Juha-Heikki Tihinen: Valon, tilan ja liikkeen graafikko

Päivikki Kallio (s. 1952) on poikkeuksellinen graafikko: hän ei ole tyytynyt pysyttäytymään perinteisen muodon parissa, vaan tutkii poikkeuksetta teoksissaan alansa reunaehtoja ja perusteita. Kallion teoksissa vedos saattaa löytyä varjona tai heijastuksena näyttelytilan seinältä. Laattaa ei tuhota sarjan valmistuttua, vaan se heijastaa uusia teoksia vaihtelevissa näyttelyissä. 1990-luvun alusta lähtien taiteilijan "grafiikka" on toteutunut kolmiulotteisten installaatioiden muodossa, joista on kylläkin aina ollut löydettävissä graafisen tekemisen perusasioita, kuten laattoja ja vedoksia. Muoto on tosin vaihdellut melkoisestikin.

Kallion teoksista on löydettävissä kunnianosoituksia tai matkoja kirjanpainotaidon historiaan, sillä esimerkiksi kipsi, joka oli ensimmäinen kolmiulotteisten teosten elementti 1980-luvun lopulla, kuuluu myös graafisen alan perinteisiin materiaaleihin. Toinen kirjapainoalan vanha materiaali jänisliima esiintyi 1990-luvun puolivälissä useammassakin teoksessa. Välillä jopa kirjapainotyöläiset ovat olleet materiaa: Valokopioita-installaation seinille heijastuvat voimakkaan rasterikuvioiset kasvot olivat peräisin kirjapainoalan matrikkelista.

Grafiikan laajeneminen

1977-79 Päivikki Kallio opiskeli Eesti Riiklik Kunsti-instituutissa Tallinnassa. Hän oli eräs ensimmäisiä "länsimaalaisia" taideopiskelijoita silloisessa Neuvosto-Virossa. Ihaillessaan taiteilijan teknistä kokeilunhalua ja taitavuutta tuleekin välillä pohtineeksi Viron ajan merkitystä. Virolainen grafiikkahan näyttäytyy yhä edelleen teknisesti oivaltavana ja taidokkaana tekemisenä. Kallion itsensä mukaan aika Tallinnassa poliittisesti takatalvisena aikana vaikutti hänen omiin näkemyksiinsä maailmasta. Viron historia pilkahtaa välillä teoksissakin, joista voidaan mainita Aurinkomks - Kuural (1990), jonka lähtökohtana olivat virolaisten kyyditykset. Teosnimessä aurinko ja kuu sulautuvat Omskiin ja Uraliin ja muistuttavat virolaisten pakkomatkoista Siperiaan.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikki teoksiin liittyvä materiaalinen tai visuaalinen taustainformaatio ole automaattisesti saatavilla. Katsoja ei ehkä koskaan saa kuulla sitä, miten teosmateriaalina oleva suola pohjautuu näkymään kuolleesta Aral-järvestä tai miten kirjanpainajien kasvot heijastuvat voimakkaan rasteroituina seinälle. Tällä ratkaisulla Kallio jättää viisaasti teoksiinsa monitulkintaisuutta. 1980-luvulla Kallio teki perinteistä paperille vedostettavaa grafiikkaa, mutta on hupaisaa havaita, että esimerkiksi teoksessa Kaupunki (1981) keskeisenä elementtinä on valo. Tosin tällöin vielä valon representaatio eikä valo an sich.

Uudenlainen kausi taiteilijan tuotannossa alkaa 1980-luvun lopulla. Tällöin kolmiulotteisuus ja tilallisuus nousevat merkittävään asemaan taiteilijan tekemisissä. Esimerkkinä varhaisesta kolmiulotteisesta muodosta oli Strävrov-kokonaisuus, jossa jalanjäljet tallentuivat kipsiin vedosten lailla. Kokeilevuus laajeni, kun Kallio teki yhdessä Tiina Makkosen ja Sirje Ruohtulan kanssa kaksi tilateosta: Ad Mortuosin (1990) ja Ad Futurosin (1992). Molemmissa teoksissa tila, valaistus ja äänet muodostivat kokonaisuuden, jossa katsojista tuli teoksessa kuljeskelevia näyttelijöitä. Katsojan "osallistumispakko" on jatkunut senkin jälkeen. Kaija Kaitavuori kirjoittaa siitä, miten Kallion töissä katsojan osaksi tulee kulkea ja liikkua teoksessa. Samalla Kaitavuoren mukaan ihminen kohtaa oman itsensä joko varjona tai heijastuksena. Ihmisestä tulee tällöin osa teosta, on kuin hänet temmattaisiin osittain representaatioiden hämärään maailmaan. Päivikki Kallion mukaan hän ryhtyi työskentelemään kolmiulotteisten teosten kanssa siitä syytä, että hän halusi pois "kirjoitusetäisyydeltä". Perinteisessä grafiikassahan taiteilijan perusasentona on kumartuminen laatan ylle. Kallio halusi pois tästä. Kuvanveistoon kuuluva kolmiulotteisuus tuntui tällöin hyvältä keinolta saada etäisyyttä grafiikan taiteeseen.

Monet kuvat

Jäljillä-näyttelyn Vedenpaisumus -installaatiossa (1995) katsoja kohtasi ilmassa leijuvia paperimassasta valmistettuja pesuvateja, joiden pintana olivat peilit. Peileihin taiteilija oli kuvannut kämmeniä erilaisissa asennoissa, joten näyttelytilan seinille heijastui eräänlainen käsienpesemis -sarja. Pontius Pilatukseen assosioituva ele muistutti kuitenkin välillä hämmentävästi käsien ristimistä. Kaksoismerkitys siinäkin, sillä kädet voivat mennä ristiin niin rukoilussa kuin asiasta vetäytymisessäkin.

Vedenpaisumuksessa ja muissakin taiteilijan installaatioissa näyttelytilat ovat täyttyneet erilaisista keskenään risteävistä ja leijuvista kuvista, jotka tuntuvat tekevän kunniaa kaikkein tutuimmalle liikkuvalle kuvalle eli elokuvalle. Grafiikkaan liittyvä sarjallisuus on tietysti jo itsessään lähellä elokuvan rakenteellista kuvasarjaa, joka luo vaikutelman liikkeestä. Kallio tekee taiteestaan vielä elokuvallisempaa tuomalla siihen liikkeen. Liike voi olla Kallion töissä muutenkin läsnä, sillä esimerkiksi Jäljillä-näyttelyssä oli esillä myös jousenkaarimaisia kolmiulotteisia objekteja, joiden materiaali jänisliima aiheutti kiinnostavia asioita. Jänisliiman kuivuessa kaaret taipuivat hiljalleen uudenlaiseen muotoon muodostaen näin liikettä, jonka tulos paljastui hitaasti.

Valse Triste - Käsi, joka kehtoa keinuttaa -installaatiossa (1996) seitsemän kuparilaattaa leijui ohuiden siimojen varassa. Laattoihin heijastuva valo loi seinälle kiinnitettyyn silkkipaperiin kuvajaisia ihmisistä. Jo teoksen nimi kertoi sen kaksimerkityksellisyydestä: kuoleman tanssi ja kehdon keinutus. Syntymän ja kuoleman kaksoisläsnäoloa vahvisti se, että kuparilevyn muoto muistutti samanaikaisesti sekä arkkua että kehtoa. Teoksen liike tuntuu kuvastavan sitä, miten kuolema ja elämä eivät ole staattisessa suhteessa toisiinsa nähden, vaan muodostavat pikemminkin ainaisen ikiliikkujan, jossa on mahdotonta sanoa kumpi on ensimmäinen liikuttaja.

Kuvat kuvista

Vuodelta 1998 oleva Valkokangas-sarjan kuvasto vaikuttaa ensi näkemällä esittävän vuoria. Tarkemmin asiaan paneutuessa "vuoret" paljastuvat poimutetuiksi lakanoiksi, joita taiteilija oli kuvannut neulanreikäkameralla. Kyseiset "unimaisemat" ammentavat lähtökohtiaan niinkin erilaisista asioista, kuin aivotutkimuksesta tai Hitchcockin Vertigosta. Kallio kertoo teoksellaan unimaisemien tai kulttuuristen viittausten ohella myös siitä, mistä taiteilijan työssä on kysymys. Jatkuva muodonmuutos, jossa jostakin raaka-aineesta tuleekin aivan jotain toista, lienee laajana muotoiluna hyvä tapa kuvata taiteilijan työtä. Päivikki Kallion teoksissa on usein kiinnostavana juonteena se, miten hän pelaa sekä nykyhetken että perinteen tekniikoilla ja viittauksilla. Modernismin rakas lapsi elokuva kohtaa Valkokankaassa vanhan kunnon camera obscuran. Tai
aiheen tasolla liikumme niin lacanilaisen psykoanalyysin kuin "ikuisten" vuorien tai unien maastossa.

Keskustelu-teoksessaan (2000-2001) Kallio jatkoi varjovedostensa tekemistä. Teoksessa pimennettyyn huoneeseen sijoitetaan puhki syövytettyjä kuparilevyjä, kun niihin suunnataan kohdevalo, niin seinille syntyy joukko ihmiskuvia. Teoksen eräänä lähtökohtana oli se, miten voisi kuvata ääntä ja keskustelua. Valmiissa installaatiossa seinille heijastuvat hahmot näyttävät keskustelevan. Teokseen kuuluu tärkeänä osana kaksi levysoitinta, joissa pyörii metallinen ja kiillotettu levy. Levyyn on kaiverrettu kuvia, jotka heijastuvat kohdevalon osana seinille. Äänilevy onkin kuvalevy. Katsoja voi taas kierrellä teoksessa ja seurata visualisoitua keskustelua.

Viimeisimmässä yksityisnäyttelyssä Pause - pysäytyskuvia (2004) esiintyivät suurikokoiset ja syövytetyt imagOn-vedokset , joista saatoimme seurata jotakin minkä saatoimme tulkita katkonaiseksi tarinaksi. Vahvat henkilökuvat synnyttivät vaikutelman mykkäfilmin fragmenteista, joissa päähenkilöiden suhde ja tarina ja lopultaan avoimeksi. Samassa näyttelyssä Kallio oli vedostanut myös graniitille hiekkapuhallustekniikalla. Kuvat olivat alun perin uutis- ja dokumenttikuvia, jotka muuttuivat uudenlaisiksi alkuperäisestä yhteydestään irrotettuna ja taiteeksi muutettuna. Tuloksena oli sarja töitä, joissa jo pelkkä graniitin tummapainavuus tuntui muodostuvan graafisen työskentelyn musta/valkea -jaottelun metatasoksi. Viimeisimmän näyttelyn ja muidenkin Kallion teosten kohdalla on muistettava mainita se, että hänen töistään ei kannata etsiä yksinkertaisia väittämiä, vaan teosten merkitykset tuntuvat olevan kerrostuneita ja keskenään risteäviä verkkoja, joista yhden totuuden julistus on kaukana.

Kuvia ja tarinoita

Kallion työskentelyä tuntuu leimaavan narratiivisuus. Installaatioiden yksittäiset kuvat sulautuvat toisiinsa varjojen ja heijastusten leikkeinä. Teosten taustalla häämöttävät taiteilijan omat lähtöideat, jotka tuntuvat usein olevan läsnä puoliksi kadonneina tai piilotettuina. Installaatio muotona mahdollistaa sen, että katsoja joutuu aktivoitumaan ja kuljeskelemaan saadakseen käsityksen teoksesta. Käyttäessään "valmiskuvia" Kallio salakuljettaa omaan teokseensa palasia toisesta kertomuksesta, joka muodostaa jonkinlaisen intertekstuaalisen "viitteen". Tosin "viitteen" täsmällisellä alkuperällä ei ole suurta merkitystä, sillä jo pelkästään sen ymmärtäminen, että teoksessa on hyödynnetty jotain lainattua, laajentaa tulkintojamme oleellisesti.

Laajempana teemana Kallion teoksissa on jokin, jota voisimme parhaiten kuvata perinteen raskauttamalla mutta silti käyttökelpoisella termillä - humanismi. Kallio ei kaihda käsitellä syntymää ja kuolemaa, kärsimystä tai myyttejä. Hän ei myöskään epäröi luoda teoksia, joiden ymmärtäminen vaatii yleissivistystä. Hänen teoksensa eivät saa kaikkea käyttövoimaansa tunteista, vaan ne stimuloivat ajatteluakin. Humanismi ­ vanhana ja ehkä raihnaisenakin ­ kiinnittää uudenkaltaiset materiaalikokeilunsa perinteeseen eikä peittele sitä. Keskeistä on se, että kaikki esiintyy suhteessa johonkin. Samalla tavalla Päivikki Kallion taide on suhteellisuudentajuista sanan hyvässä merkityksessä.

Juha-Heikki Tihinen

takaisin