Tarina kahden olennon kohtaamisesta
Katajakummussa 16.10.2005 (ilmat viilenevät ja taivas on peittynyt harmaaseen harsoon):
Tämä on tarina kahdesta olennosta. Niistä toinen jatkaa elämäänsä edelleen, onnellisempana kuin koskaan ja paljon paljon viisampana kuin hän kuvitteli koskaan olevansa. Toinen, olennoista nelijalkainen, kirmaa loputtomilla ja riistantäyteisillä koirien tuonpuoleisen korpimailla. Minä toivon sydämeni pohjasta, että tuo nelijalkainen, kippurahäntäinen, oranssinkukertava olento on onnellinen. Se on sen ansainnut.
Heiluvahäntäiset ja kylmäkirsuiset olennot kuuluvat ihmisten elämään. Niillä on oma paikkansa koleassa ja kalseassa ihmismaailmassa. Niiden tarkoitus on muistuttaa ihmisiä asioista, jotka oikeasti ovat tärkeitä: miltä yöpakkasen kovettama heinikko kuulostaa jalkojen alla, miten jännittävältä puusta lentoon pyrähtävä lintu näyttää ja miltä tuntuu, kun ystävä odottaa polunhaarassa ja kysyy: ”minne tästä?”. Toive ja vaivihkainen aavistus noiden asioiden olemassaolosta saa ihmiset avaamaan ovensa mahdollisuuksille. He haluavat nähdä, minne tassuhieltä tuoksahtavat polkuanturat voivat heidät johdattaa.
Myös minä avasin oveani koiranmentävän aukon verran. Sisään livahti jotain pitkäjalkaista, jotain pörröistä, jotain luppakorvaista. Sisään livahti Onni, jonka toivoin sisältävän kaksikymmentä kiloa elämäniloa, mutta joka taisi sisältää huomattavasti enemmän kuin mitä olin lapsellisuudessani ja kypsymättömyydessäni valmis näkemään.
Koirat löytävät paikkansa usein hyvin nopeasti, jos niille vain annetaan mahdollisuus ja jos niitä kuunnellaan. Tyytyväisinä koirat kiepsahtavat kerälle huoneen nurkkaan, tuhahtelevat unissaan ja venyttelevät herätessään. Ne eivät välitä, vaikka niiden kohtaamat ihmiset olisivat vanhoja tai nuoria, kokeneita tai kokemattomia. Ne eivät syyttä säikähdä, jos ihminen ei puhukaan koiraa tai kuuntele lainkaan, mitä niille yrittää viestittää. Koirat yrittävät silti ja tyytyvät vähään. Ne tavaavat tarkoitusperiään ja toiveitaan ihmisten silmien ja korvien eteen koirankokoisin kirjaimin, mutta silti vain harvat näkevät tai kuulevat.
Minä en nähnyt, enkä kuullut. Minä en nähnyt koiraa vaan kasan koulutusoppaiden varoittavia esimerkkejä. Minä en kuullut vienoja pyyntöjä, enkä lopulta vain kuiskaukseksi häpyviä toiveita. Minä näin ja kuulin sen mitä pelkäsin näkeväni ja kuulevani. Eikä mitään hyvää synny siitä, että jatkuvasti odottaa sitä kaikkein pahinta.
Kahden elävän olennon yhteisen elämän pitäsi aina olla pääasiassa onnellinen asia. Erimielisyyksien, ristiriitatilanteiden ja epäluottamuslauseiden pitäisi olla ohimeneviä ilmiöitä, joista selvittyä polku näyttää taas entistä helppokulkuisemmalta ja houkuttelevammalta. Ihmisen ja nelijalkaisen suhteessa käy kuitenkin usein niin, että ihmistä vaivaava sokeus ja kuurous johdattavat parivaljakon vaikeakulkuiseen maastoon: hakkuujätteiden, kaadettujen kantojen kotiin, silminkantamattomiin epämääräistä risumassaa kantavalle hakkuuaukealle. Vielä silloinkaan ei peli ole menetetty, jos ihminen suostuu pysähtymään kumpareen laelle, odottamaan ja kysymään vilpittömin ja avoimin mielin: ”minne tästä?”
Tasan kolme vuotta sitten minä kasvoin aikuiseksi. Minä pysähdyin, istahdin kannon nokkaan ja itkin. Kyyneleeni eivät olleet enää epätoivon, katkeruuden tai turhautumisen kyyneleitä vaan ensi kertaa kykenin näkemään niiden läpi selkeästi. Minä katsahdin taakseni ja näin surullisen maiseman. Näin nopeaan kuljetun ja itsekkyyttä henkivän taipaleeni. Ja ensi kertaa näin kaksi tummanruskeaa silmää, jotka kysyvästi, mutta tuossa vaiheessa jo hiukan epäilevinä katsoivat minuun. Ensi kertaa minä kysyin tuolta olennolta: ”minne tästä?” ja maltoin kuunnella, mitä tuolla olennolla oli minulle sanottavana. Vastausta ei kuulunut hetkeen, mutta kun oikein herkistin kuuloni tarkimmilleen ja kun oikein tarkastelin kanssakulkijaani joka puolelta, se pyysi minulta väsyneenä: ”Päästä minut menemään.”
On vaikeaa etsiä mitään kaunista virheistä, epäonnistumisista tai omasta kyvyttömyydestään nähdä tai kuulla. Silti minä kiitän Onnia joka ikinen päivä, kun silitän Tanhun tai Lukan pehmeää selkää, tunnen kylmän kirsun tökkäyksen kämmenselässäni tai kun kaksi ystävää pysähtyy polunhaarassa kysymään: ”minne tästä?”. En ehkä vieläkään ole aivan varma vastauksesta, mutta Onnin kanssa kulkemani matka ja liian kauaksi polulta eksynyt taival antoivat edes aavistuksen siitä, mihin suuntaan meidän ei kannata kulkea.
