VS |
Maanpuolustus |
Articles |
Ants |
VS |
Maanpuolustus |
Articles |
Ants |
| Versio | Päivämäärä | Muutokset | Huomio |
| 0.1 | 7.12.2006 | Sisältö päivittyy pikku hiljaa päivittäin | Ensimmäinen nettiversio, versionumero vaihtuu vasta suurempien muutosten yhteydessä. |
| 1.0 | 9.9.2007 | Tunnustetaan, että kehitystyö on jämähtänyt toistaiseksi. | |
Taulu 1. Versiotaulu
Tämä tutkielma ensimmäistä kertaa ilmestyessään ei ole valmis. Työni ja kokemukseni ovat kuitenkin saanut minut luopumaan ajatuksesta, että mikään voisi oikeastaan koskaan tulla valmiiksi, eli saavuttaa tuon elinkaaren tavoitellun ”final state” tilan. Näin ollen julkaisua ei ole mielekästä lykätä valmistumispäivään odottaen, koska aion työskennellä aiheen parissa vielä vuosikaudet.
Pasi Hakkarainen
1. Johdanto
2. Sodankäynnin terminologia
- taistelun elementit
- painopiste ja reservi
- joukkojen ryhmittäminen, organisointi
- taistelulajit
- muita käsitteitä
3. Strategia, operaatiotaito, taktiikka, taistelutekniikka – sodataidon tasot
- strategia
- operaatiotaito
- taktiikka
- taistelutekniikka - sotatekniikka, taistelumenetelmä
- pitäisikö taistelutekniikka käsitteenä määritellä ja ottaa käyttöön
4. Sotataidon tasojen vertailua [kesken]
Sotataidon käsitteissä ja määritelmissä ei ole riittävää selkeyttä. Käsitteiden sekamelska ei näytä myöskään saavan riittävää huomioita osakseen. Tosin Maanpuolustuskorkeakoulun Taktiikan laitoksen johtaja, Vesa Tynkkynen, toteaa esimerkiksi Jalkaväen vuosikirjassa (2005, 66):
”Taktiikan ja taistelutekniikan käsitteisiin liittyvistä eroista keskustellaan harvoin.”
Haaste ei koske yksistään käsitteiden eroja vaan myös käsitteiden määritelmiä. Itse määritelmät eivät ole kovinkaan kuvaavia. Varsin suosittua on esimerkiksi kiinnittää taktiikan määritelmä sitä soveltavan joukon kokoon, kuten Tynkkynenkin (2005, 65) tekee:
”Suomessa jalkaväkitaktiikka yhdistetään voimakkaimmin pataljoonaan. Komppanian toiminnankin katsotaan yleensä kuuluvan taktiikan käsitteen alle.”
Tämän tutkielman tarkoitus antaa esimerkkejä, kuinka sotataitoa on määritelty kautta historian. Samalla pyritään lähestymää tärkeitä sotilaallisia termejä ja käsitteitä sekä avaamaan niiden olemusta. Tarkoitus on lisätä tietoisuutta ja keskustelua sotataidon käsitteistä ja edistää tätä kautta määritelmien kehittymistä. Tutkielmassa esiintyviä käsitteitä, kuten esimerkiksi strategiaa, käsitellään pelkästään sotilaallisesta näkökulmasta huomioimatta strategian käsitettä liiketoimintaympäristössä, missä sillä ei tunnu olevan minkäänlaista vakiintunutta ja yhteistä merkitystä.
Tutkielman päätavoite on kuvata lukijalleen sotataidon tasot, joita käsitellään luvussa kolme. Muita taisteluihin liittyviä käsitteitä käsitellään luvussa kaksi siinä laajuudessa, kuin on tarpeellista, jotta lukijalla selkiytyisi tutkielman varsinainen päätavoite. Neljännessä luvussa vertaillaan sotataidon tasojen eroja käsitteiden määrittelemisen tueksi.
Lähteinä on tieteellisiä julkaisuja, historiallisia lähteitä sekä myös ”ei tieteellisiä” oppaita ja ohjesääntöjä. Historiallisilla lähteillä ja oppailla ei pyritä niinkään osoittamaan minkään asian oikeellisuutta vaan paremminkin tarjoamaan esimerkkejä kyseisinä ajankohtina vallinneista käsitteistä ja määritelmistä.
Tämän luvun tarkoitus on perehdyttää esimerkein yleisimpiin sotilaskielessä käytettäviin termeihin. Luku antaa mahdollisuudet ymmärtää paremmin sotataidon tasojen hierarkiaa.
Perinteisesti taistelulla on katsottu olevan kaksi elementtiä: asevaikutus ja liike (tuli ja liike). Näiden kahden elementin keskinäinen suhde on jatkuvasti ollut muodonmuutosten ja kokeilujen kohteena eri taistelulajeissa. (Lappalainen, 1989. 12) Tulen ja liikkeen rinnalle voidaan kuitenkin varsin perustellusti nostaa kolmaskin elementti – suoja-ase (suoja). Suojan voidaan katsoa myös olevan suorassa suhteessa tuleen ja liikkeeseen. Yhtä lailla kuin liike haittaa ja toisaalta mahdollistaa tulen käytön, on suojan suhde tuleen ja liikkeeseen samanlainen. Suoja saattaa mahdollistaa tulen ja liikkeen, mutta myös samalla rajoittaa niitä. Esimerkkejä voidaan hakea historiasta tähän päivään. Esimerkiksi Assyrian armeijassa sekä jalan että vaunusta taistellut jousimies tarvitsi erityisen kilvenkantajan huolehtimaan suojauksesta (Lappalainen, 1989. 18). Iso kilpi suojasi enemmän, mutta esti myös enemmän miehen liikkumista (Lappalainen, 1989. 18). Ritarin ylivoimaisuus perustui toisaalta ratsun antamaan liikkuvuuteen toisaalta panssarin suojaan (Lappalainen, 1989. 48). Tämän päivän taistelupanssarivaunut voidaan puolestaan nähdä näiden kolmen elementin yhdistelmänä. Panssari tarjoaa suojaa käsiaseita vastaan, telat mahdollistavat liikkeen vaikeassakin maastossa ja tykki sekä konekiväärit takaavat riittävän tulivoiman.
Jalkaväen ohjesääntö II vuodelta 1932 (s. 15) kertoo, että jalkaväen toiminta taistelussa perustuu kahteen, toisiinsa mitä ilmeisimmin liittyvään perustekijään, tuleen ja liikkeeseen. Vuonna 2000 alokkaille jaettu Sotilaan käsikirja (2000, 137) mainitseekin kuitenkin jo taistelun peruselementeiksi tulen, liikkeen ja suojan.
”Tulella tuhotaan vihollinen ja sen laitteita tai estetään vihollista tulittamasta. Sotilaan tulta ovat tulittaminen rynnäkkökiväärillä ja käsikranaattien käyttö sekä taistelijaparin tulituki. […] Sotilas syöksyy tuliasemasta tuliaseman, joista vihollisen tuhoaminen on mahdollista. […] Sotilaan suoja muodostuu taistelu- ja suojavarustuksesta, naamioinnista, oikeasta maaston käytöstä etenemisreitin ja tuliaseman valinnassa, linnoittamisesta sekä taistelijaparin ja muun ryhmän tuesta. ” (Sotilaan käsikirja, 2000. 137)
Tulella tarkoitetaan vihollisen voimaan kohdistettua asevaikutusta. Paitsi itse käytettävän aseen kehittämisen lisäksi tulen vaikutusta voidaan parantaa myös muilla keinoilla, kuten esimerkiksi sivustatulella.
”Bastioneista suorien välivallien eteen ammuttava sivustatuli tuli puolustuksen keskeiseksi keinoksi. ” (Lappalainen, 1989. 81)
”41. Sivustavaikutus aikaansaadaan joko tulella tai liikkeellä tai molempien yhteistoiminnalla. Heikompikin joukko voi sivustavaikutuksella saavuttaa menestystä ylivoimaiseenkin vastustajaan nähden. 42. Sivustatuli moninkertaistaa tulen tehokkuuden (kuva I) ja vaikuttaa yhdessä edestä suunnatun tulen ja yllätyksen kanssa lamauttavasti viholliseen, jonka huomio ja torjuntatoimenpiteet täten pakotetaan suuntautumaan usealle taholle”. (Jalkaväen ohjesääntö II,1 1932. 19).
Sivustatulen etuja on erittäin hyvin ja yksinkertaisesti havainnollistettu Jalkaväen ohjesäännössä jo 1931.
Kuva 1. Rintamatuli verrattuna sivustatuleen samalla konekiväärimäärällä. (Jalkaväen ohjesääntö II,1 1932. 28).
- Tulen vaikutuksen lisäämiseksi on tärkeää keskittää tuli aina taistelun kannalta tärkeimpään viholliseen. [KESKEN]
”Liikkeen tarkoituksena on siirtää jalkaväen elävä voima tulielimineen tulitaisteluun ja käsikähmään mahdollisimman iskuvoimaisena. Se on hyökkäyksessä tulta tärkeämpi, mutta vaatii onnistuakseen useimmiten tulielimien tehokasta apua”. (Jalkaväen ohjesääntö II,1 1932. 19)
- Osastojen ryhmittäminen ja keskittäminen taisteluun.
- Liikkeellä voidaan saavuutta aloite ja pakotetaan vihollinen reagoimaan.
Usein menestynyt taistelu perustuu taistelun elementtien onnistuneeseen yhdistelmään. Elementtien yhdistely
voi tapahtua eri sotataidon tasoilla. Panssarivaunu on esimerkki tulen, liikkeen ja suojan yhdistelmästä taisteluteknisellä tasolla.
Kuva 2. Panssarivaunu. (A2MEKP vaunukalustoa, 2006)
Esimerkki amerikkalaisten hyökkäyksestä sijoittunee vielä taistelutekniselle tasolle.
Amerikkalaiset käyttivät hyökkäystapaa, jossa edettiin avomuodossa: toinen puoli miehistä tulitti toisen syöksyessä eteenpäin." (Lappalainen, 1989. 137)
Saksalaisten aktiivinen puolustus Cambraissa 1917 oli esimerkki elementtien yhdistämisestä jo taktisella tasolla.
"Vuodesta 1916 lähtien saksalaiset olivat tajunneet, että heidän oli pakko uusia taktiikkaansa. Osa tätä uudistusta oli joustava puolustus, mikä tarkoitti sitä, että sotilaita opetettiin ei ainoastaan seisomaan tai kuolemaan, vaan pyrkimään liikkuvampaan taisteluun, jossa he voivat vetäytyä liittoutuneiden hyökkäyksen tieltä vetäen vihollisen konekivääriasemien muodostamaan verkkoon. Kun vihollisen hyökkäystä heikennettiin tällä risteävällä tulituksella, kokeneimmat saksalaiset sotilaat ja suurin osa tykistöstä pidettiin reservissä varsinaista vastahyökkäystä varten. Tämä puolustustaktiikka johti iskujoukkojen muodostamiseen. Ne olivat pieniä hyvin koulutettuja yksiköitä, jotka olivat aseistautuneet käsikranaateilla, kranaatinheittimillä, liekinheittimillä ja konekivääreillä. Niitä käytettiin vyöryttämään heikoimpia vihollisen asemia. Kaikki paremmin linnoitetut asmat jätettiin perässä tulevien huoleksi (näin pidettiin vauhtia hyökkäyksessä. (Newark, 2002. 80)
Taistelun elementtien menestyksekkään yhdistämisen lisäksi saksalaisten joustava puolustus sisälsi yhden tärkeän taktisen elementin - reservin oikea-aikaisen käytön.
”Voimat on keskitettävä ratkaisukohtaan. Siinä on oltava vihollista selvästi vahvempi, muut sotajoukon osat voivat olla sitovia”. (Lappalainen, 1989. 28)
Painopisteen muodostaminen tarkoittaa lyhyesti kuvattuna sitä, että valitaan kohta, jossa halutaan menestyä ja keskitetään päävoimat kyseiseen kohtaan. Painopisteen muodostamisen tarkoitus on saavuttaa paikallinen ylivoima ja näin ratkaista taistelu valitussa kohdassa. Esimerkiksi pataljoonan komentajan päätös sisältää painopisteen ja sivusuunnan määrittämisen. Taistelun painopiste voidaan muodostaa liikkeellä tai tulella. Painopisteen luominen mahdollistaa tulen keskittämisen. Ryhmittämisen ja tulen keskittämisen lisäksi painopiste voidaan muodostaa taistelujen aikana reservillä.
”Afrikkalaisesta jalkaväestä muodostetut kolonnat edustavat välinettä, jota sotapäällikkö käyttää oman tahtonsa perille viemiseen, reserviä, todellista ratkaisujoukkoa. Vihollisen kaikkien voimien tultua sidotuiksi keskustaa vastaan suoritti tämä reservi ratkaisevan iskun vapauttaen samalla oman keskustan ankarasta puserruksesta. ” Sotataidon historia I,(1931. 151)
Painopiste voidaan muodostaa myös laadullisella ylivoimalla. Esimerkki painopisteen muodostamisesta voisi olla, jos jalkaväkikomppania saadaan hyökkäämään huolto-osia vastaan. Tässä tilanteessa voidaan liikettä pitää onnistuneen omalla tasollaan. Kuitenkaan konkreettisella tasolla ei ole kyse taitavasta tulen ja liikkeen yhteensovittamisesta. Taistelun onnistumisen takeena on se että, jalkaväkikomppania on taistelutekniseltä tasoltaan ylivoimainen huolto-osiin nähden. Ylivoima on myös moraalinen. Tässä tapauksessa painopiste luodaan laadullisella ylivoimalla.
Yksi johtajan tärkeimpiä tehtäviä ennen taistelua on reservin muodostaminen. Reserviä voidaan käyttää joko A) yllättävään vihollisen toimintaan reagointiin tai B) yllättävän iskun antamiseen viholliselle sopivassa kohdassa taistelua. Välillä on hankala määrittää, milloin on kyse tarkoituksella muodostetusta reservistä ja milloin ainoastaan taistelusta irti olevista joukoista. Sinänsä kaikkia taistelusta irti olevia joukkoja voidaan käyttää reservin tapaan. Tämä asia on omiaan korostamaan taistelun syvyyden merkitystä. Etuosien sitoutuessa taisteluun voidaan toisen portaan joukkojen käyttöä vielä muuttaa komentajan päätöksellä. Niitä voidaan käyttää yllättävien uhkien torjuntaan ja menestyneen tai hidastuneen hyökkäyksen tukemiseen.
"Venäläisen taktiikan mukaisesti pansarivaunupataljoonaa käytetään ensisijaisesti toisessa portaassa hyökkäykseen murtoaukosta vastustajan ryhmityksen syvyyteen [...] Prikaatin reserviksi varataan todennäköisesti panssarivaunukomppania ja moottoroitu jalkvaäkikomppania." (Mättölä, 1997. 30)
Hyökkäyksestä irti oleva toinen porras mahdollistaa myös varsinaisen reservin koon pienentämisen. Kuten edellä olevasta lainauksesta käy ilmi. Prikaatin reservi voi pienimmillään olla komppania tai kaksi komppaniaa.
Joukkojen ryhmyttämisen ja johtamisen perustana on toimivan organisaation rakentaminen. Organisaation voidaan katsoa rakenteeksi, jossa jokaisella organisaation jäsenellä on määritelty asema ja tehtävä suhteessa organisaation tavoitteisiin.
An organization is a stable, formal social structure that takes resources from the environment and processes them to produce outputs. This technical definition focuses on three elements of an organization: 1) inputs from the environment, 2) production process and 3) outputs to the environment. Standard operating procedures (SOPs) are formal rules for accomplishing tasks that have been developed over a long time to cope with expected situations.(Laudon & Laudon, 1998. 11)
- Taktisten osastojen muodostaminen.
- Johtosuhteiden ja johtoportaan muodostaminen.
- Esikunnan muodostaminen.
Joukkojen ryhmityksen syvyys on oleellinen tekijä niin hyökkäyksessä kuin puolustuksessa. Puolustuksessa syvyyttä voidaan lisätä peräkkäisillä ryhmityksillä. Asia ymmärrettiin jo keskiajalla, mutta ajatus syvyydestä näköjään unohdettiin ennen maailmansotia.
”Tärkeimpiin linnoihin rakennettiin kahdet tai useammat sisäkkäiset muurit. ” (Lappalainen, 1989. 63)
Osapuolet[Saksa ja Ranska] tyytyivät aluksi rauhanaikaisten ohjesääntöjen mukaan yhteen puolustuslinjaan. Se oli kuitenkin yllätyksille altis, ja oli pakko lisätä puolustuksen syvyyttä: puolustuslinjan tilalle tuli puolustusasema. (Lappalainen, 1989. 154)
Edellä mainitut lainaukset vahvistavat syvyyden merkitystä ja tärkeyttä kautta vuosisatojen. Syvyyden merkitys joukkojen ryhmityksessä havainnollistuu myös esimerkkivastustajan niin hyökkäys- kuin puolustusryhmityksessä.
Kuva 3. Esimerkkipataljoonan ryhmitys hyökkäykseen (hyökkäyssuunta vasempaan). Iskuportaan jäljessä pidetään 1/3 pataljoonan vahvuudesta.
2. portaassa hyökkäävää pataljoonaa voidaan käyttää pysähtyneen hyökkäyksen jatkamiseksi ja menestyksen hyväksikäyttöön takaa-ajossa. Sitä
ei kuitenkaan voida pitää varsinaisena reservinä vaan sen tarkoitus on lisätä hyökkäyksen tehoa komentajan etukäteissuunnitelman mukaisesti.
Tosin sen taistelusta irti olo mahdollistaa reservitehtävät.
(A2 Mekanisoitu pataljoona taistelussa -kirjan kuvat, 2006)
Kuva 4. Esimerkkipataljoonan ryhmitys puolustuksessa. Ryhmityksen syvyyttä esiintyy niin komppanian kuin pataljoonan tasolla
molempien ryhmittäessä 1/3 joukoistaan ns. etulinjan taakse. Lisäksi ns. etulinjan eteen ryhmitetään kuluttavia osia. Taaempana
olevat joukkueet ja komppaniat eivät ole suoranaisesti reservissä reservitehtävillä vaan niillä on tarkoitus käydä syvää puolustustaistelua
ja torjua ns. etulinjan ohittaneita joukkoja ja tukea ns. etulinjan taistelua ryhmitystään muuttamatta. Mutta myös niiden ollessa irti
taistelusta, niitä voidaan käyttää reservitehtävissä.
(A2 Mekanisoitu pataljoona taistelussa -kirjan kuvat, 2006)
”Kiväärin, konekiväärin ja tykistön tulivoiman valtava kasvu loivat uuden ilmiön, taistelukentän tyhjyyden” (Lappalainen, 1989. 137)
Maailmansotien jälkeen tulivoima on kasvanut edelleen. Multiple Launch Rocket System (MLRS ) raketinheitinjärjestelmä on esimerkki modernin asejärjestelmän tuhovoimasta. Raskaan raketinheitinjärjestelmän kantama on satoja kilometrejä ja se kykenee yhdellä tuliannoksella tuhoamaan tai vähintäänkin lamauttamaan hyökkäykseen ryhmittyvän pataljoonan. Tulivoiman kehitys onkin johtanut väistämättä yhä suurempaan joukkojen hajauttamiseen.
Taistelulajeja ovat hyökkäys, puolustus ja viivytys. (Lappalainen, 1989. 12) Lisäksi yhtenä taistelulajina voidaan pitää takaa-ajoa, joka liittyy jo ratkenneessa taistelussa syntyneen menestyksen hyväksikäyttöön. Takaa-ajolla pyritään lisäämään voiton vaikutuksia A) tuottamalla vetäytyvälle vastustajalle lisää materiaalisia ja henkisiä tappiota estämällä sen järjestelmällinen vetäytyminen ja B) valtaamalla lisää maastoa menestyksen varmistamiseksi.
Eri taistelulajeissa yhdistellään jo varsin alhaalla tasolla sotilasorganisaatiossa. Esimerkiksi jo joukkueen puolustus käsittää sisäiset vastahyökkäykset. Viivytys pataljoonan tasolla saattaa myös sisältää puolustustaistelujen ja irtautumisten lisäksi pieniä hyökkäyksiä.
Kuva 5. Kuvakaappaus tietokonepelistä: hyökkäys alkaa.
Kuva 6. Kuvakaappaus tietokonepelistä: puolustusaseman ristituli.
Kuva 7. Kuvakaappaus tietokonepelistä: torjuttu ylivoimainen hyökkäys.
Kuvasarjassa havainnollistuu taktisten periaatteiden soveltaminen tietokonepeleissä. Ylivoimaiseen hyökkäykseen on varauduttu syvällä puolustusryhmityksellä, missä linnoitukset pystyvät tukemaan toisiaan tulella. Vihollisen hyökkäysvoiman torjumiseksi käynnistetään myös jalkaväen vastahyökkäys heti taistelujen alkuvaiheessa. Osa ryhmityksistä menetetään, mutta vihollinen on menettänyt päävoimansa ja aloite siirtyy puolustajalle, joka voi nyt käyttää strategisen reservinsä iskeäkseen puolestaan syvälle vihollisen strategisille alueille.
Joitakin tässä aliluvussa esitettyjä käsitteitä on jo sivuttu aikaisemmin.
- Suhteellinen etu, suhteellisen edun saavuttaminen aloitteella. Liikkeen käyttäminen aloitteen saamiseksi.
Kosketus, Aloite, Tiedustelu
”Lentotiedustelun avulla saksalaiset tiesivät koko ajan Samsonovin lähestymisestä, tämä taas oli menettänyt kosketuksen nopeasti peräytyneisiin saksalaisiin” (Lappalainen, 1989. 152)
Kuri – moraali
Tilannetietoisuus
” […], josta taistelunjohtaja näki tosiaikaisen kokonaistilanteen ja pystyi johtamaan hävittäjät torjuntaan. Saksalaisten käskyt taas olivat tunteja tilanteesta jäljessä. ” (Lappalainen, 1989. 186)
Yllätys
Yllätyksen merkitystä korostetaan kautta historian.
”34. Kaikessa taistelutoiminnassa on pyrittävä yllätykseen (Jalkaväen ohjesääntö, 1932. 23)
Kun yllättäminen onnistuu todella hyvin, seurauksia ovat vastustajan joutuminen sekasortoon ja rohkeuden menetys sen riveissä …” (Clausewitz, 1998. 118)
”5. Yllätys. Taistelussa tulee aina pyrkiä yllätykseen…” (Sotilaan käsikirja 2000, 1999. 136)
Johtaminen
- Tilannetietoisuus, viestintäyhteydet, tahto ja taito
Sotataidollisten tason määrittelyn epäselvyyden ovat muutkin kuin kirjoittaja todenneet. Mm Krogars (1998) kertoo sotatieteen käsitteisiin liittyvän tutkimusongelmansa saaneen alkunsa:
” […] siitä käsitteellisestä epämääräisyydestä, johon kirjoittajalla on ollut tilaisuus tutustua Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimus- ja opetustoimintaan liittyen. ” (Krogars, 1998. 10)
”Sotataito jaetaan Suomessa tavallisimmin taktiikkaan, operaatiotaitoon ja strategiaan.” (Lappalainen, 1989. 11)
Sotataidon tasojen määrittelyt poikkeavat toisistaan eri maissa ja eri aikoina, ja käsitteet myös liukuvat jossakin määrin toistensa lomiin. Sotataidon ymmärtämiselle välttämättömänä ilmiönä on vielä tarkasteltava sotatekniikkaa.
Strategia-sana tulee suoraan klassisesta kreikasta, jossa se tarkoitti sodanjohtotaitoa: strategos taas oli korkea sotapäällikkö. Käsite on Napoleonin sotien jälkeen laventunut niin, että strategia nykyisin tarkoittaa valtion kaikkien voimavarojen käyttöä ja käytön valmistelua, siis toimintalinjaa poliittisen johdon asettamien turvallisuuspäämäärien saavuttamiseksi rauhassa ja sodassa joko suoraan tai välillisesti. (Lappalainen, 1989. 12)
Operaatiotaito-käsitteellä tarkoitetaan kokonaisen sotatoimen suunnittelua, valmistelua ja toteuttamista. Sotatoimeen liittyy yleensä useita taisteluita ja taistelulajeja. Operaatiotaitoa voi alimmillaan soveltaa jo prikaati, mutta selvemmin armeijakunta. (Lappalainen, 1989. 12)
”Käsite operatiivinen taso ei täysin yhdisty sanaan operaatio, sillä sotilaallisia operaatioita on toteutettu luonnollisesti läpi historian, mutta niiden sisältö oli nykyiseen verrattuna erilainen”. (Krogars, 1998. 43)
”Puolustusvoimien nykyisessä ajattelussa operaatiotaito liittyy yhtymän taisteluun. Se kuvaa samalla sitä, miten operaatio eli sotatoimi ymmärretään ja antaa viitteitä operatiivisen tason määrittelylle. Operatiivisella tasolla tarkoitetaan alueelliset voimavarat huomioon ottavaa sotilaallisen maanpuolustuksen tasoa, jossa pyritään vaikuttamaan sodan osapäämääriin. On huomattava, ettei prikaatia sijoiteta kansainvälisesti yleensä operatiiviselle tasolle, sillä sen ei katsota omaavan kykyä itsenäisiin sotatoimiin”. (Krogars, 1998. 44)
Sotilaallisen toimintaan liitettynä operaatiotaidolla tarkoitetaan yleensä toisiinsa liittyvistä taisteluista koostuvan sotatoimen suunnittelua, valmistelua ja toiminnan toteuttamista. Sotatoimeen liittyy myös pyrkimys yhtenäiseen johtamiseen ja useimmiten siihen sisältyy eri taistelulajeihin kuuluvia taisteluita. (Krogars, 1998. 44) Tämän määritelmän valossa taistelulajit (puolustus, hyökkäys ja viivytys) voidaan siis lukea taktiikan piiriin kuuluviksi käsitteiksi.
"Tasajako ei ole taktiikkaa"
Taktiikka-sana tulee suoraan klassisen kreikan ilmiasusta taktika, joka alkuaan merkitsi joukkojen järjestämistä taisteluun ja sittemmin sotapäällikön taitoa yleensä. Nykyisin taktiikka-käsitteellä tarkoitetaan taistelun suunnittelua, valmistelua, toteuttamista ja johtamista. Pataljoonan ja prikaatin toiminta on taktiikkaa puhtaimmillaan. Aivan taktiikka-sanan alkumerkityksen mukaan sotataito oli joukkojen järjestämistä taisteluun. Tämä johtui siitä, että falangia ei enää ryhmittämisen ja taistelujen alkamisen jälkeen pystytty johtamaan tai ryhmittämään uudelleen. Taistelujen alettua se pysyi ryhmityksessään ja noudatti ennalta määrättyä taistelutapaansa. (Lappalainen, 1989. 11-12, 24)
”Jalkaväen taktiikka vaihtui ketjutaktiikasta ryhmätaktiikkaan. Avomuodon ketju sai jakaantua 10 miehen ryhmiin. Hyökkäyksessä komppaniat alettiin ryhmittää syvälle. Niiden joukkueet ja ryhmät etenivät kukin omassa kohdassaan ryhmitystä, mutta itsenäisesti ja vapaasti maasota hyväkseen käyttäen. ” (Lappalainen, 1989. 154)
Clausewitzin (1998, 68) mukaan taktiikka on oppi sotavoimien käytöstä taistelussa, strategia taas oppi taistelujen käyttämisestä sodan päämäärän saavuttamiseen.
Pysyvimpiä taktisella tasolla vaikuttaneita periaatteita ovat olleet tuli, liike ja moraali (Huhtinen & Rantapelkonen, 2001. 111)
Venäläisen käsityksen mukaan taktiikan teoria tutkii nykyaikaisen taistelun sisältöä ja luonnetta, avaa taktisilla voimilla ja välineillä käytävän aseellisen taistelun lainalaisuuksia ja periaatteita, tutkii joukkomuodostelmien taistelumahdollisuuksia sekä muokkaa taisteluun valmistautumisen ja sen suorittamisen keinoja. (Huhtinen & Rantapelkonen, 2001. 111)
Puolustusvoimien määritelmärekisterin mukaan taktisella tasolla tarkoitetaan yksittäisiä taisteluita käyviä tasoa, jolla pyritään vaikuttamaan paikallisiin tavoitteisiin. Kyse on komppanian tai pataljoonan taistelusta. (Huhtinen & Rantapelkonen, 2001. 135)
Taktinen yksikkö
Hannula (1931, 133-134) näyttäisi käsittävän taktisella yksiköllä pienintä mahdollista johdettavissa olevaa sotilasosastoa. Esimerkiksi pataljoona ei muodosta taktista yksikköä siksi, että se on pataljoona vaan koska siihen kuuluvat komppaniat sulautuivat täydellisesti pataljoonaan eivätkä näin ollen olleet johtajan johdettavissa erillisinä sotilasosatointa ts. taktisina yksikköinä.
Taistelutekniikan käsitteen vakiintumisella lienee edessään samanlainen prosessi, kuin operaatiotaidolla aikanaan. Esimerkiksi operaatiotaitoa ei vielä 1950-luvulla tunnettu virallisesti, vaikka kyseistä sanaa käytettiinkin useissa eri yhteyksissä (Krogars, 1998. 44). Taistelutekniikasta alettiin Suomessa keskustella Toisen Maailmansodan sotien jälkeen ja sillä tarkoitettiin lähinnä jalkaväkiryhmän ja – joukkueen toimintaa (Tynkkynen, 2005. 66).
Tynkkynen (2005, 66) kertoo, että taistelutekniikalla ymmärretään yleensä yksittäisen taistelijan taitoa toimia taistelukentällä ja että toisaalta taistelutekniikkaa ovat vakioidut menetelmät, joilla pyritään yleensä nopeuttamaan toimintaa. Kuitenkaan varsinaista taistelutekniikan määritelmää ei tarjota eikä selitystä, miksi esimerkiksi komppanian vakioidut menetelmät ovat taistelutekniikkaa eivätkä taktiikkaa.
Taistelutekniikkaa lähellä olevan käsitteen esittää Lappalainen (1989, 11):
”Sotatekniikka sisältää kunakin aikakautena käytössä olevat aseet ja niiden käsittelyn. Käsitteeseen kuuluu yhtä hyvin alkuihmisen käyttämä ase, varreton kivinuija, kuin nykyaikainen monimutkainen asejärjestelmä. ” (Lappalainen, 1989. 11)
Lappalainen esittää myös taistelumenetelmä termin.
”Strategisiin tehtäviin käytetyt pommikoneet olivat kaksi- tai nelimoottorisia. Niiden taistelumenetelmä oli vaakapommitus, joka osumaan vaikuttavien tekijöiden lukuisuuden vuoksi vaativat erittäin monimutkaiset pommitähtäimet. ” (Lappalainen, 1989. 184)
Lappalainen : taktiikka vs. taistelutekniikka
Lappalainen (1989) tekee selkeän eron taktiikan ja taistelutekniikan välille, muttei kuitenkaan määrittele taistelutekniikkaa. Ryhmän, joukkueen ja komppanian johtaminen on oikeastaan vielä taistelutekniikkaa (Lappalainen, 1989. 12). Lappalaisen tekstistä voi kuitenkin yrittää päätellä, mitä hän taistelutekniikalla tarkoittaa. Kuten esimerkiksi Rooman legioonan manipulin taistelutavan kuvauksessa tulee esille.
”Taistelutekniikka ja – taktiikka yhdistivät joustavasti asevaikutuksen ja liikkeen. Yhteenoton lähestyessä veliitit saattoivat jatkaa vihollisen häirintää aivan viime tinkaan saakka ja livahtaa vaivatta manipulien välitse turvaan. Siinä vaiheessa legioona oli jo noin 20 askeleen päässä vihollisesta. Kahden ensimmäisen hastaattirivin miehet heittivät piluminsa, vetivät miekkansa esille, ja koko manipuli teki rynnäkön vihollisrintamaan. Pilumtekniikka siis valmisteli rynnäkköä tehokkaasti, kun legioona iski keihästä vielä hämmentyneeseen viholliseen, roomalaisten hyvä miekkailukoulutus pääsi vaikuttamaan.
Legioona ei itse asiassa liikkumiskykyään lukuun ottamatta ollut taktiseesti falangia paljoa etevämpi. […] Manipuleja ei käytetty varsinaisina taktisina alaosastoina, vaan taemmat manipulit oli tarkoitettu vain suoraan edessään tapahtuvan auttamiseen eikä taistelun uhatuimmalle paikalle siirtämiseen. ” (Lappalainen, 1989. 36)
Manipuli ei siis ole taktinen alaosasto. Perusteluksi Lappalainen tarjoaa sitä että manipuleja ei käytetty ennakkosuunnitelmista poikkeavalla tavalla. Taktinen toiminta näyttää olevan jotain, mitä voidaan tehdä vielä taistelujen alettua. Taistelutekniikka puolestaan on pitkälti päätetty ja harjoiteltu jo ennen taistelua, eikä sitä kesken taistelua muuteta. Esimerkkinä taistelutekniikasta Lappalainen mainitsee keihäiden heittämisen – pilumtekniikan. Rynnäkön toteutus on enemmän taistelutekniikkaa kuin taktiikkaa. Vasta manipulia suurempien osastojen ryhmittäminen oli taktiikkaa. Tämä johtuu siitä, että näitä voitiin porrastaa ja sijoittaa eritavalla. Esimerkiksi yksittäinen manipuli ei kykene luomaan painopistettä itsenäisesti. Painopisteen luominen on mahdollista vain useita manipuleja keskittämällä. Sen lisäksi, että Lappalaisen käsitys taktisesta yksiköstä näyttää olevan samansuuntainen Hannulan (1931) kanssa, tarjoavat lappalaisen kuvaukset mahdollisuuden esittää selkeitä kriteerejä taktiikan ja taistelutekniikan määrittämiseksi.
Esimerkki: Jos joukolla ryhmittämisellä pystytään luomaan painopiste, voidaan joukkoa pitää taktisena yksikkönä. Vastaavasti reservin varaaminen onnistuu taktista yksikköä korkeammalta joukolta. Paitsi taktinen, reservi voi myös olla operatiivinen tai strateginen.
Mongolien kohdalla taktiikkaan ja taistelutekniikkaan liittyen Lappalainen (1989) kertoo:
” […] Armeijaa harjoitettiin jatkuvasti, niin että yksityisten miesten aseidenkäyttötaito pysyi korkeatasoisena. Erityisesti hyvää jousen käyttöä sekä ratsain että jalan pidettiin suuressa arvossa.
Mongolien varsinainen voima oli kuitenkin taktiikassa. Armeija liikkui marsiilla syvälle porrastetussa ryhmityksessä. Taistelussakin heidän armeijansa käsitti taktisia alaosastoja, joilla kullakin oli oma tehtävänsä ja jotka porrastettiin syvyyssuunnassa. Saarrostusta varten varattiin erityiset siipireservit, ja reservin käyttö ratkaisijana oli muutoinkin lähes sääntö. Taistelussa ylipäällikkö pystyi johtamaan koko armeijaa lippumerkein ja torvisignaalein. ” (Lappalainen, 1989. 51)
Aseiden käyttötaitoa ei katsota taktiikaksi. Sen sijaan taktiikkaan kuuluu joukkojen porrastaminen eli ryhmittäminen, reservit ja se että ylipäällikkö pystyi johtamaan alajohtoportaitaan.
Suomalaista kirjallisuutta lukiessa komppaniaa pienempien joukkojen taistelu suorastaan paistaa poissaolollaan. Niin Krogars, Iskanius kuin Huhtinen & Rantapelkonen välttävät joutumasta kyseiselle, erittäin oleelliselle, sotataidon tasolle. Suomalaisessa sotataidon keskustelussa komppanian alapuolella on joukkueen mentävä aukko. Jos komppanian alapuolella toimivien joukkojen taistelu ei yllä julkaisuihin, voidaan katsoa mielenkiinnon olevan vanhan massa-armeija-ajattelun tasolla.
”Ne vaatimukset, joita etenkin suorittajaportaaseen kohdistettiin, eivät olleet mittavia, vaan ”tykinruoaksi” kelpasivat lähes kaikki miespuoliset yksilöt.” (Krogars, 1998. 18)
Välillä näyttäisi myös siltä, että taktiikan alapuolella tapahtumat on jätetty puhtaasti onnen varaan. Tämä tulee esille Lappalaisen (1989) kertomasta.
”Suurtaistelukin koostui tuhansista yksityiskohdista, joiden pääsuuntaa ohjasi kummankin osapuolen yleinen taisteluidea. Komentajien kyvykkyys ja tahto, sen viestittäminen joukoille sekä miesten taito ja mieliala olivat ratkaisevia tekijöitä, jos henkilöstön ja materiaalin voimasuhteet olivat tasan. Vähäisistä satunnaisista tekijöistä saattoi kasvaa voiton tai tappion ratkaisijoita, mutta mitä paremmin komentaja oli varautunut kaikkeen ja mitä parempi henki joukossa oli, sitä vähemmän ’sotaonnella’ oli vaikutusta lopputulokseen. ” (Lappalainen, 1989. 174)0
Nämä ”yksityiskohdat” ja ”satunnaiset tekijät” on jätetty tutkimatta ja käsitetty liittyvän ”onnen” varaan. Niiden tutkimisen sijaan on useinkin keskitytty taktiikkaan ja sen yläpuolisiin taistelutaidon tasoihin.
Iskanius (1998) kuvaa operaatiotaidon ja taktiikan tutkimuksen merkitystä Suomessa seuraavasti:
”Operatiivisen ja taktisen tutkimuksen tavoitteena on pelkistetysti puolustusdoktriinin sekä operaatiotaidon ja taktiikan kehittäminen. Tutkimus liittyy kiinteästi organisaatioiden kehittämiseen, ohjesääntötyöhän sekä sotilasopetuslaitosten opetukseen. Operaatiotaidon ja taktiikan tutkimuksessa on siis kyse Suomen olosuhteet huomioon ottavan ajattelun eli suomalaisen taktiikan kehittämisestä. Tutkimustarve on jatkuvaa, koska esimerkiksi jokainen ohjesääntö alkaa vanhentua heti valmistuttuaan, koska siihen vaikuttavat ulkomainen taktiikka ja organisaatiot sekä sotatekniikka yleensä ovat jatkuvassa muutoksessa” (Iskanius, 1998. 9)
”Operaatiotaidon ja taktiikan tutkimus tähtää pitkälti käytännöllisiin tavoitteisiin pyrkiessään tarjoamaan tieteellisesti pitäviä perusteita […] Käytännön tavoitteiden takia operaatiotaidon ja taktiikan tutkimus on parhaimmillaan tulevaisuuden tutkimusta, joka tarjoaa päättäjien käyttöön mm arvioita, ennusteita sekä erilaisia malleja tai ratkaisuja esimerkiksi organisaatioiden ja järjestelmien kehittämiselle. ” (Iskanius, 1998. 10)
Iskanius painottaa tutkimuksen tärkeyttä sotataidon eikä niinkään sotatieteen kehittämisessä. Perustutkimuksen sijaan korostetaan soveltavan tutkimuksen merkitystä. Käytännössä taktiikan perustutkimus rajataan tarpeiden ulkopuolelle. Käsitteiden epämääräisyys nousee esille myös Iskaniuksen kirjoituksessa.
”Käsitteet operaatiotaito ja taktiikka voidaan ymmärtää laaja-alaisesti, jolloin ne kattavat toiminnan tasot perusyksiköstä suurvallan armeijaryhmään puolustushaarojen ja aselajien yksiköt ja yhtymät mukaan lukien. Suomessa käsitteitä operaatiotaito ja taktiikka tai niiden tutkimuksen kenttää ei ole virallisesti määritelty, mutta operaatiotaidon ja taktiikan tutkimuksen alueeseen voidaan meillä katsoa sisältyvän myös pääesikunnan sekä meri- ja ilmavoimine esikuntien toiminnan rauhan ajan materiaalisessa kehityttämistyössä sekä operaatiotaidon ja taktiikan kehittämisessä. ” (Iskanius, 1998. 10)
”Toiminnallisessa mielessä operaatiotaitoon ja taktiikkaan voidaan katsoa sisältyvän kaikki käsitteellisesti taisteluun, sotatoimeen ja niiden valmisteluun sekä toteuttamiseen kuuluvat asiakokonaisuudet. ” (Iskanius, 1998. 10)
Kenttäohjesäännön (1995) mukaan operatiivinen taso määritellään seuraavasti: Alueelliset voimavarat huomioon ottava sotilaallisen maanpuolustuksen. Siinä pyritään vaikuttamaan sodan osapäämääriin. Operatiivinen taso käsittelee järjestelyjä maanpuolustusalueen, sotaisaläänin, lennoston, laivaston, armeijakunnan, prikaatin ja rannikkoalueen tasolla. Taktinen taso puolestaan on yksittäisiä taisteluja käsittelevä taso, jolla pyritään vaikuttamaan paikallisiin tavoitteisiin. Taktinen taso käsittelee toimenpiteitä joukkoyksikön ja perusyksikön tasolla. (Iskanius, 1998. 33)
Kenttäohjesäännön määritykset on sidottu joukon kokoon siten, että operaatiotaidon ja taktiikan rajaksi on vedetty prikaati ja pataljoona. Vastaavasti taktiikka päättyy perusyksikköön, joten joukkueen taistelua ei voida enää pitää taktiikkana. Tässä vaiheessa herääkin kysymys: mitä joukkueen taistelu sitten on ja voiko se olla pelkästään taistelutekniikkaa.
Iskanius tarjoaa kuitenkin Maanpuolustuskorkeakoulun taktiikan laitoksella käytössä olevat määritelmät:
Operaatiotaito. Operaatiotaito on oppi (rakennelma) sotatoimista ja operaatioista. Operaatiotaito käsittelee alueellisten johtoportaiden ja yhtymien operaatioita. Operaatiotaidon olennaisin sisältö on komentajien ja esikuntien kyky suunnitella, valmistella ja johtaa operaatio niin, että operaatioon sisältyvien taistelujen tuloksena on asetettujen päämäärien saavuttaminen. Operaatioiden lajit ovat: maa-, meri- ja ilmaoperaatiot sekä yhteisoperaatiot. Yhteisoperaatioissa toimii ainakin kaksi puolustushaaraa saman operaation päämäärien saavuttamiseksi yhteisessä johdossa. (Iskanius, 1998. 10)
Taktiikka. Taktiikka on oppi (rakennelma) taistelujen käymisestä. Taktiikan olennaisin sisältö on toimintamenetelmien valinta ja toiminnan organisoiminen taistelutehtävän täyttämiseksi. Taktiikan lajit ovat: maasotataktiikka, merisotataktiikka, ilmasotataktiikka, aselajitaktiikat ja huoltotaktiikka. Maasotataktiikka käsittelee (prikaati) sotilasalueen sekä joukko- ja perusyksikköjen taistelua. Merisotataktiikka käsittelee lippueen sekä merivoimien joukko- ja perusyksikköjen taistelua. Ilmasota-taktiikka käsittelee ilmavoimien joukko- ja perusyksikköjen taistelua. (Iskanius, 1998. 10)
Maanpuolustuskorkeakoulun taktiikan määritelmässä siihen sisällytetään prikaatin taistelut, toisin kuin kenttäohjesäännössä. Perusyksikkö on alin tarkastelutaso.
Taisteluteknisestä tasosta on hankala löytää määritelmiä, vaikka kyseistä termiä toistuvasti käytetäänkin. Huhtisen ja Rantapelkosen Taistelut, kokemus ja tieto (2001) kirjasta ei puhuta taistelutekniikasta muutoin kuin eräässä kommentissa, jossa yliluutnanttien kokemuksen todetaan olevan enemmänkin taistelutekniseltä tasolta.
| Tavoite | Johtaja | Suorittavan joukon koko | Ominaispiirteitä | |
| Strategia | Sodan voittaminen, perimmäisen tavoitteen saavuttaminen | Sotavoimien päällikkö, pääesikunta | Armeijat | Muuttuu hitaasti |
| Operaatiotaito | Operaation suorittaminen | Pienin mahdollinen itsenäiseen taisteluun kykenevä yksikkö esim. taisteluosasto | Yleensä hyökkäyksellinen, aloitteellinen | |
| Taktiikka | Taistelun voittaminen | Pienin mahdollinen johdettava yksikkö | Puolustus, hyökkäys, viivytys, yllätys korostuu | |
| Taistelutekniikka | Osataistelun voittaminen, | Toiminnan suoritukseen osallistuva johtaja | Yksittäinen mies, taistelijapari, ryhmä, tulitukiosasto. | Ei reserviä, yllätys korostuu, yksittäisten miesten taidot korostuvat |
Taulu 2. Sotataidon tasojen vertailua.
Kirjat
50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. T. Newark (2002) suom. V. Ahola & I. Kuhlman. Gummerus Kustannus Oy, Kiina 2005.
Aseet ja taistelut. (1989). J. Lappalainen. Otava, Keuruu 1989.
Jalkaväen ohjesääntö II,1 (1932). Otava, Helsinki 1932.
Jalkaväki 2005, Jalkaväen Vuosikirja XXV (2005). Jalkaväen säätiö. Ykkös-Offset oy, Vaasa 2005.
Management Information Systems, fifth edition (1998). K. Laudon & J. laudon. Prentice Hall, New Jersey 1998.
Operaatiotaidon ja taktiikan tutkimus sekä tutkimusmenetelmät (1997). M Iskanius. Maanpuolustuskorkeakoulu, taktiikan laitos. Julkaisusarja 2. No:1/1997, Vaasa 1998.
Taistelut, kokemus ja tieto; näkemys sotatieteellisestä viestitaktiikasta. (2001). A. Huhtinen & J. Rantapelkonen. Viestikoulu. Loimaa 2001.
Sodankäynnistä. (1998). C. von Clausewitz suom .Heikki Eskelinen. Art House. Fälth & Hässler, Smedjebacken 1998
Sotataidon historia I, (1931). J.O.Hannula. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 1931.
Sotatieteelliset käsitteet puntarissa, Johtamisen, strategian, operaatiotaidon ja taktiikan vertaileva sisällön analyysi (1998). M Krogars. Maanpuolustuskorkeakoulu. Helsinki 1998.
Sotilaan käsikirja 2000 (1999). Pääesikunnan koulutusosasto Puolustusvoimien Koulutuksen Kehittäskeskus/oppimateriaaliosasto. Ykkös-Offset oy, Vaasa 1999.
Muut lähteet
A2 Mekanisoitu pataljoona taistelussa -kirjan kuvat (2006). Puolustusvoimat Tietopankki. Saatavilla:
[viitattu 10.12.2006]
A2MEKP vaunukalustoa (2006). Puolustusvoimat Tietopankki. Saatavilla:
https://www.milnet.fi/wps/myportal/tietopankki/kcxml/
04_Sj9SPykssy0xPLMnMz0vM0Y_QjzKLN4p38wHJgFjOIfqRaCLBcBFvfV-P_NxU_QD9gtzQiHJHRUUAJ-BFOw!!
/delta/base64xml/L0lDU0lKQ1RPN29na21BISEvb0VvUUFBSVFnakZJQUFRaENFSVFqR0VBLzRKRmlDbzBlaDF
pY29uUVZHaGQtc0lRIS83XzJfVkEvMzE5NTY!#7_2_VA
[viitattu 10.12.2006]