Arvio julkaistiin ensin englannin kielellä
Lewis Carroll Review’ssa heinäkuussa 2002.
Suomenkielinen versio julkaistiin Kulttuurivihkojen
numerossa 2–3/2003 (31. vsk.), s. 8–9.

Liisan seikkailut ihmemaassa tuntuu olevan elokuvantekijöiden ja TV-väen suosiossa, huolimatta siitä että Lewis Carrollin klassikkotarinan toteuttaminen tarjoaa melkoisia haasteita: kirja kuvaa unta, ja olennainen osa tarinassa on ajan ja paikan vaihdoksilla, muodonmuutoksilla sekä eriskummallisilla hahmoilla ja eläimillä. Tarinan kuvittaminen tuntuukin onnistuvan erityisesti piirrosfilmin keinoin, kuten Walt Disneyn versio osoittaa (Liisa ihmemaassa, 1951). Disneyn versio on itse asiassa kohtalaisen uskollinen Carrollin tarinan alkuperäiselle hengelle verrattuna tässä arvioitavaan versioon.
      Liisa ihmemaassa -tarinan uusin TV-elokuvaversio ( Alice in Wonderland, 1999) on julkaistu hiljattain DVD-videona. Mainosteksti lupaa tarjota visuaalisesti näyttävän ja nautittavan tarinan, ja sen takeena ovat kehittynyt tehostetekniikka sekä miljoonat dollarit, jotka tuotantoon sijoitettiin.
      Juuri erikoistehosteisiin Liisan seikkailujen katsoja kieltämättä ensimmäiseksi kiinnittää huomiota: toimivatko tehosteet, näyttävätkö ne luontevilta ja uskottavilta, tukevatko ne tarinaa vai vievätkö huomion siitä pois? Tarjona on nyt muutamia yllätyksiä, mutta enimmäkseen tehosteet ovat melko tavanomaisia ja keinotekoisen oloisia; tekijät ovat tavoitelleet valokuvamaista realismia, mutta se ei ole joka kohdassa onnistunut. Lavastus on studiomaista, ja jotkin visuaaliset tehot, kuten Hattumaakarin käden venytys, vaikuttavat ylimääräisiltä.
      Yksityiskohtaiset visuaaliset erikoistehosteet eivät jätä paljonkaan sijaa mielikuvitukselle, vaan ne tarjoilevat katsojalle yhden valmiin ja lukkoonlyödyn tulkinnan ja vievät huomion pois näyttelemisestä ja tarinan sisäisistä merkityksistä. Vastakohdaksi tekee mieli mainita Jonathan Millerin TV-versio (Alice in Wonderland, 1966), jossa tehosteet, maskeeraus ja puvustus on minimaalista mutta lopputulos tenhoava.
      Elokuvan eläinhahmot ovat Jim Hensonin tekoa. Hahmot ovat varsin eläväisiä ja uskottavia; joidenkin nukkejen sisällä on näyttelijä. Valkoinen Kani saa katsojan kuitenkin ihmettelemään, miksi hän käyttäytyy kuin hermostunut Duracell-pupu. Krokettipelin flamingot ja siilit ovat eloisia, mutta niidenkin kohdalla huumori on liian osoittelevaa.
      Näyttelijäkaarti herättää odotuksia: Whoopi Goldberg, Gene Wilder, Ben Kingsley, Peter Ustinov, Joanna Lumley, Robbie Coltrane, Christopher Lloyd ynnä muut samassa elokuvassa! Tähtinäyttelijöiden persoonallisuutta ja valovoimaa ei kuitenkaan ole käytetty hyväksi, ja mieleenpainuvia näyttelijäsuorituksia on vain pari: Whoopi Goldbergin Irvikissa ja Robbie Coltranen Tittelitom. Muutamat näyttelijät ovat joutuneet taipumaan melkeinpä kiusallisiin esityksiin, kuten Gene Wilderin Valekilpikonna ja Christopher Lloydin Valkoinen ritari. Miranda Richardsonin Herttakuningatar kiljuu kaikki repliikkinsä, ja Martin Shortin Hullu Hattumaakari hoippuu maanisuuden äärirajoilla.
      Pohjimmiltaan juoni seuraa kirjaa Liisan seikkailut ihmemaassa, ja mukana on pari kohtausta jatko-osasta Liisan seikkailut peilimaailmassa, mutta kokonaisuuteen on tehty muutoksia, jotka vaikuttavat seikkailujen koko ilmapiiriin.
      Dramatisoinnin alussa tapaamme Liisan (Tina Majorino), joka kärsii esiintymisjännityksestä: hänen pitäisi laulaa vanhempiensa ystäville. Peloissaan ja uhmakkaana Liisa pakenee puutarhaan ja piiloutuu sinne, kaikesta päättäen nukahtaa ja alkaa uneksia.
      Carrollin alkuperäiseen tarinaan verrattuna muutos on huomattava: Liisalla ei ole mitään tekemistä, hänen unensa kumpuavat spontaanisti hänen mielikuvituksestaan, eikä niillä ole utilitaristista tarkoitusta. Päähenkilö on kasvava tyttö, joka ei ole aivan varma minuudestaan; aikuisten maailma näyttäytyy vähintäänkin hämmentävänä. Rivien väliin on kätketty monia filosofisia ongelmia.
      Sen sijaan Peter Barnesin ja Nick Willingin sovituksessa Liisan uni on vain jonkinlainen ylirasitusoire, ja unen on tarkoitus auttaa häntä voittamaan esiintymisjännitys. Ihmemaan hahmotkin kertovat olevansa olemassa tätä varten. Lopulta Liisa tuntee olonsa itsevarmaksi ja uni voi päättyä.
      Pohjarakenteen muutos on vienyt tarinan etäälle kirjailijan ideoista. Lewis Carroll suhtautui kriittisesti hyötyopilliseen kirjallisuuteen ja parodioi sitä verrattomasti esimerkiksi runoissa ”Kuinka pikku krokotiili” ja ”Olet vanha jo, isäukko”. Kun Liisan unesta tehdään ylirasitusoire, käy koko tarinan sävy kireäksi ja huumorista tulee väkinäistä, sillä ahdistus vaanii taustalla kaiken aikaa. Klassinen mielikuvitustarina on muuttunut jonkinlaiseksi ongelmakeskeiseksi terapiaksi.
      Ihmemaa on muuttunut kiireiseksi: runsaaseen kahteen tuntiin on ahdettu niin monta kuvaelmaa, että vuoropuhelua ja runoja on jouduttu lyhentämään huomattavasti. Tilanteet eivät enää vaikuta hauskoilta eivätkä spontaaneilta vaan kiireisiltä ja velvollisuudentuntoisilta. Toisaalta tarinaan on lisätty vuoropuhelua ja ohjelmanumero ”Tätikullan puujalka”, jotka vaikuttavat lähinnä ontuvilta.
      Suomentaessaan Carrollin sanaleikkejä ja runoja on DVD-julkaisun tekstittäjä nojannut Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin suomennokseen, vaikka kiittääkin ”Juvan ja Mannerin suomennosta”. Ratkaisu tuntuu hyväksyttävältä, vaikka uudempiakin suomennoksia on julkaistu. Jotkin uudet sanaleikit ovat kuitenkin jääneet tekstittäjältä huomaamatta: ”Vuoden -28 Suuri kissaverilöyly” (?) oli todellinen ”cat-as-trophy”. Maalisjänis puolestaan ei valita hiuksesta: ”Waiter, waiter, there’s a hare in my soup!” Lisäksi pari käännösvirhettä kiinnittää huomiota. Hattumaakarin laulunumero on todennäköisesti nimeltään ”Autie’s Wooden Leg” eli ”Tätikullan puujalka”, mutta tekstityksen mukaan ”Artien puujalka”; muunkielisissä käännöksissä viitataan ”tätikultaan”. Oikeussalissa kuningatar käskee trumpetinsoittajia yrittämään fanfaaria uudelleen sopraanosaksofoneilla, mutta tekstityksessä hän sanoo: ”Yrittäkää uudestaan oktaavia alempaa!”
      Ulkoisesta prameudestaan huolimatta uusi Liisa ihmemaassa -sovitus tuntuu ongelmalliselta. Tarinaa on muokattu uuteen uskoon, mutta se on tapahtunut utilitarismin ehdoilla. Näyttelijäsuoritukset eivät soinnu tarinaan, ja huumori on väkinäistä. Seikkailujen liikkeellepanijana on ahdistus, ja tarina opettaa lapset vaivihkaa hyötyopin armoille: sinun täytyy suoriutua, et saa kyseenalaistaa vaatimuksia, joita sinulle esitetään, vaan show’n täytyy jatkua! Sen sijaan että esiintymispelon olemusta ja syitä tarkasteltaisiin kriittisesti, pelko kuvataan välttämättömyydeksi, joka täytyy vain hyväksyä. Anarkia ja ihmettely on vaihtunut kurinalaisuudeksi, ja lapsuuden tarkoituksena on valmistella aikuisuutta.