalla prosentilla. Tämä vanha klisee korostuu tietysti jokaisella sarjaportaalla. 
Kakkosdivarissa erikoistilanteita on treenattu enemmän, eli ylivoimat vapaalyönnit nousevat merkittävään asemaan. Ja tietysti se budjetti nousee kolmoseen verrattuna lähes kaksinkertaiseksi. Jokaiseen kotipeliin pitää varata omasta pussista 2,5 tunnin vuoro, ja  siihen lisäksi vielä kohonneet tuomari-/toimitsijamaksut. 

Ehkä on ymmärrettävää etteivät kaikki joukkueet halua nousta enää kolmannesta divisioonasta ylöspäin, ainakaan heikolla joukkueella. Tähän liittyi samalla myös ne harvat kielteiset kokemukset kolmosessa. Jotkut joukkueet taktikoivat ja häviävät enemmän tai vähemmän tahallaan pelejä, jotta sama sarjataso säilyisi. Tämä näkyi lähinnä kauden loppupuolella.



06.02.2002
Joukkuepelaaminen...
Nonniin, tämänkertaisen purkauksen aiheena on joukkuepelaaminen. Jokaisen
meistä olisi hyvä miettiä hetkinen itsekseen seuraavia asioita: Mitä
tarkoittaa joukkuepelaaminen? Autatko sinä joukkuetta toimillasi
turnauksessa ja harjoituksissa tai muina aikoina? Voisiko joukkuepelaaminen
olla jollain tavalla yhteydessä siihen paljonpuhuttuun peli-iloon?

Nuo edellämainitut kysymykset toivottavasti herättivät joitain ajatuksia
sinussa. Itse rupesin viime turnauksen aikana ja jälkeen miettimään asioita.
Tuolloin turnauksessa (varsinkin toisessa ottelussa) rehotti jälleen vanha
huutelu vaihtopenkiltä ja kentällä. Mietin, että mikä saa joukkueen jäsenen
huutamaan jatkuvasti (parhaassa tapauksessa järkeviä neuvoja, huonoimmassa
tapauksessa valittamaan) muille. Päädyin siihen, että syynä on
voittamisen/pärjäämisen halu ja siitä aiheutuva turhautuminen.
Voittamisenhaluhan on hyvä juttu. Onhan se kiva pelata, kun
joukkuekaveritkin haluavat pärjätä. Eihän meistä varmaan kukaan Suomen
mestaruutta tavoittele, mutta kunhan pärjättäisiin meidän omalla
sarjatasolla.

Ok. Siis voittamisenhalu hyvä. Sen ilmenemismuoto - huutelu - paha. Miksi
huutelu on paha? Ensinnäkin matsin aikana on niin paljon muita keskittymistä
vaativia tilanteita, että viestit usein kommunikoidaan ja ymmärretään
väärin. Tämän takia esim. monet ammattivalmentajat ovat sanoneet, että pelin
aikana ei mitään monimutkaisia asioita saada pelaajille perille.
Toinen kommunikaatiota vaikeuttava ongelma pelitilanteessa on se, että
kommenttia tulee monesta eri lähteestä. Tämä lienee helppo ymmärtää: toinen
sanoo toista ja toinen sanoo toista. Yksi kysymys on myös auktoriteetti:
Millä perusteella tuo kaveri luulee tietävänsä asian paremmin kuin minä?
Hei! Näkemyksiä on erilaisia. Mutta jotta joukkue saadaan pelaamaan
joukkueena (eli esim. noudattamaan samaa taktiikkaa tai sovittuja kuvioita)
on ensisijaista, että pelaajille annettava viesti on yhdenmukainen. Sen
takia esim. minä ja Pave keskustellaan asioista ensin keskenämme ja sitten
vasta joukkueen kanssa. Voi olla, että kaukalon laidalta huudettu kommentti
on täysin validi ja käytännöllinen tietyissä yhteyksissä, mutta ei sovi
lainkaan yhteen siihen visioon jota olemme (siis valmentajat) ajatelleet
joukkueen käyttävän.

Johtopäätökset/toivelista:
Näen joukkuepelaamisen hyvin laajana kokonaisuutena, johon kuuluu paitsi se,
että noudattaa joukkueen tavoittelemaa pelitaktiikkaa ja tilanteissa
mahdollisesti sovittuja ratkaisuja, myös yleinen esiintyminen treeneissä ja
matseissa. Hyvää joukkuepelaamista on mielestäni se, että antaa itsestään
jotain joukkueen eteen: fyysinen suoritus, aikaa, henkistä johtajuutta,
suunnittelukykyä, toteutusta jne.

Toivon, että voittamisen halu säilyy pelaajilla. Onhan se keskimäärin
kivempi voittaa kuin hävitä...vai mitä?
Toivon, että voittamisen halu voidaan kanavoida enemmän siihen omaan
pelaamiseen, esimerkin näyttämiseen ja hengen nostattamiseen.
Toivon, että otteluissa erityisesti kommentointi ja huutelu jää ehdottomaan
minimiin! Jotta viesti on yhtenäinen, ohjeiksi tarkoitetut kommentit tulevat
valmentajilta. Jos on semmoinen fiilis, että on ihan PAKKO kommentoida,
mieti ensin, voinko sanoa tämän asian ottelun jälkeen tai treeneissä.
Muista, että ottelussa KUKAAN ei ole parhaimmillaan antaessaan ja ottaessaan
vastaan palautetta. Pyritään sen vuoksi vain kannustaviin kommentteihin.

Nyt kun lopetan tähän tämän kirjoituksen, haluan todeta, että en huvikseni
kirjoittanut tätä juttua vaan ihan vakavalla mielellä. Jos nyt tuntuu, että
"skippasit" yli osan tekstistä, suosittelen että luet koko viestin
uudestaan...
Ja kommentit em. asiaan voi osoittaa kirjoittajalle puhelimitse,
sähköpostitse tai henk.kohtaisesti.

Mika



14.08.2001
Pelaaminen 3. divarissa, millaistakohan?
Ensimmäistä kertaa ECG:n edustusjoukkueen historiassa sarjataso on vaihtunut. Joukkue on alusta asti  pelannut samalla sarjatasolla, eli miesten 4. divisioonassa. Ensimmäisellä kaudella 1993-94 alimman sarjan nimi oli kuitenkin vielä Suomi-sarja. Seuraavalle kaudelle alimman sarjaportaan nimi muuttui järkevämmäksi, eli 4. divisioonaksi. 

Kaiken kaikkiaan ECG ehti pelata 8 kautta perjälkeen 4. divisioonassa, koskaan nousematta ja kertaakaan putoamatta. Tosin molemmat tapahtumat ovat olleet vuosien saatossa aika lähellä. Tiukin tilanne oli heikolla kaudella 1997-98, jolloin ainoastaan keskenäisten otteluiden paremmuus piti ECG:n nelosdivarissa. Toisaalta vuonna 1994-95 kauden viimeisessä pelissä voitto taas olisi riittänyt suoraan nousuun. Kaikki mahdollisuudet tarjottiin siinä pelissä ECG:lle, joka kuitenkin hermoili tappion itselleen. Jälkeenpäin voi todeta että oli ehkä parempi ettei nousu toteutunut, sillä maitojuna olisi todennäköisesti tuonut joukkueen saman tien takaisin.

Tämän lisäksi ECG on periaatteessa ollut neljästi ensimmäinen joukkue jolla ei ollut mahdollisuutta nousta 3. divisioonaan (94-95, 95-96, 98-99 ja 99-00), kunnes viimeisellä kaudella nousu lopulta toteutui, ja kirkkaasti.
Mutta mikä muuttuu tulevalle kaudelle, vai muuttuuko mikään.

Vastustajat
Yläpuolellamme on käytännössä enää 84 joukkuetta koko suomessa! (Liigassa 12 joukkuetta, 1. divarissa  kahdessa lohkossa yhteensä 24 joukkuetta,  2. divisioonassa 4 lohkossa yhteensä 48 joukkuetta). Loput joukkueet pelaavat samalla tai alemmalla sarjatasolla. Virallisia salibandysaeuroja on sentään 819 kpl, (vuonna 2000) ja joukkueita vielä reippaasti enemmän.

Todennäköiseti ensi kausi tuo mukanaan myös tasollisesti parempia pelejä, jossa joukkueiden ja pelaajien fyysinen taso ja taitotaso on astetta parempi. Kaikki joukkueet ovat luultavasti jollain tavalla enemmän tosissaan mukana touhussa, eikä selviä heittopusseja lohkoista toivottavasti enää löydy. Harvan pelaajan mielestä on hauskaa pelata tai edes seurata pelejä, jotka päättyvät kolmannen erän alussa keskeytykseen tilanteessa 12-0. Paljon antoisampaa on pelata tiukka, hyvätasoinen peli josta jää hyvä fiilis. 

Peli
On siis hauskempaa vääntää ottelussa tosissaan kuin vaan surffailla ja katsoa kumpi tekee enmmän maaleja 45 minuutin aikana. Toinen hyvä puoli joukkueiden taitotason noustessa on usein se että tahattomat ja tahalliset riikkeet vähenevät. Paremmat joukkueet osaavat pelata hallitusti ja pelaajat ovat teknisesti taitavampia, jolloin tahallisten rikkeiden ja virheiden tekeminen ei kuulu samalla tavalla valikoimaan, paitsi ehkä taktisessa mielessä. Tämä yhdistettynä siihen että miestä saa ottaa ja otetaan hivenen kovempaa tekee pelistä nautittavampaa. Pitäähän nyt pelin jälkeenkuitenkin jossain tuntua että on pelannut. Kyllä aina muutama mustelma kropasta tulee löytyä. Treeneissa hölkkäillään ihan tarpeeksi.

Tuomarit
Toivotttavasti myös tuomareiden taso paranee. En tiedä viheltävätkö samat tuomarit kaikki turnausmuotoiset sarjat (3-6 div.) vai vaaditaanko heiltäkin jonkinlaista näyttöä ennen kuin pääsevät viheltämään seuraavalle sarjatasolle. Heikkoja tuomareita ei onneksi ole hirvittävän paljon, mutta siitä huolimatta he pystyvät pilaamaan pelin kuin pelin, kohdalle sattuessaan. Eteenkin tietyt samat juopohtavat, krapulaa kärsivät, turhautuneet dumarit tekevät hommaa ihan pelkästään korvausten takia. Valitettavaa.

Olosuhteet
Kolmosdivarissa ottelut pelataan käytännössä aivan samoilla kentillä kuin kaikki muutkin. Vasta liigajoukkueet pelaavat ottelunsa paremmilla kentillä kuten esimerkiksi Nova-hallissa tai vastaavassa. Pääkaupunkiseudulla on kuitenkin odotettavissa jonkilaista parannusta m.m uuden Myllypuron Arena-Centerin aukeamisen myötä. Myös Tikkurilaan on avattu Tiikeri-Areena, joka on kuulema asiallisen oloinen halli. Kenttiä tarvitaan vieläkin todella paljon lisää tänne eteläsuomeen, sillä tällä hetkellä suurin yksittäinen syy siihen ettei lisenssipelaajien ja joukkueiden määrä kasva on se, että vapaata kohtuhintaista peli- ja harjoitustilaa ei ole tarjolla.

ECG:n osalta ensi kaudella otteluohjelmassa on vain yksi matkapeli ja sekin suuntautuu perinteisesti Lohjalle. Matkustaminen on kuitenkin aina aika- ja rahakysymys. Viimeistään siinä vaiheessa kun joukkue yltää tasolle jossa pelit muuttuvat yksittäisiksi ja pelejä pelataan yhä kauempana tietty harrastelijasuus häviää. Pelaamisen maksaessa enemmän ja viedessä myös enemmän aikaa, joukkueessa tapahtuu tavallisesti suuri muutos. Osa pelaajista lopettaa koko lajin ja keskittyvät perheeseen. Toiset siirtyvät jjäähdyttelemään takaisin alasarjoihin ja loput jatkavat joukkueessa panostaen lajiin yhä enemmän. Tavallisesti nousevaan joukkueeseen on usein tyrkyllä uusia pelaajia, joten harvoin joukkue hajoaa pelaajakadon vuoksi. Tavanomaisempaa onkin joukkueen hajoaminen sitä mukaan kun joukkue putoaa alaspäin. Parhaat ja motivoituneimmat pelaajat jättävät tällöin seuran, joka omalta osaltaan tuo mukaanaan yhä lisää ongelmia seuraavalle kaudelle.
 



24.05.2001
Kolmosdivaria kohti
Vielä kolmisen kuukautta ja kausi alkaa taas. Vastus on kovempi kuin aikaisemmin ja pelijärjestelmä varmaankin rankka - todennäköisesti kolme joukkuetta kymmenestä putoaa 4. divariin.

Tavoitteena täytyy olla vähintään säilyminen 3. divarissa. Toisaalta, kaiken järjen mukaan, ECG:n pitäisi myös pystyä taistelemaan lohkovoitosta tänäkin vuonna. Kukaan teistä ei pysty vakuuttamaan minua siitä, etteikö ECG voisi voittaa lohkoaan tänäkin vuonna 2001-2002.

Eri asia sitten on mitä menestymiseltä vaaditaan. En halua enää toistaa mitä viime kauden alussa kirjoitin. Nuo löytyvät ECG:n kotisivuilta "legendaariset lauseet" otsikon alta. Se, etten toista niitä tässä, ei tarkoita etteivätkö ne pätisi tulevaankin kauteen. Varmaankin kaikki huomasivat kauden palautteesta, että menestys on monen asian summa. Sitä voisi ajatella vaikka tyyliin a+b+c+d...=menestys. Kaikkein vaikeinta kuitenkin on se, että täydelliseen menestykseen vaaditaan kaikki osatekijät. Itse luotan (ja niin täytyy muidenkin luottaa) siihen, että valmennusjohto kehittää/näkee taktiset ja strategiset kuviot oikein. Haluan keskittyä enemmän siihen mitä pelaajat yksittäinä, ajattelevina ihmisinä tekevät ja voivat tehdä.
 

Itseluottamus
Joukkueen itseluottamus ja henki kasvavat kokemusten myötä. Hassua todeta, mutta ECG on kokemuksensa puolesta ensi kaudella uuden haasteen edessä. Silloin kun joukkue on uuden tilanteen edessä, mitataan joukkueen todellinen itseluottamus. Jos viime kauden ensimmäinen tappio olisi tullut heti esim. toisen turnauksen alkuun, löisin vetoa että kausi olisi ollut kovin erilainen kuin miten se päättyi. Ainakin henkisesti. Tulos olisi toki voinut olla sama. Mutta ensi kaudella on tilanne taas sama. Meillä ei ole yhtään pistettä plakkarissa kauden alussa, eikä yhtään voittoa alla. Tosin ei yhtään tappiotakaan. Mitä pyrin tässä sanomaan on se, että ensi kauden alussa mitataan taas joukkueen kunto (niin henkinen kuin fyysinen), eikä silloin ole varaa enää muistella mennyttä kautta.
 

Asenne
Joukkuehenki voi olla yhtä heikko kuin sen heikoimman yksilön asenne. Yksittäisen pelaajan heikko asenne/pelimoraali voi olla riittävä tuhoamaan koko joukkueen asenteen. Yksi huono esimerkki riittää pilaamaan koko joukkueen yrityksen. Joskus näin käy, onneksi toisinaan se ei riitä sammuttamaan joukkueen sisäistä paloa. Toivon, että ensi kaudella jokainen muistaa tämän ja kiinnittää huomion omaan itseensä ja pitää huolen siitä, ettei ainakaan itse huonolla esimerkillä pilaa joukkueen peliä. Itsekuria täytyy löytyä sen verran.
Kaikki yksilöt vaikuttavat asenteellaan muihin, on vaan kauhean paljon helpompi vaikuttaa negatiivisesti kuin positiivisesti.Niin ja mikä se asenne sitten on? Rennosti vaan täysillä, sanoi valmennusjohto. Edelleen nautitaan pelaamisesta ja siitä mitä kentällä tapahtuu. Keskitytään peliin ja unohdetaan muut asiat. Tehdään asiat niin 
hyvin kuin pystytään.
 

Loppukommentti
Lopuksi en malta kuitenkaan olla toteamatta "tullaan paikalle treeneihin ja peleihin...niin annamme itsellemme mahdollisuuden".

J. Edgar Hoover



02.05.2001
Ala-divisioonajoukkueen tie menestykseen
Kymmenen vuoden tahkoamisen jälkeen samalla sarjatasolla aladivisioonassa, saa sitä jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä voittavassa joukkueessa on erilaista kuin häviävässä joukkueessa. Menestykseen on käytännössä olemassa kaksi eri reittiä. Joko joukkue on yksilöinä niin paljon vastustajiaan taitavampia, että voitot tulevat loistavien yksilösuorituksien avulla, tai sitten ryhmä pelaa joukkueena yhtenäisemmin ja paremmin kuin vastustajat.

Yksi merkittävä ero näissä menestykseen johtavissa poluissa kuitenkin on. Mikään joukkue ei voi kertaheitolla, omalla päätöksellään parantaa joukkueensa yksilöiden taitotasoa. Pidemmän päälle taidot voivat tietysti kehittyä nopeastikin (eteenkin nuorilla), mutta eivät yön yli, eivätkä harjoiteltaessa kerran-kaksi viikossa, niin kuin alasarjoissa usein tehdään. Jokainen joukkue voi kuitenkin tehdä päätöksen siitä, miten se joukkueena voisi pelata paremmin. Siihen muutokseen ei tarvitse hirveästi aikaa, vaan lähinnä vaan tahtoa. Muutos ei välttämättä edes vaadi mitään "suurta yhteistä päätöstä" saunaillassa, vaan joukkuehenki voi kasvaa itsestään, jolloin on luonnollista pelata yksilönä joukkueen eteen..
 

Yhtenäisen joukkueen  menestyksen palaset
Koska yksittäisten pelaajien pelillistä taitotasoa ei voi siis lisätä kertaheitolla, on pelaajien otteluissa tekemän työmäärän  lisääminen ja joukkueena pelaaminen, jäljelle jäävät keinot joukkueen pelin parantamiseksi. Työteon määrää voi nostaa kahdella tavalla. Joko pelaajien kunnon on parannuttava tai sitten joukkueeseen otetaan lisää pelaajia. Kolmea ketjua käytettäessä joukkue voi toteuttaa työteliästä pelitapaa läpi koko ottelun ja pitää lyhyjen vaihtojen suomaa tarpeeksi kovaa tempoa ja työmoraalia yllä. Kahdella ketjulla pelattaessa vaarana on kunto loppuu pelaajilla kesken jolloin vaihdot pitenevät, työmoraali heikkenee ja virhealttius lisääntyy. 

Joukkueen menestyksen kautta myös yksilöt menestyvät ja tärkeätä onkin, että kaikki pelaajat pelaavat joukkueelle. Kentälle mennään aina pitämään hauskaa ja pelaamaan joukkueen eteen, eikä omia tehopisteitä metsästämään. Joukkuepelaaminen on hyvä aloittaa puolustuspelaamisesta. Niin kauan kuin pelaajien määrä ja kunto riittää vetojen ja syöttöjen aktiiviseen peittämiseen, ei vastustajalle voi tulla kovinkaan montaa "tuhannen taalan" maalipaikkaa ottelussa. Tämä maalivahdin työtä helpottava pelitapa vaatii todella paljon pallotonta työtä puolustuspäässä, ja tässä kolmen ketjun voimavarat tuleekin hyödynnettyä. Kun koko joukkue osallistuu aktiivisesti omalta osaltaan puolustuspelaamiseen, ei omaan päähän yleensä tehdä yhden ottelun aikana 2-4 maalia enempää. Aina pitää kuitenkin olettaa omien hyökkääjien tekevän voittoon tarvittavat 3-5 maalia. Hyökkäyspäässä pelaajille voikin antaa täysin vapaat kädet käyttää omaa luovuuttaan.
 

Toinen askel menestykseen on joukkueen tarpeeksi leveä tasainen materiaali. Tasavahvoja pelaajia tulisi siis löytyä reiluun kolmeen kentälliseen, joten vaikka yksityiskiireet ja loukkaantumiset aina rassaavat joukkueita kauden aikana, kasaan saadaan tarpeeksi pelaajia jotta pelitapaa on mahdollista toteuttaa, sillä menestys perustuu kuitenkin käytännössä kovaan pallottomaan, kollektiiviseen työhön.  Kun pelaajat ovat taidoltaan ja ominaisuuksiltaan lähestulkoon samaa tasoa, ei yksittäisten pelaajien päivän kunto ja paikallaolo ratkaise myöskään otteluita. Jokaisessa pelissä muutamalla pelaajalla on aina hyvä päivä, joka samalla riittänee voittoon tai ainakin hyvään peliin, eikä kauden aikana näin tule pahoja notkahduksia. Näin myös joukkueen rutiinitaso riittää ottamaan voittoja heikommista vastustajista. Parempien vastustajien kaataminen vaatii luonnollisesti vielä parempaa peliä, eivätkä mitkään pelit ole todellakaan helppoja. Hyvänä päivänä kun monella pelaajalla kulkee peli hyvin, murskavoitot ovat kuitenkin mahdollisia.

Ryhmä ei saa olla liian homogeeninen, vaan poikkeukset myös vahvistavat joukkuetta. Yksittäisten pelaajien vahvuuksia ja heikkouksia on hyvä hyödyntää järkevästi. Esimerkiksi taitavaa, innokkaasti hyökkäävää, laiskasti puolustavaa pakkia kannattaa tietysti hyödyntää oikein. Pelajaan pakkipariksi tulisikin laittaa tunnollisesti pelaava puolustava puolustaja joka varmistaisi hyökkäävän pakin nousut. Eipä olisi haittaa siitäkään, että joku kentällisen hyökkääjistä osaisi pakin nousun paikkaamisen jalon taidon. 

Jokainen joukkue tarvitsee myös omat vastuunkantajansa, jotka tasaisissa ja tiukoissa otteluissa ratkaisevat ottelut joukkueen eduksi. Samalla on syytä muistaa, että joukkueelle on pitkässä juoksussa harvoin hyötyä yhdestä ylivoimaisesta "tähtipelaajasta". Hyvänä päivänä tämä tähti ratkaisee yksin pelejä joukkueelleen, mutta huonona päivänä joukkue kaatuu tähtensä mukana huonommallekin vastustajalle. Joukkueen muut pelaajat siirtävät liian helposti vastuun aina tälle yhdelle pelaajalle ja odottavat ja olettavat tämän tekevän jotain ratkaisevaa. Vaikeuksiin joukkue joutuu eteenkin kun vastustaja osaa pimentää "tähden" ja muut joukkueen pelaajat pakotetaan näin epäsuorasti ottamaan vastuuta, johon he eivät ole tottuneet eivätkä valmiita.

Leveän materiaalin joukkueessa leimaavaa onkin joukkueen sisäisen pistepörssin tasaisuus. Pistepörssien kärjessä ei leveän materiaalin joukkueen pelaajia pahemmin komeile. Jotta materiaalia olisi myös mahdollista hyödyntää, on tärkeätä että peliaikaa siunaantuu kaikille pelaajille tasaisesti läpi ottelun. Muuten on vaarana, että kauan penkin päässä istuneet menettävät tuntumansa peliin, eivätkä tarvittaessa pysty enää samalla tavalla auttamaan joukkuettaan. Mikäli vain mahdollista, on myös hyvä pitää samat ketjukoostumukset kasassa mahdollisimman usein. Tämä parantaa ketjujen yhteispeliä ja mahdollistaa myös vapaalyönti- ja kulmakuvioiden käyttämistä otteluiden aikana. Myös yksittäisten pelaajien roolitus selkeytyy.
 

Tärkeätä on huomioida että esimerkiksi joukkueen pelikuri ei ole valmentajan "määräämää", vaan pelaajien itsensä ymmärtämä. Valmentaja tai kapteeni voi tietysti muistuttaa asiasta ajoittain. Joukkueen pelikuri sisältää m.m. vaihtojen pituuksista huolehtiminen. Eteenkin kun joukkue pelaa kolmella ketjulla vaihdot on pidettävä lyhyenä. Kentälle ei jäädä roikkumaan, vaan minuutin aikana tehdään töitä hartiavoimin molempiin suuntiin. Kurinalaisuus tarkoittaa myös joukkueelle haitallisten asioiden välttämistä. Esimerkiksi jäähyt eivät koskaan ole joukkueelle hyväksi, joten ainoastaan järkevät jäähyt ovat hyväksyttäviä. Kurinalainen joukkue ei myöskään mene mukaan vastustajan sääntöjen vastaiseen pelaamiseen. 

Samalla on hyvä muistaa, että jotta pelaaja pystyisi ja haluaisi pelata joukkueen puolesta on yksittäisen pelaajan myös tunnettava kuuluvansa joukkueeseen ja olevansa osa joukkuetta. Joukkuehengen merkitys tulee tässä esille, ja joukkueen yhteisten tilaisuuksien ja ajanvieton oleellisuutta ei saa väheksyä. Eteenkin uusien pelaajien "sisäänajo" joukkueeseen tapahtuu todellisesti vasta yhteisen kostean saunaillan tai vastaavan tapahtuman jälkeen. Tiiviiseen kaveriporukkaan sisään pääseminen ei aina ole helppoa, joten asiaa auttaa jos uusi pelaaja tuntee ainakin muutaman pelaajan ennestään. 

Tärkeätä on vain muistaa, että uusien pelaajien on sovittava joukkueen sen hetkiseen fyysiseen ja henkiseen muottiin. Joukkueen iskukyky ei näin edes ratkaisevasti heikkene yksittäisten pelaajien lopettaessa uraansa tai vaihtaessa kauden päätteeksi seuraa,  Lähteneen pelaajan pystyy korvaamaan vastaavalla. Tietysti jokaisessa joukkueessa on tietyt pelaajat, tietty ydin, joka on käytännössä korvaamaton, tavalla tai toisella. 
 

Erittäin merkittävä asia on tasokas maalivahtipeli. Oli kyseessä sitten salibandy tai jääkiekko, niin mikään joukkue ei ole voittanut mitään merkittävää ilman hyvää maalivahtia. Maalivahti on joukkueen tärkein yksittäinen pelaaja, joka huonona tai hyvänä päivänään voi ratkaista ottelun suuntaan tai toiseen. Joukkueen pelaajat uskaltavat pelata oikealla tavalla, jos pystyvät luottamaan maalivahtinsa torjuntoihin. Jos kentällä on maalivahti jolla ei vielä ole täysin joukkueen luottamusta, vaikuttaa se kenttäpelaajien tapaan liikkua kentällä. Kenttäpelaajat pyrkivät auttamaan maalivahtiansa ja toisiaan liikaa, ja ylireagoivat näin vastustajien liikkeisiin ja sotkevat omat puolustuskuvionsa. Tämä on usein sitä koirilta opittua pallon perässä juoksemista.

Seuran sisällä pieni kilpailutilanne maalivahtien kesken motivoi torjujia ainakin harjoituksissa. Kaksi maalivahtia on optimaalinen määrä joukkueessa, mikäli molemmat pysyvät terveenä koko kauden ja ovat innokkaita harjoittelemaan. Kolmas maalivahti on hyvä vain siinä tapauksessa, että joukkue tietää jo ennen kautta tarvitsevansa kolmea torjujaa, syystä tai toisesta.
 

Lisäksi on joukko seikkoja jotka ovat omalta osaltaan hyvä huomioida. Laitahyökkääjien on hyvä olla nopeita jaloistaan, sillä se tehostaa karvausta ja oman maalin suojelemista, esimerkiksi vastustajan vastahyökkäyksissä. Keskushyökkääjien on puolestaan hyvä olla peliä lukevia ja rakentavia, maltillisempia puolustustakin ajattelevia pelaajia. Hyvässä joukkueessa puolustajat ovat usein myös joukkueen taitavimpia yksilöitä. Tämä jättää pelinrakentelun herkemmin puolustajille ja pakottaa samalla hyökkääjiä ottamaan huomioon omat puolustajansa myös hyökkäyspäässä. Harvassa joukkueessa hyökkääjät ovat niin taitavia, että voittavat pelit pelaamalla kolmistaan viittä puolustavaa vastustajaa vastaan. Pelin levittäminen välillä puolustajille avaa hyökkäyspäähän m.m. uusia syöttöväyliä, jotka puolestaan johtavat herkemmin puolustavan joukkueen virheisiin. Myös tulivoimaa takalinjoilta on löydyttävä. Eteenkin vastustajan sumputtaessa, kovien laukausten tulisi useammin lähteä kaukaa. Yllä mainittujen asioiden lisäksi ei saa unohtaa montaa pientä asiaa, jotka vaikuttavat joukkueen pelilliseen menestykseen kuten; onni, kokemus, harjoitusolosuhteet, peluutus, seurataustat, yli- ja alivoima ...

Loppuun tärkeä huomio: pelaamisen on oltava HAUSKAA, eihän sitä touhua kukaan muuten jaksa.
 

Yksilöjoukkueen pelitapa
Koska taitavksi yksilöjoukkueeksi ei noi vaan tulla, tämä osuus käsitellään seuraavassa ainoastaan pintapuolisesti.

Yksilöjoukkueissa suositaan usein hivenen kapeampaa tiiviimpää kaveririnkiä. Otteluihin ei tarvita, eikä oikeastaan usein haluta enempää kuin kaksi pelaavaa kentällistä (n. 10pelaajaa). Tämä takaa sen, että kaikki saavat tarpeeksi peliaikaa ja pysyvät hyvin lämpiminä, hitaammassakin tempossa. Yksilöjoukkueen pelaajat pitävät paljon palloa ja pallollinen hallinta onkin usein yksipuolista. Tosiasiahan on tietysti se, että ilman palloa ei yksikään vastustaja maaleja tee. Vastustajien mahdollisuudet löytyvät lähinnä terävissä vasta- hyökkäyksissä. Kokeneista pelaajista muodostuva yksilöjoukkue pelaa tavallisesti järkevämmin ja maltillisemmin kuin junioreista koostuva taitojoukkue, jossa vauhtia ja yritystä on joskus liikaa ja virheitä tehdään runsaammin.

Ottelut ovat lähes poikkeuksetta maalirikkaita, sillä yksilöjoukkue on tottunut siihen ettei omaa maalia tarvitse hirveästi puolustaa. Joukkueen hyökkääjät tekevät järjestäen 5-10 maalia ottelua kohden ja pelaaminen onkin usein helppoa ja hauskaa. Yksilöjoukkueessa taitavat yksilöt kääntävät tasaiset ottelut voitoiksi vielä viime hetkilläkin ja pystyvät nousemaan monenkin maalin tappioasemasta. Mikäli tämän kaltainen joukkue osaa lisäksi pelata nöyrästi yhteen joukkueena, tie vie luotisuoraan ylimmille sarjaportaille. 

Vaikeuksia kohdataan silloin, kun vastaan asettuu erittäin puolustusvoittoisesti ajatteleva hyvä vastustaja. Taitojoukkueet ovat usein otteluiden alussa vielä kylmiä ja turhat alun löysäilyt avaavat vastustajille usein hyviä maalipaikkoja. Silloin siitä perinteisestä 2-4 maalin takaa-ajoasemasta ei olekaan niin helppo enää nousta, eteenkin jos otteet vielä kovenevat ja turhautuminen ilmenee jäähyjen muodossa. 

Mikäli joukkueessa taitopelaajia on liian harvassa, joukkue kohtaa järjestäen vaikeuksia kun joku avainpelaaja puuttuu. Tutkaparit tai ketjut hajoavat, eikä tehoja löydy enää samalla tavalla. Myös tietty ylimielisyys paistaa ajoittain yksilöjoukkueen taitopelaajista läpi. Vastustajia (ali)arvioidaan pelkästään taitojen perusteella, eikä kovasta yrityksestä vastustaja juuri "pisteitä" saa.
 



27.01.2001
Kahjon elämän käänteitä...
No niin, pikkiriikkisen myöhästynyt jatko tuohon mun viime kesän maraton-juttuun.

Myöhästymisen syynhän tietää jo kaikki meidän joukkueen pelaajat, mutta kerrataanpa kuitenkin tähän alkuun mitä tapahtui. Elokuun ekalla viikolla kävi sitten niin, että pelatessamme torstaivuorolla Ruskeasuon Arena Centerissä mulle sattui vauhdikkaassa harhautusliikkeessä jonkinlainen venähdys vasempaan polveen. Fiilis oli vähän samanlainen kuin kaksi vuotta aiemmin, jolloin mulla kaukalopallomatsissa meni polvilumpio (samasta polvesta) sijoiltaan. Tällä kertaa tuo vamma ei kuitenkaan vaikuttanut niin pahalta.

Helsinki City Marathoniin oli siis noin 2 viikkoa aikaa ja vitutus oli aika lailla kova: treenaus oli jatkunut koko loppukesän aika hyvin ja olin varma pystyväni maratonista suoriutumaan. Siispä ei muuta kuin lepoa ja katsomaan, miten tilanne kehittyy. Lääkärissä en tuolloin käynyt.

Maratonpäivä (19.8.2000) lähestyi ja vamma tuntui paremmalta. Mutta seuraavana keskiviikkona oli tulossa myös ohjelmaan ECG:n historian ensimmäinen Suomen Cupin ottelu ja sekin oli otettava suunnitelmissa huomioon. Lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että noin 4 tunnin yhtämittainen rasitus maratonin muodossa on liian paljon polvelle. Näin jäi maraton sitten väliin.

Ja sitten paukkui
Maanantaina 21.8. oli ECG järjestänyt harjoitusottelun Valtti II:ta vastaan ja ajattelin, että tuossa ottelussa on testattava kestääkö polvi keskiviikon ottelun vai ei. Hölkkäsin mennessäni treeniotteluun metroasemalle, eikä jalassa tuntunut mitään kummallista. Ei myöskään alkulämmittelyssä. Pelasin luonnollisesti polvituki jalassa. No, muutaman vaihdon jälkeen tuli sitten tilanne (pelasin muuten pakkina tuossa ottelussa), jossa vastustaja heitti pallon taakseni meidän alueen kulmaan. Juoksin takaperin hyökkäyksen mukana ja kun pallo heitettiin tuohon kulmaan käännyin laittakseni rintamasuunnan menosuuntaan. Paino oli vasemmalla jalalla ja kääntyessäni tunsin TODELLA kovan kivun polvessani  ja jalka petti alta. Maatessani siinä lattialla tarkastin ensimmäiseksi, oliko polvilumpio paikoillaan vai ei. Muutama sekunti meni siinä kun kipu velloi rankasti, kunnes pystyin toteamaan, että lumpio on suurinpiirtein oikealla paikalla. Sitten olikin aika päästä kavereitten tukemana vaihtoaition puolelle. Tuolloin jo tiesin mielessäni, että nyt ei ole kyse pienestä vammasta (vaikkei mulle aikaisemmin ollutkaan mitään suuria loukkantumisia sattunutkaan).

Otin sitten seuraavana päivänä yhteyttä minua pari vuotta sitten hoitaneeseen lääkäriin ja sain ajan keskiviikoksi. Standarditoimenpide on, että lääkäri kirjoittaa lähetteen magneettikuvaukseen ja näin kävi nytkin. Perjantaille oli aika ja jo tunnin päästä saisin tietää tulokset. Vaikka olenkin mielestäni aika joukkuepelaaja, en kyllä saanut itseäni keskiviikkona lähtemään Suomen Cupin ottelua katsomaan. Jälkikäteen tuokin vähän harmittaa, kun en lähtenyt.

Tuomion kuuleminen
No niin, perjantaina sitten suoritettiin magneettikuvaus (samalla tavalla kuin n. kaksi vuotta aikaisemmin). Kuvaus itse kestää noin tunnin, jonka aikana pitää maata selällään liikkumatta, lukuunottamatta pieniä taukoja kuvauksen välillä. Ei mikään helppo homma olla aivan liikkumatta, varsinkin kun mä meinaan aina nukahtaa siihen. Tunti kuvausten jälkeen sain kuvat ja ne kehittäneen lääkärin lausunnon: eturistiside poikki. Siinä meni se häviävä toivo siitä, että olisin välttänyt rakenteellisen vaurion. Sitten suorin lääkärini luokse kuulemaan jatkosta. Lääkäri vaikutti olevan myös hieman pettynyt, että juuri eturistiside oli poikki. Seuraava kysymys oli, että mikä olen ammatiltani. Siinä vaiheessa rupesi kyllä sydäntä kylmäämään. Sanoin, että toimistotyötähän minä teen. Heitin siihen sitten keveyttä tavoitellen, että enhän minä mikään ammattiurheilija ole. Johon lääkäri totesi, että eipä tulekaan tuolla polvella (Muistelen, että tuo oli se kommentti. Tuossa vaiheessa rupesin olemaan niin shokissa, että lähellä oli ettei kyyneleet ollut silmissä.)

No, sitten käytiin vaihtoehtoja läpi. Ensimmäinen oli, ettei tehdä mitään. Ilman eturistisidettäkin voi elää, tosin ilman sitä ei tulla urheilua harrastamaan. Toinen oli, että suoritetaan korjaava leikkaus. No, näistä kahdesta oli aika helppo valita. Urheilu on ollut niin tärkeä elämäntapa minulle, että päätös syntyi samantien. Sitten mietittiin miten leikkaus toteutetaan. Vaihtoehtoina oli erilaiset yhdistelmät yksityisen ja julkisen sairaanhoidon välillä. Itse päätin, että jostain asioista voidaan säästellä, mutta terveys ei ole yksi niistä. Sattui niin, että mm. Jokereitten lääkärinä toimiva Ismo Syvähuoko, piti myös vastaanottoa samalla lääkäriasemalla (Kolmen Sepän Lääkäriasema). Ismo on maan huippuja urheilukirurgian alalla ja näin sitten päädyttiin siihen, että Ismo leikkaa ja leikkaus tehdään kokonaan privaatisti (siis yksityisen lääkintähuollon puolella).

Tekninen puoli
Tähän vaiheeseen laitan sitten kaavakuvan polvesta, jotta tulee tämäkin hyvin selitettyä. Eli englanninkielestä/latinasta suomentaen: ACL=anterior cruciate ligament=eturistiside (joka siis oli poikki). Muita olennaisia osia ovat patella=polvilumpio ja patella tendon = lumpiojänne.

No niin leikkaus sitten suoritettiin 11.9. tähystämällä. Kyseessä oli niin sanottu suurempi tähystysleikkaus. Nukutuskin tuli siinä sitten koettua myöskin ensimmäistä kertaa. Sekin oli aika mielenkiintoinen kokemus. Nukutusaine annettiin letkulla suoraan suoneen. Nukutuslääkäri sanoi vaan, että nyt alkaa tulla ainetta, hengitä syvään. Muistan vetäneeni kolme kertaa henkeä sisään ja sitten pimeni. Tosi nopeasti siis. Tunne oli suurinpiirtein samanlainen kun olisi tullut ravintolaillan jälkeen kotiin sänkyyn ja nukahtanut suurinpiirtein saman tien.

Itse leikkaus tehtiin siten, että polven kummallekin puolen tehtiin tähystyshaavat (n. 2 –3 senttiä pitkät viillot), jota kautta lääkäri sitten käyttää instrumenttejaan polven sisällä. Kuulemma laittavat polven sisään vettä, jotta saadaan vähän tilaa instrumenteille sinne sisälle. Löysin netistä kuvan vastaavasta leikkauksesta ja se on tässä ohessa. Ylhäältä vasemmalta laitetaan vettä sisään polveen ja lääkäri sitten käyttää kummaltakin puolelta instumentteja tähystyshaavoissa. Korjaus suoritettiin rekonstruktiona siten, että tuosta patella jänteestä leikattiin n. 9-10 sentin pätkä, joka kiinnitettiin ruuveilla reisiluuhun ja sääriluuhun. Tuon korjauksen on tarkoitus korvata rikkimennyt eturistiside, joka yleensä pitää reisi ja sääriluun kohdallaan.

Meneepäs tämä kertomus yksityiskohtiin...sori vaan, mutta ehkä tämä jää itsellenikin sitten muistin apuvälineeksi, kun tulevaisuudessa en enää muista tästä (toivottavasti) juuri mitään.

Kuntoutus ja tulevaisuus
No niin siirrytään eteenpäin...leikkauksen jälkeen oli sitten sopivasti aikaa keskittyä sairaslomalla (yli kuukausi) Sydneyn olympialaisiin. Jonkinverran niitä tuli varmaan katsottuakin enemmän, kuin muuten olisi tullut katsottua. Sitten puolentoista kuukauden kuluttua leikkauksesta alettiin kuntoutus ja siinä vaiheessa ollaan edelleen. Tietysti edistystä on tullut, mutta aikaisintaan vastaavanlaisen operaation jälkeen paluu kentille voi tapahtua kuuden kuukauden kuluttua leikkauksesta ja huippusuorituksiin urheilija kykenee vasta vuoden kuluttua. Tämä siis parhaassa tapauksessa. Itselläni on kehitys ja kuntoutus sujunut hieman hitaammassa tahdissa. Syynä on tietysti se, etten ole huippu-urheilija, enkä näin ollen keskity täysipäiväisesti kuntouttamiseen. Välillä on ollut aikoja, jolloin on ollut vaikea saada itseä revittyä punttisalille (kun en ole siitä muutenkaan ikinä niin tykännyt). Huippukohtia tähän mennessä on tietysti ollut juoksutotuttelun aloittaminen tammikuussa ja samoin luisteluharjoitusten aloittaminen tammikuun lopulla. Luistelu on siinäkin mielessä hyvä harjoitus, että se ei rasita polvea läheskään samalla tavoin kuin esimerkiksi juokseminen. Samoin, kun itselläni ei ollut sivusidevammaa, ei luistelusta ole muutenkaan sillä tavoin vaaraa. Positiivista on myös, että fysioterapeuttini (Timo Lounio, myös Jokereitten ja HJK:n naisten futisjoukkueen fysioterapeutti, tulevalla kaudella FC Jokereitten kakkoskoutsi) on vakuuttanut, että tämä kyseinen vamma ei uusiudu kovinkaan usein hyvän leikkauksen jälkeen.

Tämän hetken kuntoutusohjelmani vetää kolmen päivän sykliä: yksi päivä luistelua/juoksua, toinen punttia ja kolmas lepoa. Nyt pitäsi vaan jaksaa noudattaa tuota ohjelmaa.

Tulevaisuus kuitenkin näyttää, miten ja milloin voin aktiiviurheilun taas aloittaa. Ensi kaudella katsotaan, miten polvi kestää. Tällä hetkellä suurin vaara on se, että polvea ympäröivät lihakset ovat vielä sen verran heikentyneet, että muiden vammojen riski on olemassa. Siksi olisi ihan kiva, jos löytyy kavereita, jotka muutenkin käy salilla, niin voisivat ottaa mut mukaan sinne. Eipähän ainakaan tule käytyä laiskottelemassa.

Kausi 2000-2001 omasta puolestani
Luettuani Roopen kertomuksen omista terveysongelmistaan (sympatiat ja parantumisen toivotukset Roopelle), täytyy kuitenkin sanoa, että minulla on ollut paremmin asiat kuin Roopella: olen saanut osallistua aika uniikilla tavalla ECG:n tämän kauden menestykseen penkkivalmentajana. Aluksi en meinannut edes ruveta siihen penkin päässä istumiseen (tai oikeammin seisomistahan siitä tuli) ja homma vaikutti vähän siltä, kuin ei minusta mitään hyötyä. Mutta kauden vanhentuessa varmaan opin itsekin kaikenlaista ja kun joukkue yleensä tosi kuuliaisesti otti ohjeeni käyttöön, niin on ollut todella mukava olla siinä penkin päässä. Olen oppinut myös nauttimaan joukkueen menestyksestä ja pelaajien onnistumisista aika eri tavalla kuin aikaisemmin. Vaikka aikaisemminkin olen ollut avoin ajatukselle, että myöhemmin voisin alkaa valmentamisen oikein tosissani, on tuo mielipide kyllä vahvistunut tämän kauden myötä. No, menestyksellä on tietysti suuri vaikutus tähän. On todella vaikeata kuvitella, mitkä olisi fiilikset nyt, jos ECG olisi tippumassa vitosdivariin. Suuri kiitos kuuluu joukkueen pelaajille, jotka ovat hyvällä pelillään ja asenteellaan lieventäneet pettymystäni siitä, etten ole itse ollut osallisena (pelaajana) tämän vuotiseen historialliseen menestykseen.

Paljon muutakin on tietysti elämässäni tapahtunut, jolla on ollut vaikutusta ajatuksiini. Ollessani sairaslomalla, sain vanhalta opiskelukaverilta kyselyn, olisinko kiinnostunut vaihtamaan työpaikkaa. Uusi, tarjottu työpaikka (http://www.remedy.fi) olikin niin mielenkiintoinen, että vaihdoinkin työpaikkaa marraskuussa. Omalta osaltaan tuo vaihdos on selvästi piristänyt mielialaani, jos kohta mielenkiintoiset ja hauskat työjutut ovat vieneet oman osansa kuntoutusajastakin. Toinen asia sitten, joka on vaikuttanut negatiivisesti, tuli ilmi tuossa joulun jälkeen, jolloin minulla todettiin kohonneet kolesterolilukemat veressä. Tämä on jo johtanut siihen, että ruokavalioni on kokenut melkoisia muutoksia. Mutta eteenpäin sinnitellään.
Opetus

Viimeisenä kaneettina tähän kirjoitukseen, voitaneen jälkipolville (ei vitsiä tarkoitettu) tallentaa seuraava opetus: kannattaa todella huolehtia itsensä kuntoon vamman jälkeen ennen kuin palaa kentille. Varsinkin, kun ei tässä pelata maailmanmestaruudesta eikä olympiavoitosta. Jos olisin heti sen ensimmäisen vamman jälkeen tyytynyt käymään lääkärissä ja lepäämään pari kuukautta, olisi ehkä asiat olleet toisin. Jossittelu ei yleensä kuulu luonteeseeni, mutta oppimiseen se toisinaan kuuluu.

Mika #19


22.02.2001
Lähetsä treeneihin? -Tottakai, ei mull oo ku vähänlämpöö...
Tuttua jutustelua päiväsaikaan ennen illan treenejä? Taatusti. Näin minäkin sanoin syksysllä ensimmäisen flunssan jälkeen. Ja ellei ihmeitä tapahdu saatanpa vielä joskus toistaa saman 'fraasin'. Jaa, että mikäkön saa mut epäröimään. Katsotaanpa...

Useampana viikkona treenien jälkeen, en saanut kunnolla nukuttua. Kieriskelin useamman tunnin levottomana sängyssä ja nukahdin vasta joskus 2-3 aikaan yöllä. Päivisinkin aloin olee hyvin väsynyt. Johtui varmaan kovista treeneistä, ajattelin. Syksykin oli pitkällä, elettiin pimeätä ja sateista lokakuun loppua. Ihan 'normaalia', siis.

Oirelu ei kuitenkaan tuntunut loppuvan ja se oli saanut aikaan jo rytmihäiriöitä. Jätin treenejä väliin ja mutta 'show' vain jatkui. Lääkärissä käynti sitten todisti, ettei oireilu ollutkaan niin 'normaalia'. Tehtiin perusteelliset tutkimukset; verikokeet, sydänfilmi, röntgen ja kaksi erilaista rasitustestiä. Mutta vieläkään ei oltu täysin perillä mistä oli kyse. Mahdollisia aiheuttajia spekuloitaessa lääkäri mainitsi ohimennen sanan 'sydänlihastulehdus'. Verikokeet tuki väitettä, osin. Silloin pysähdyin miettimään, mitä, minullako?. Lehdistä olin kyllä lukenut, että hyväkuntoisia terveellisiä elämäntapoja noudattavia nuoria on kuollut samaan tautiin. Ei tarvittu ku pieni flunssa ja rasitus päälle. Söin jo vanhojen ihmisten lääkkeitäkin, sydänlääkkeitä. Herranjestas, alle kolmekymppisenä.

Olin yksinkertaisesti alkanut kuntoilemaan liian aikaisin ja kovaa flunssan jälkeen. En noudattanut lääkärin ohjeita alkusyksystä: voit lisätä rasitusta
askel kerrallaan. Olin toki kuullut puhuttavan 'jälkitaudista'.Mutta tuntui niin hyvältä saada taas juosta pallon perässä, olinhan jo levännyt viikon. En
kertakaikkiaan malttanut olla pelaamatta. Nyt tiedän mikä jälkitauti on ja miten se tulee.

Jaa, että missä mennään nyt?
Nyt eletään helmikuun loppua ja edellisestä turnauksesta on monta kuukautta. Lääkkeitä en enää syö, jätin ne pois kun olo koheni. Saas nähdä olenko kunnossa seuraavassa turnauksessa? Olen lisännyt treenejä vähitellen, mutta elimistö ei vieläkään tunnu palautuvan täysin. Pahimmillaan syke oli toista sataa lyöntiä minuutissa useamman tunnin ajan treenien loppumisesta. Nyt palautuminen on jo ripeämpää. Muutamassa tunnissa olo on lähes normaali.

Muutama viikko sitten kävin lääkärissä ja pyysin, että tehtäisiin perusteelliset tutkimukset, jotta olisin varmasti kunnossa ennenkuin aloitan pelaamisen uudestaan. Testit olivat hyvät. Jopa niin hyvät, että lääkäri pyörsi puheet sydänlihastulehduksesta. Näin jälkeenpäin katsottuna olin ehkä liian
'hyvänkuntoinen'! Hassua.

Sillä välin ECG on taistellut hyvin. Nousu sarjaporrasta ylemmäs on varmistunut neljä kierrosta ennen sarjan loppua! Joukkueen rasitteena on vain yksi tasapeli. Vierestä olen seurannut kuinka ECG elää unelmaansa, ilman minua! Kuitenkin outo ajatus pyörii päässäni: Mistä olen jäänyt paitsi, mistä olisin voinut jäädä paitsi, ja minkä takia?

#22


31.01.2001
Firmapelailuista hyötyä omaan pelaamiseen
Monet pelaajat jotka pelaavat salibandya Salibandyliiton sarjoissa hymähtävät, kun puheeksi tulee / tai kentällä näkyy jonkun firman henkilökuntaa pelaamassa sählyä. Ehkä itsekin on joskus tullut ihmeteltyä, että onkohan tuo oikeasti edes hauskaa. Kyllähän sitä huomaa  ne suuret puutteet jotka aloittelevilta harrastajilta löytyy, varmaan itse kullakin on ollut samat puutteet aikoinaan. Kahteen puuttuvaan ominaisuuteen tulee kiinnitettyä erityisesti huomiota. Oikeastaan kolmeen asiaan, mutta perusmailatekniikan puute on kokemattomalla pelaajalla aika itsestäänselvä asia. 

Suurin "oikea" puute on mielestäni pelikäsityksen lähes totaalinen puuttuminen. Pelinlukemisen oppi vain pelaamalla. Sitten onkin aivan sama oppiko sen junnuvuosina jalkapallossa, vaiko seniori-ikäisenä salibandyssä. Se tulee vuosien mukana, kunhan vain tarpeeksi  pelaa. Oikeastaan harvalla se on kehittynyt erinomaiseksi ennen 30-vuoden ikää. Ihminen onkin optimaallisella fysisellä ja henkisellä tasolla vasta noin 28-29-vuotiaana. Pelinlukutaito myös kompensoi myöhemmin ikääntymisen mukana tulevia haittoja kuten hitaus ja kankeus. Kun vauhti hidastuu voi puutteen korvata siis paremmalla pelin lukemisella. Eli vanhempi pelaaja korvaa mahdolliset puutteensa ajoittamalla liikkeensä oikein ja sijoittautumalla järkevästi. Toinen merkittävä puute joka sählynpelaajilla löytyy, on kyky vaihtaa suuntaa äkillisesti, spurtata ja jarruttaa terävästi. Normalisti tsemppi on usein hurjaa näissä sählypeleissä, mutta pelaajat puskevat eteenpäin kuin espanialaiset härät paikallisissa härkätaisteluissa. Pienellä sunnanmuutoksella tai harhautuksella useimmat vastustajat ajavat pahasti ohi, vain ryntääkseen taas täysillä uudestaan perään ja päin. 

Mutta takaisin asiaan. 
Ei todellakaan ole huono ajatus käydä välillä oman firman / kaveriporukan sählytreeneissä "näyttämässä vähän mallia" miten salibandyä pelataan. Yllätyksekseen voi huomata, ettei sitä ehkä nyt kuitenkaan ole mikään ylivoimainen loistava tähti näissä pelailuissa. Onhan se totta etteivät nämä sählyä harrastavat säännöillä pelatessa pystyisi kampoihin laittamaan, mutta sählykentällä onkin ihan omat sääntönsä. K unnon pelimiehenkin on kuitenkin  välillä ihan hyvä mennä pelamaan johonkin firmaporukkaan / kaveriprukkaan, jossa säännöistä ei tiedetä / välitetä. Näiden kanssa kun pelaa, on pakko muuttaa omaa pelitapaansa ja opittava luopumaan pallosta nopeammin tai sitten on keskityttävä pallon suojaamiseen kaikilta mahdollisilta iskuilta. Jos pärjää firmapelaajien halonhakkuissa, niin kyllä sitä sitten pärjää myös liiton sarjoissa, kovassa pelissä. Koska firmapelaajat eivät kokeneemman pelajan silmissä myöskään osaa liikkua oikein, eivätkä osaa hakea paikkaa aina ihan loogisesti, niin sitä on samalla pakotettu pitämään päätään enemmään ylhäällä nähdäkseen mitä kentällä tapahtuu. Samalla pitäisi kuitenkin voimakkaasti suojata palloa. Hitaampi tempo tietysti mahdollistaa myös sen, että päätään voi pitää enemmän ylhäällä kun omissa liiton peleissä tai harkoissa. 

Mielestäni kaikkien kannattasi käydä kokeilemassa pelaamista jossain firma-/kaveriporukassa. Älkää turhaan hermostuko kovaan hakkamiseen, vaan pelatkaa sen porukan sääntöjen mukaan. Voihan sitä itse pelata sääntöjen mukaan vaikka muut eivät niin tee. Totuus on kuitenkin se, että liiton peleissä ja eteenkin maajoukkuepeleissä saa pelata yllättävän kovaa, kropalla saa otta miestä reippaasti. Ehkä yllättäen huomaat kehittyneesi pelaajana, ja joka vuosi olisi kehityttävä pelaajana, se antaa uskoa. Usein firmaporukoilla on myös firmapelejä. Näissä on usein hitaampi tempo ja tuomarin ansiosta pelataan myös sääntöjen mukaan. Näin ollen firmapeleissä onkin hyvä käydä harjoittelemassa helpommassa ympäristössä omia ratkaisuja ja kikkoja. Monen itseluottamukselle tekee varmasti hyvää saada paljon vastuuta ja onnistumisia ja se heijastuu lopulta myös oman joukkueen kovemmissa sarjapeleissä. 
 

Lopuksi esimerkki firmasalibandyturnauksesta Tallinnassa. Kyse oli erään yrityksen eri toimipisteiden välisestä turnauksesta. Pelit pelattiin Tallinnalaisessa liikuntakeskuksessa, joka oli oikeastaan yllättävän uudenaikainen. Lliikuntasalia oli kooltaankin kuitenkin vain ehkä 20m x 12m ja suhteellisen surkeassa kunnossa. Säännöt olivat tietysti paikalliset ja tuomarina oli jonkun toisen lajin tuomari, jos nyt oli minkään lajin tuomari ollenkaan. Ensimmäinen peli meni omalta ja joukkueeni osalta aivan penkin alle pelkästään siitä syystä, eteemme pelanneett peliä maan tavalla, vaan hukkasimme täysin konseptimme ja energiamme purnaamiseen kovassa mailasodassa, jossa lähes kaikki oli sallittua. Peli muistutti kovasti sitä peliä mitä suomessakin pelattiin vielä 90-luvun alussa. Viime vuosikymmenen alussa oli vielä PAKKO käyttää syndejä koska mailalla hakattiin (enemmälti vahingossa taitojen puuttumisen myötä) niin paljon jakoihin. Jollei ollut syndejä, oli jalat aina verillä. Suomessa ei syndeille ole ollut käyttöä enää moneen vuoteen, sillä jalkoihin kohdistuneet mailaniskut ovat nykyään harvassa. Kun vihdoin tajusimme että peliä oli pelattva tuomarin linjan mukaan, alkoivat ottelut vihdoin kääntyä voitoiksi, mutta saumat turnauksen voittoon olivat mennyt jo siinä vaiheessa. Turnauksesta tuli loppujen lopuksi hyvä tapahtuma, sillä kun kaikki tiesivät suunnilleen mikä linja tuomarilla oli, niin erimielisyyksiä ei enää ollut loppupeleissä. Tästä pitäisi ottaa oppia myös silloin kun pelaa liiton sarjoja suomessa, sillä joskus vastustajat saavat pelata yllättävän rumaa peliä tuomareiden siihen mitenkään puuttumatta. Tällöin olisi tärkeätä hyväksyä se purnaamisen sijaan ja saada peli mahdollisimman nopeasti omalle tasolle. Parempi joukkue ja taitavemmat yksilöt kuitenkin voittavat ottelut pitkällä tähtäimellä 

Ari 
 



09.10.2000 
SSBL sekoilee?!?
Harvat tietävät että tämän kauden jälkeen oli tarkoitus että jokaisessa salibandymailassa, jolla pelataan SSBL:n sarjaa on oltava kansainvälisen salibandyliiton (IFF) pieni tarra. Liittojen puolella on näköjään oletettu että kaikki pelaajat ostavat uuden mailan joka vuosi. Kokeneet pelaajat  (jopa SM-liigassa) pelaavat käytännössä varmaan samoilla mailoilla joilla aloittivat salibandyn joskus aikoinaan. Tuskin heitä saa vaihtamaan mailojaan noin vain. Liitossa ei myöskään olla käsitetty että monet pelaajat ostavat 2-3 samanlaista mailaa kerralla joilla on tarkoitus pelata ainakin 2-3 vuotta. Hyvin harvat ostavat uuden mailan vuosittain. 

Kauden 2000-01 jo alettua lokakuun vaihteessa eivät Karhun, Fatpipen eikä myöskään Exelin edustajat tienneet miten kauan saa pelata virallisia otteluita mailalla jossa ei ole tarraa! Liiton vastaukset vaihtelivat jatkuvasti siitä huolimatta että suurimmat mailanvalmistajat allekirjoittivat tammikuussa 2000 liiton kanssa sopimuksen jonka piti taata kolmen vuoden siirtymäajan. Pahimmat arviot olivat kuitenkin, että kausi 2000-01 olisi viimeinen ilman tarraa. Näin liitossa vastattiin vielä kesällä!!! 

Viimeisin (5.10.2000) tieto asiasta on kuitenkin se että "vanhoilla" mailoilla saa pelata kauden 2002-2003 loppuun. Tämäkään aika ei välttämättä riitä kaikille, monet ovat tottuneet pelaamaan jollain tietyllä mailalla eivätkä suostu sitä kovin helposti vaihtamaan. Lähinnähän tämä koskee hivenen vanhempia pelaajia joilla ei enää ole kiinnostusta oppia uusi maila, kun vanha Prostickin E 10 toimii vielä vallan mainiosti. 

Tarrat itsessään ovat hyvin valmistettu ja suunniteltu. Niissä on myös omat numerot eri mailamalleiile eikä niitä voi siis siirtää toisen malliseen mailaan. Turha sitä on edes yrittää, sillä jos tarran yrittää repiä pois jostain mailasta se murenee samalla pieniksi palasiksi. Kaiken lisäksi SSBL saa selvää rahaa mailavalmistajilta tarrojen avulla. 



31.08.2000 
Totuus tapauksesta S.C. Dalmac
Tapaus Dalmac, millä nimellä asiaa käsiteltiin aikoinaan, on episodi Suomen salibandyhistoriassa, josta varmaan suurin osa harrastajista on tietämätön. Tapahtumalla ei ainakaan enää ole mitään merkitystä, mutta jutun tynkää siitä saa vieläkin. Joten ”yleisön” toivomuksesta Dalmacin perustajajäsenenä kirjoitan näkemyksiäni asian tiimoilta. 

Lyhykäisyydessään, tapaus Dalmac, tapahtui 1992 keväällä ja johti lopulta S.C. Dalmacin erottamiseen Suomen Salibandyliitosta. Lisäksi jaettiin muita henkilökohtaisia rangaistuksia. Koska tapaus ei kuitenkaan ihan yksinkertainen ole, kerron tässä hiukan  taustoja. 

S.C. Dalmac on ollut olemassa koko Suomen salibandyhistorian ajan. Itse olen aloittanut sählyn pelaamisen Vinskin (Heikki Vienola) kanssa 1979. Viskin mentyä kauppikseen opiskelemaan, pelasimme Viskin ja Japin (Jarmo Perttilä) kanssa menestyksekkäästi kauppiksen sarjoissa MicMac joukueena. Eri vaiheitten jälkeen, MicMac ja joukkue nimeltä Daltonit yhdistyi, josta syntyi S.C. Dalmac. 

Vuonna 1986 perustettiin 10:n joukkueen SM sarja, jossa Dalmac oli mukana. Niin kuin monet tietävät, aikoinaan matsit pelattiin viikonloppuisin turnaus tyyppisinä, joka siis tarkoitti kaikkein 10 joukkueen kokoontumista samalle paikkakunnalle. Matseja pelattiin siis lauantaina ja sunnuntaina; viikonlopun aikana saattoi olla jopa kuusi matsia. 

Ensimmäisestä turnauksesta lähtien, nimi Dalmac tuli esille hyvässä ja pahassa. Pelillisessä mielessä Dalmacin mainetta nosti tutkapari Perttilä-Vienola, mailatehtailija  Japi ProStickin kanssa sekä veskari ilmiö Jani Gråsten  vain muutama mainitakseni. Vähemmän positiivisessa mielessä Dalmacin mainetta ”nosti” tyyli millä Dalmac esiintyi. Esimerkiksi muiden joukkueiden majoituttua paikallisiin kouluihin, Dalmac asui hotellissa ja usein siinä hotellissa missä oli suosituin yökerho (Dalmac pääsi siten jonon ohi kun muut joutuivat jonottamaan). Tyyliin kuului myös kuittailu Mersuilla ja Bemareilla, mihin nuoren lajin opiskelijapelaajilla normaalisti ei ollut mahdollisuutta.  Oman annoksensa kuittailuista  sai  myös silloisen liiton puheenjohtaja Pekka Mukkala. Erikoismaininnan kuittailujen suhteen ansaitsee se "pieni vaalea", joka ei siis tarkoita mua vaan erästä toista, ECG:ssäkin esiintynyttä pelaajaa. Kuitenkin joskus tuntui, että eniten närää muissa aiheutti se, että menestyimme ja meillä oli hauskaa provosoivasta tyylistä huolimatta tai nimenomaan sen ansiosta johtuen. 

Tämän edellisen kerroin siis siksi, että selventäisin hiukan sitä asennetta, mikä muille liiton jäsenille  muodostui Dalmacista. Mainittaanko vielä ennen varsinaiseen tapaukseen menemistä, että niinä kuutena kautena jona S.C. Dalmac pelasi SM sarjaa, voitimme kaksi kultaa, yhden hopean, yhden pronssin ja olimme kerran neljänsiä. JA viimeisenä kautena 91-92 olimme siis voiton päässä finaalista. Kolme kertaa olimnme cupin loppuottelussa, jotka tosin kaikki hävisimme. 

Tapaus Dalmac sai alkunsa keväällä 1992. Runkosarjan voitosta taisteltaessa, Josba matsissa Vinski vetäi mailan kärjellä tuomarin käsivarresta. Tuomarin raportin perusteella Viski sai tempustaan kymmenen ottelun pelikiellon. Rangaistuksen Vinski ansaitsi, mutta  kymmenen ottelua tuntui aika kohtuuttomalta. Tätä tietenkään Dalmac ei oikein sulattanut ja se aiheutti närää kyseistä tuomaria kohtaan. 

Ensimmäisen voittoisan semifinaalimatsin (SSVtä vatsaan) jälkeen, Dalmac piti perinteiset joukkueensisäiset talviolympialaiset Lohjalla Vinskin mökillä. Rankkojen urheilusuoritusten ja saunomisen jälkeen, joukkue siirtyi Lohjan keskustassa olevaan  ravintolaan syömään ja rentoutumaan yökerhoon. Yökerhossa, Dalmacin epäonneksi, sattui olemaan Vinskin käsivarresta vetäisemä tuomari parin muun tuomarin kanssa. Tuomarit olivat viheltämässä Lohjalla naisten SM matseja. Joidenkin Dalmacin pelaajien ja tuomareiden välillä oli sitten tullut enemmän tai vähemmän tiukkaa sanojen vaihtoa. 

Tuomarit olivat kokeneet asemansa sen verran uhatuksi, että tekivät asiasta ”väritetyn” raportin liitolle. Tämän seurauksena liitto keskeytti SM sarjan kunnes asia oli selvitetty. 12. maaliskuuta liitto päätti erottaa S.C. Dalmacin vuodeksi. Siten SSV meni loppuotteluun. Erottamisen seurauksena S.C. Dalmacin juniorijoukkue ( 12-13 vuotiaat pojat) ”lensi” myös ulos liitosta. Vinski sai pelikieltoa vuoden 1994 loppuun asti ( yli 2 1/2 vuotta, enemmän kuin doping tapauksissa), Japi sai kymmenen ottelun pelikiellon; edesmennyt kapteenimme Eikka (Esa Lamminsalo) sai myös kymmenen ottelun pelikiellon. Lisäksi meidän valmentaja, Jouni Kettunen, joka oli sillä hetkellä myös maajoukkueen valmentaja, erotettiin maajoukkue tehtävästään. 

Erottamiselle piti Dalmacin valituksen johdosta saada liittokokouksen hyväksymä. Dalmacin vastineessa perusteena oli seuraavia asioita: tapaus ei tapahtunut liiton järjestämässä kilpailussa tai sen yhteydessä, Dalmacin pelaajat olivat yökerhossa yksityishenkilöinä. Toiseksi yökerhossa oli vain osa Dalmacin pelaajista ja lisäksi vain muutama yökerhossa ollut osallistui sanaharkkaan. Eli suurimmalla osalla Dalmacin pelaajista ei ollut mitään tekemistä tapauksen kanssa. Kolmanneksi, miksi myös juniorit, joilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa joutuivat myös "kärsimään". Ja lopuksi kun yökerhossa keneenkään ei käyty fyysisesti kiinni, eikä liitolla ollut todisteita muuta kuin tuomarien lausunto Dalmacin lausuntoa vastaan, koimme rangaistukset liian kovina. Dalmacissa me yritimme saada kannatusta liittokokouksen äänestykseen erottamista vastaan, mutta mistään suunnasta, muutaamaa seuraan lukuunottamatta, kannatusta ei saatu. Koska suurimmalle osalle liiton seuroista Dalmacin erottamisella ei ollut mitään merkitystä, mutta kuitenkin kantaa otettiin niin vahvasti Dalmacia vastaan ( liittokokouksessa oli läsnä noin sadan seuran edustaja ja monet lisäksi valtakirjan kautta), koimme asian enemmänkin tunteisiin kuin oikeudenmukaisuuteen perustuvana päätöksenä; ennemminkin kyseessä oli ajojahti saada Dalmac ulos liitosta. S.C. Dalmac laitettiin "maksamaan"  siitä, että se menestyi ja osasi samalla pitää hauskaa. Kateudella taisi olla jokin osuus päätökseen. 

S.C. Dalmac erotettiin liitosta vuodeksi ja mikäli se halusi tulla takaisin, joutuisi aloittamaan alimmalta sarjatasolta. Tämä tarkoitti Dalmacin tarinan loppumista SM tasolla. Muutama pelaaja jatkoi SM tasolla toisissa joukkueissa, Japi, Kallas (Kari Järvenkallas) ja Napander (Juha Perttilä) SSV:ssä. Vinski myös SSV:ssä kärsittyään rangaistuksensa. Itse pelasin reilun kauden Botbyssä SM tasolla. Myös Jari "Kieppi" Piekkala pelasi Botbyssä. Parin vuoden tauon jälkeen Pate värväs mut sitten ECG:hen. 

Tässä on siis Dalmacin tarina mun näkökulmasta . 

Vaikka SM tasolla Dalmacin tarina loppui, ei se tarkoittanut Dalmacin loppua. Dalmac on edelleenkin hengissä ja pelaa Artena Center sarjoja ja ikämiehissä (ikämiehissä olemme saavuttaneet kolme kultamitalia). 

Lopuksi, vaikka tämän kirjoitelman tarkoitus on kertoa tapaus Dalmacista, haluan sanoa, että olen todella tyytyväinen ja iloinen siitä, että pääsin aikoinaan mukaan pelaamaan ECGn. ECGsä pelaaminen on antanut motivaatiota jatkaa pelaamista ja myös motivaatiota kehittää itseäni pelaajana. Myös ystävät ja kaverit, jotka olen saanut ECGssä, merkitsee mulle paljon. Tunnen olevani ECGn miehiä ja olen ylpeä siitä että olen saanut olla kapteenina. Eli suuret kiitokset teille kaikille näistä pelivuosista. 

- Olli - 



14.06.2000 
Tapauksia erään kahjon elämästä… 
Tässä useamman vuoden on mielessäni (liian monen päähän otetun iskun jälkeen) ollut halu tehdä jotain ”suurta”. Tässä tapauksessa ”suuri” ei tarkoita maailmanrauhan tekemistä tai valtion velan takaisinmaksua eikä edes oman opintolainan takaisinmaksua. Tarkoitan jotain sellaista, jossa voi mitata itseään ja omaa kanttiaan. Tarkoitan neljääkymmentäkahta kilometriä rääkkiä, jossa otetaan miehestä mittaa. Tarkoitan maratonin juoksemista. Ehkä tämä vuosi on se vuosi. 

Ajatus Helsinki City Marathonin juoksemisesta on ollut mielessäni jo usean vuoden ajan. Valitettavasti olen valinnut ystäväpiirini niin tarkoin, ettei siitä porukasta tunnu löytyvän toista yhtä kahjoa joka olisi valmis ottamaan moisen haasteen vastaan. Niinpä tuossa huhtikuussa tuli sitten ajatus mieleeni jälleen kerran. Tällä kertaa tosin (ehkä) riittävän ajoissa. Niinpä surffasin internetin kautta HCM:n kotisivuille (www.sul.fi/hcm2000) ja otin jopa selvää hieman etukäteen. Vieläkään ei ole tarpeeksi kahjoja kavereita löytynyt mukaan, mutta nyt päätin tänä vuonna tuota juoksua yrittää, vaikka sitten yksin. Voihan sitä yrittää nakittaa kavereita reitin varrelle huoltojoukoiksi ja kannustamaan. 

Päivä, jolloin HCM tänä vuonna juostaan, on la 19.8.2000 ja ennakkoilmoittautuminen päättyy kesäkuun viimeinen päivä. Ennen tuota ennakkoilmoittautumisen päättymistä on tavoitteenani saada aikaiseksi yksi noin puolimaratonin mittainen yhtämittainen harjoituslenkki, jotta voin vähän edes ottaa tuntumaa miltä se tuntuu ja tehdä sitten lopullisen päätöksen siitä, kannattaako lähteä leikkimään Helsingin kaduille. 

Harjoittelun tätä varten aloitin tuossa toukokuun alkupuolella ja tällä hetkellä harjoitusrytmi on sen kaltainen, että viikossa tulee juostua kaksi n. 50 – 60 minuutin mittaista lenkkiä, minkä lisäksi on tullut käytyä uimassa ja tietysti pelaamassa sählyä (on jopa tullut venyteltyä pikkasen!). Tarkoitus on siis hakea kuitenkin monipuolista harjoittelua eikä vain ravata ja ravata. Juokseminen itsessäänhän on aika tylsää ja jonkun lenkkikaverin kanssahan se sujuu kaikista mukavimmin. Myös tuosta lenkin pituudesta voi päätellä että vielä ei juosta mitään kovin pitkiä matkoja. Pikkuhiljaa on kuitenkin tarkoitus saada nostettua tuota lenkin kestoa jonnekin 1 h 15 min tasoille, jolloin lenkin pituus lienee n. 12 – 15 kilometriä. Vauhti ei ole niin älyttömän kova. Tavoitteekseni olen ajatellut maratonille n. 10 km tuntivauhtia ja aika siis n. 4 tuntia. Saapa nähdä kuin äijän käy. 

Ajattelin täällä kolumninomaisesti kertoa kuinka valmistautuminen sujuu kesän mittaan ja sitten tietysti kertoa itse juoksusta (mikäli tavoitteet täyttyvät ja sinne asti pääsen). Jos jotain kiinnostaa lähteä kesän aikana lenkille, niin soittakaa ihmeessä. Lenkin pituudesta ja vauhdista voidaan aina sopia kullekin sopivaksi. 

Mika 

PS. Niin tuossa alussa mainitsin tuosta 42 kilometristä…ei pidä unohtaa niitä 195 metriä siellä lopussa. Voipa olla että ne ovat MELKOISEN tuskalliset… 
 



06.06.2000 
”Sählypummit” 
Nyt kun kausi on loppu ja odottelemme seuraavan kauden alkamista, niin tulee joskus iltapäivisin käytyä parin pelikaverin kanssa vähän pallottelemassa jossain salibandykeskuksessa. Pidemmän päälle on aina tylsää, jos ei saa edes pientä peiliä aikaiseksi. Kyllähän kilpailuvietti on useimmilla miehillä suhteellisen voimakas. Saadakseen jotain peliä aikaiseksi, joutuu usein pyytää toiselta kentältä niin sanottuja ”sählypummeja” mukaan. Heitä löytyy aina joltain viereiseltä kentältä, tai sitten roikkumassa kentän laidalla odottamassa vapautuvaa kenttää. Nämä ”sählypummit” viettävät lähes kaiken aikansa salibandykentillä, mitä nyt koulunkäynnin ohella kerkeävät. Nyt kun koulutkin ovat kesälomalla niin näitä kyseisiä henkilöitä löytyy varmasti. Sählypummin tunnistaa usein heti ulkoisesta olemuksesta. Tukka on sekaisin, vaatteet roikkuvat ja kävelytyyli on sama kun Bronxin mustilla. Tämä ulkoinen olemus heijastuu selvästi myös näitten junnujen (sillä useinhan on kyse aika nuorista kundeista) salibandyn pelaamiseen. 

Kun näitä ”pummeja” seuraa vähän aikaa, huomaa että kaikki ovat järjestäen taitavampia mailan ja pallon kanssa jo alle 10-vuotiaina, kuin mitä itse on ollut joskus 25-vuotiaana. Mailan lapakin on niin käyrä ja sulatettu, että joskus ihmettelee miten ne saa annettua suoria syöttöjä - toisaalta eiväthän nämä ”pikkutähkät” kenellekään syöttele, joten syöttötaito on heille aivan turha ominaisuus. Tärkeintä on kikkailla ja veivailla neljän vastustajan välistä ja heittää pallo maalin takaa ilmaveivillä sisään byyriin. 

Ikävintä onkin pelata samalla puolella näitten hitaitten vellipöksyjen kanssa. Jos kävelee tai puolihölkkää 6 tuntia päivässä kentällä treenaten jotain ilmaveiviä, niin mitkä ominaisuudet siinä kehittyvät. Tietysti kropan kaikki lihakset mukautuvat tähän hitaaseen tyyliin / liikkeeseen ja eihän nämä junnut osaa sitten edes juosta kun eivät sitä koskaan kentällä pallotellessaankaan tee. Kerran satuin kuulemaan kun yksi sanoi toiselle että oli pyörinyt kentällä aamukymmenestä, siinä vaiheessa kello oli kahdeksan illalla. Eli 10 tuntia löysäilyä pallon kanssa oli jo takana! 

Pelinlukukin on täysin onnetonta kun vaan roikkuu kentällä yhden tai kahden yhtä höllän kaverin kanssa. Hermot siinä menee kun pitää pelissä paikata kun ”pummit” eivät jaksa tai osaa lukea peliä. Myös näiden tekniikka on usein vaikeuksissa kun vauhtia ja voimaa on enemmän kentällä ja näin pallonmenetyksiä tulee järjestäen vaikka vastassa olisikin ”vain” kaksi vastustajaa. Kirosanoja kuulee paljon kun ”sählypummit” tuskailevat itsekseen kun eivät saa mitään aikaiseksi. 

Pidemmän päälle ongelmaksi muodostunee lähinnä se, että kikkailusta tulee näille junnuille pääasia pelaamisessa. Yritetään joka pelitilanteessa kikkaa. Mikään ei ole loppujen lopuksi helpompaa kuin eliminoida veivaaja joka tekee joka kerta saman veivin, kerran sitä ehkä joutuu ”kahville” mutta sen jälkeen on turha yrittää samaa uudestaan. Tarkoitushan olisi että pelitilanteen sitä vaatiessa, niin veivillä pystyy selvittämään jonkun kiperän tilanteen tai yllättämään vastustajan. Peruspelaamisen ei pitäisi muuttua miksikään oli siten miten taitava tahansa! 

Faktahan on myös se että tapa millä harjoittelee, on myös se tapa millä pelaa. Ja näiden kanssa pitäisi sitten pelata. Olenkin sitä mieltä että on hauskempaa pelata harvemmalla pelaajalla kunnon pikkupeliä, kuin pyytää ”sählypummeja” mukaan löntystelemään. 
 

Spâce 


Pääsivulle