Seppo Heiskanen: Valkokangas

Kallio on koulutekseltaan graafikko, mutta hän on jo toistakymmentä vuotta laajentanut ilmaisuaan tilaan. Kuitenkin hän työskentelee tilassakin kuin graafikko. Metallilevyt joilta tai joiden läpi kuvat seinille heijastetaan on tehty graafisin menetelmin, hiomalla, syövyttämällä ja kaivertamalla, ja seinälle heijastettu kuva on peilikuva kuten grafiikan vedoskin.Tilateoksissaan ­ kuten viime vuosien grafiikassaankin ­ Kallio on pohtinut taiteilijan keskeistä kysymystä: miten ja millä ehdoilla kuva syntyy, elää ja lakkaa olemasta. Syntymä, elämä ja kuolema ovat monitasoisesti mukana Päivikki Kallion taiteessa.

Päivikki Kallion tilateoksissa katsoja liikkuu varjojen valtakunnassa. Pimennetyn tilan seinille heijastetaan kohdevalojen ja metallilevyjen avulla ihmishahmoja, joiden joukkoon katsojan varjon liike tuo oman lisänsä. Tunnelma on unenomainen, siinä on magiikkaa: tuntuu kuin henkiolenneot olisivat ilmestyneet seinille seuraamaan näyttelyssä kävijää. Toisaalta nuo varjot ja heijastukset tuovat mieleen Platonin luolavertauksen. Ovatko nuo varjot todellisia vai kuvia jostakin niitä todellisemmasta? Ja mikä on taiteilijan asema tässä kokonaisuudessa. Platonin mukaanhan hänen teoksensa ovat heijastuksen heijastuksia. VALKOKANGASMiten kuva syntyy? Kuinka tuottaa kuvia? Nämä kysymykset ovat lähtökohtana myös sarjassa Valkokangas, joka valmistui 1990-luvun lopulla. Sarjan teokset muistuttavat nopeasti katsottuina turistin kuvia lumipeitteisistä alpeista tai kaukaisista vuorenhuipuista. Huipulle näyttävät laskeutuvan eri vuorokaudenaikojen valot ja varjot. Nimetkin viittaavat olemassaoleviin paikkoihin: Mantsuria, Thaimaa, Fuji, Alpit. Kysymyksessä eivät kuitenkaan ole todellisuudessa otetut matkakuvat vaan kuvat mielen vaelluksesta. Yhtenä lähtökohtana on professori Matti Bergströmin ajatus mustista ja valkoisista leikeistä. Sen mukaan lapsilla ja taiteilijoilla on aivoissaan Ei kenenkään maa, jossakin aivorungon ja aivokuoren välissä. Päivikki Kallio tavoittelee Valkokangas-sarjan teoksissa näitä Ei kenenkään maan kuvia.Valkokangas-sarjassa yhdistyvät kaukainen ja läheinen, julkinen ja intiimi. Kallio on tehnyt kuvat valokuvaamalla poimutettuja lakanoita neulanreikäkameralla, minkä jälkeen kuvat on vedostettu paperille fotoetsauksina tai tietokonetulosteina. Prosessissa on mukana sekä vanhoja perinteisiä että uusia kuvantekemisen menetelmiä. Teoksista voi löytää viittauksia moneen suuntaan: ihmismieleen m utta myös vaikkapa elokuvaan, johon nimi Vertigo viittaa. Kun kuvauskohde paljastuu lakanaksi, syntyy uusia mahdollisuuksia assosiaatioihin. Turistikohteen lähtökohta onkin henkilökohtainen ja intiimi.

KESKUSTELU
Päivikki Kallio työskenteli1990-luvun lopussa New Yorkissa Yhdysvalloissa. USA:ssa kultuuri on puhuva ja äänekäs, kun se Suomessa on vaikeneva tai ainakin hiljaisesti puhuva. Tuon hälisevän kulttuurin keskellä Kallio ryhtyi pohtimaan kuinka kuva voi tuoda esiin äänen. Perinteistä kuvataidettahan on yleensä pidetty hiljaisena, äänettömänä: muotokuvissakin mallin suu on yleensä kiinni. Pohdinnan tuloksena syntyi laaja tilateos Keskustelu.Keskustelu-installaatiossa pimennettyyn huoneeseen on sijoitettu puhki syövytettyjä kuparilevyjä. Kun niiden läpi suunnataan kohdevaloja, seinille syntyy joukko ihmishahmoja, jotka näyttävät käyvän keskustelua toistensa kanssa ja toistensa ohi, jotkut niistä julistavat, toiset vakuuttavat sormeaan heristäen ja toiset taas näyttävät puhuvan arantuntuisesti. Katsoja osallistuu tähän varjojen keskusteluun, kun hän liikkuu tilassa, jossa valokeilat risteilevät. Kahdessa levysoittimessa pyörii metallinen, kiillotettu levy, johon on kaiverrettu kuvia. Ne heijastetaan kohdevalon avulla seinälle. Laite, joka yleensä lähettää ääntä, tuottaakin installaatiossa kuvia. Ääni ja kuva vaihtavat paikkaa.Seppo Heiskanen

sivun alkuun