Vuodenvaihde Australiassa – unelmasta tuli totta

Matka Australiaan oli ollut haaveissa jo pitkään. Monien ulkomaan matkojen jälkeen se vaan sitkeästi aina nousi mieleen. Jospa seuraavalla kerralla? Tai sitten joskus, myöhemmin. Vaikka eläkevuosina?

Neljä vuotta sitten elimme koirakuumeessa. Ja niinhän meille sitten kesäkuun alussa muutti suklaanruskea sydänkäpynen Eyespy Yanda. Yanda on australiankelpie ja ei liene epäilystäkään miten matka Australiaan alkoi tuntua suorastaan itsestään selvälle. Varsinkin kun kävimme Unkarissa tutustumassa Yandan sukujuuriin. Siellä nähtiin Yandan mummo, ukki, täti ja iso lauma muita sukulaisia. Isän puolelta Yandalle löytyy sukua  kaukaisesti Australiasta.

Vuosi sitten Yanda sai ensimmäiset pennut, joista meille itselle jätettiin yksi narttupentu, Hula H. Kaikkein villein pentuvaihe alkoi syksyllä helpottaa ja samalla minulla oli kypsynyt ajatus jäädä vuorotteluvapaalle. Pitkän pohdinnan jälkeen olikin matkalle lähtö mahdollista. Mieheni pystyi järjestelemään lomiaan ja tyttäremme jäisi koirien kanssa kotiin. Matkaan lähdettiin heti joululoman alussa 22. päivänä ja kun koulut sitten alkoivat joululoman jälkeen, autteli naapuri koirien ulkoiluttamisessa päivällä.

Matkan suunnittelu oli kerrassaan jännää, olemme enemmän sellaisia  omatoimimatkailijoita. Australia on niin valtava, että millään ei ehtisi kuin muutamaan kolkkaan. Mietittiin ja pähkäiltiin. Lentäen olisi siirryttävä paikasta toiseen. Lapsuuteni naapuri oli muuttanut Australiaan n. 40 vuotta sitten ja häntä päätettiin myös käydä tapaamassa Toowoombassa. Netistä olin etsinyt kelpiekasvattajia ja pikkuhiljaa alkoi matkan runko muotoutua Kaikki tuntui järjestyvän hienosti, Mitä nyt minun vuorotteluvapaani täällä byrokratian luvatussa maassa otti lujille. Olinkin täysin valmis vapaalle sen väännön jälkeen.

Mutta eipä matkalle lähtö aivan yksinkertaista ollutkaan.. Finnairin lentoemännät olivat lakossa, sitkeästi.  Hätäpäissämme varailimme lippuja halpalentoyhtiöiltä kaiken varalta Lontooseen, josta matkamme varsinaisesti sitten alkoi. Onneksi se lakko loppui. Mutta pari päivää ennen lähtöä tapasin tuttavani kaupungilla ja hän tiesi ensikäden tietona, että Heathrow oli suljettu!! Pari senttiä lunta sekoitti lontoolaiset täysin. Ei voinut olla totta! Nyt alkoi jo itselläkin hiipiä epätoivo puseroon. Ja sitten oli myös kerrottu uutisissa, että Qantas oli ottanut jälleen käyttöön jättikoneensa. Niihin oli vaihdettu moottorit sen jälkeen kun Singaporesta Sydney:n  matkalla olleen Airbus A380 yksi moottoreista oli räjähtänyt marraskuun neljäntenä päivänä.

Uskaltaisimmeko lopultakaan koko matkalle? Mutta matka oli jo maksettu ja kaikki varaukset tehty. Ja ennen kaikkea mieli teki niin kovasti nähdä vihdoinkin kaikki se, josta oli niin kauan unelmoitu.

Tuliaiset oli ostettu, vihreitä kuulia ja muumipyyhkeitä. Suklaata ei ostettu, koska se todennäköisesti sulaisi. Matkalaukut aika tyhjinä oltiin sitten menossa. Pienen torkahduksen aikana oli Finnairin Joulupukki jättänyt jokaiselle  joululahjan, kuinka ollakaan - ison Fazerin sinisen. Päätettiin jättää syömättä, jos vaikka tarvittaisiin tuliaisiksi. Lontoossa oli kenttä saatu ”lakaistua”. Lunta näkyi juuri ja juuri muutaman sentin kasana auratun kohdan reunalla. Kyllä on syytä varautua paremmin, jos tuollainen kuura saa koko maailman sekaisin.  Iso oli kone, punavalkoinen kaksikerroksinen jättiläinen, kengurulogo pyrstössään ja paljon matkustajia mahtui sisään. Vaikka emme matkustaneetkaan business-luokassa oli olot mukavat. Jalat sai mukavasti koholle edessä olevan istuimen alla olevaan riippumattoon ja oma viihdekeskus oli niin monipuolinen, että matkan kesto tuntui lyhentyneen täysin siedettäväksi. Matkalla vaihtui vuorokausikin ja Joulupukki toi taas suklaata. Nämä suklaapukit sitten syötiin, joulun kunniaksi. Tekninen välilasku Singaporessa ja sitten Kanarian lennon verran vielä matkaa jäljellä. Jouluaattoiltana olimme perillä Sydneyssä. Lämmintä. Hotelli oli kentän lähellä ja päästiin nopeasti nukkumaan.

Sydney

Joulupäivänä, hitaasti heränneinä aloimme tutkia paikallisliikennettä ja lentokenttäjunalla olimme pian Sydneyn keskustassa. Ja vastaan tuli ensimmäinen kelpie! Oli sellainen Yandan emän näköinen working-kelpie. Totta kai siitä piti kuvia ottaa. Tassuja poltti kuuma jalkakäytävä, yli 30 astetta lämpöä. Kun kuulivat että meilläkin oli Suomessa samanlaisia koiria, ihmettelivät että miten ne pärjäävät. Näytimme heille kuvaa, jossa Yanda viikkoa aiemmin oli samalla tavalla kolmella jalalla yli -20 asteen pakkasessa. Vakuutimme heille, että hyvin pärjäävät. Paremmin kylmää vastaan voi suojautua kuin kuumuuteen. Koira saattoi olla samaa mieltä hakeuduttuaan varjoon läähättämään. Oopperatalo, Harbour Bridge, jolta uudenvuodenilotulitus aina näytetään TV:ssä  ympäri maailmaa,ydinkeskustaa ja yksi kelpie nähty heti ensimmäisenä päivänä. Ei hassumpaa.

Sydneyssä viivyttiin uuden vuoden aatonaattoon. Kävimme päivän retkellä Blue Mountains –vuorilla. Kaukaisuudessa vuoret todella siinsivät sinisinä, väliin jäi kanjonialue, joka on suurempi kuin Grand Canyon. Matkalla poikkesimme mm Featherdale Wildlife Parkissa. Siellä näimme koalakarhuja, wallabeja, kenguruita, yhden dingon ja kyltin Tasmanian tuholaisesta. Se oli mennyt koloonsa sadetta pakoon. Meidänkin oli täytynyt ostaa sadeviitat myymälästä, eipä ollut tullut mukaan sateenvarjoja. Niille olisi ollut kovasti käyttöä matkan myöhemmissä käänteissä. Mutta sade tuli ja meni. Eikä se ollut samanlaista kylmää sadetta kuin täällä Suomessa. Ei tuntunut haittaavan, lämmin sade tuntui jopa mukavalta.

Sydney tuli katseltua, Bondi Beachilläkin löhöiltiin ja seurattiin lainelautailijoita. Lehdessä oli joku artikkeli rannasta ja siinähän poseerasi aivan kuin meidän Yanda. Ikävä tuli sen tien. Hyvin ne siellä kotona tuntuivat pärjäävän, onneksi on tämä internet. Pientä taistelua oli saada prepaid-liittymä toimimaan. Mutta kyllä se sitten onnistui, kun myyjän edustaja sai sen aktivoitua. Passi olisi tarvittu henkilöllisyyden varmistamiseen. Ajokortti oli ja kaksi luottokorttia, mutta  olisi tarvittu vielä kolmas. On se byrokratia joskus outoa muuallakin. Ja kyseessä liittymä, josta ei voisi kenellekään tulla laskua tai tappiota, olihan se jo maksettu!

Ayers Rock eli Uluru

Lentomatka pääkohteeseen Ulurulle eli Ayers Rockille kesti sellaisen Euroopan lennon verran. Jotenkin ajantaju muuttui hyvin suurpiirteiseksi matkan edetessä. Aikaeroa oli joka suuntaan. Hyvä, että päivissä pysyi mukana. Siinä auttoi onneksi se, että tapanani on aina matkoilla kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Mutta jossakin kohtaa oli muutama päivä taukoa kirjoittamisessa ja sitten olikin kalenteri sekaisin. Onneksi emme missanneet mitään lentoja!

Maisemat muuttuivat aika pian nousun jälkeen. Maa muuttui ruskeaksi ja sitten ruosteenpunaiseksi. Välillä oli kuin lumikenttiä, mutta ne olivatkin suolajärviä. Jännittyneinä seurasimme ikkunasta näkisimmekö Ulurun jo koneesta. Ei oikein ollut käsitystä miten isona se näkyisi tasangolla. Mutta se olikin koneen toisella puolella. Onneksi sitten Cairnsiin lähdettäessä näimme sen myös ilmasta käsin. Upea se on.

Kun tulimme ulos koneesta, löi heti oviaukossa kuumuus vasten kasvoja. Vaikka olemme käyneet muissakin kuumissa paikoissa, niin nyt täytyi sanoa, että oli kuumaa. Kuumuus oli kuivaa, +42 astetta. Lentokenttä oli keskellä ei-mitään. Aiemmin se oli sijainnut aivan Ulurun kupeessa mutta se oli siirretty nyt vähän kauemmaksi aboriginaalien pyhästä paikasta. Samalla pieni turistikaupunki (oikeasti kylä) Yulara oli siirretty kauemmas. Kaikki turistit vietiin busseilla suoraan hotelleihin, oli sitten jonkun ryhmän mukana tai tällainen omatoimimatkaaja. Hieno systeemi, hotellialuetta kiersi koko ajan ilmainen bussi, jolla pääsi piipahtamaan ”kaupungilla”. Vaikka matkat olivat lyhyitä, siinä kuumuudessa ilmastoitu bussi oli vähintään järkevä.

Olimme jo tässä vaiheessa tyytyväisiä, että olimme varanneet vain yhden vuorokauden tähän matkan pääkohteeseen. Tällainen kuumuus oli meille liikaa.

Varasimme heti auringonlaskuretken Kata Tjutalle ja Ulurulle ja auringonnousuretken Ulurulle. Majoittuminen oli mukavassa Outback Pioneer  -hotellissa. Yksikerroksinen rakennus, aivan uima-altaan vieressä.

Ehtisimme nopeasti käymään uimassa ennen retkelle lähtöä. Ja ei kun menoksi. Uikkarit päälle ja pyyhe ympärillä nurmikon poikki altaalle. Pyyhe ja sandaalit tuolille nurmikon reunaan. Altaalle oli noin neljä metriä laatoitusta. Ihanaa, voi miten tuntuisi hyvältä päästä vilvoittavaan veteen! Kipaisin iloisesti laatoitukselle ja saman tien takaisin nurmikolle tuskissani – jalkapohjat paloivat!! Äkkiä kylmää. sandaalit jalkaan ja laatoituksen yli uudelleen veteen. Mutta vesi oli kuumaa. Niinpä tietysti, siinä kuumuudessa ei altaankaan vesi voinut olla viileätä. Sitä paitsi se näytti aika likaiselta ja aurinkoöljyiseltä. Nopeasti takaisin huoneeseen ja kylmään suihkuun. Paitsi ettei kylmää vettä tullut vaikka kuinka kauan odotti. Jalkapohjat olivat aivan tulessa ja mieli maassa. Näinkö tässä nyt piti käydä, omaa tyhmyyttä tietysti. Mitä, jos jaloista lähtisi nahka? Matka ei ollut vielä puolessakaan, aivan hirveätä. Onneksi järkevämpi puolisko keksi ensiapua. Ainut kylmä löytyi jääkaapin takaseinästä. Varmasti eksoottisin valokuva matkalta onkin tämä ikimuistoinen kuva minun jaloistani jääkaapissa.

Jalat olivat sen illan ja yön todella tuskaisat, hyvä että retkelle kykenin. Mutta onneksi ei sitten sen pahemmin käynyt. Voi vain kuvitella mitä kaikkea olisi ollut edessä, jos palovammat olisivat olleet pahemmat. Nyt lohduttaa sekin, että samaa oli kokenut myös eräs ruotsalainen kelpieihminen, joka oli kulkenut lähes samoja reittejä ja tavannut samoja ihmisiä. Pieni se on tämä maailma, niin kuin kelpiepiiritkin.

Kata Tjuta, The Olgas, on rykelmä vuoria, jotka ovat muodostuneet hiekasta, mudasta ja erikokoisista kivistä. Nimi tarkoittaa ”monta päätä” ja niin siinä onkin monta rapautunutta huippua. Kiviaines, josta Kata Tjuta on syntynyt on englanniksi conglomerate. Pääkohde Uluru on muutaman kilometrin päässä tasangolla, se on hiekkakiveä, englanniksi arkose. Molemmat hehkuvat samanlaisina punaisina ilta- ja aamuauringossa. 1870-luvulla eurooppalaiset löytöretkeilijät antoivat Ulurulle nimen Ayers Rock, silloisen Etelä-Australian pääministerin Sir Henry Ayersin kunniaksi. Uluru  on pyhä osa aboriginaalien mytologiaa tai uniaikaa. Sinne saa kiivetä, mutta se ei ole toivottua. Eikä kaikkia kohtia saa valokuvatakaan, jottei paikan sielusta vietäisi mitään pois.

Eipä edes tehnyt mieli kiivetä. Oli niin kuuma. Onneksi bussissa oli jääkylmää vettä, jolla voi täydentää vesipulloja. Bussilla kierrettiin katselemassa vuoret ja sitten nautittiin pientä tarjoilua ja odoteltiin auringonlaskua. Kuvauspaikoilta sai hyvin otettua kuvia, joissa värien muuttuminen punaisen eri sävyistä yön pimeyteen näkyy lumoavasti. Tuntui kerrassaan mahtavalta, yksi haaveista oli tullut toteen.

Aamulla olikin aikainen nousu. Huone oli luovutettava jo neljältä! Lähdettiin nimittäin katsomaan aamuauringon nousua ja palattaisiin vasta ennen puoltapäivää. Hotellihuoneet pitää Australiassa luovuttaa jo kymmeneltä. Bussi tuli ja pimeässä suunnattiin autiomaahan. Kuu loisti pään päällä ja sen alapuolella yksi kirkas tähti. Horisontissa kohosi tumma Ayers Rock. Aamupalaa syötiin retkipöytien ääressä ja odoteltiin auringon ensisäteitä. Ja voi sitä ihmettä. Puna oli vieläkin kirkkaampi kuin illalla. Uskomatonta. Ei ole ihme, että paikka on pyhä alkuperäisihmisille. Se on yksi luonnonihmeistä. Aamupäivän retkeen kuului myös bussimatka vuoren ympäri ja oppaan johdolla tarkempi tutustuminen eri paikkoihin. Hän kertoi erittäin mielenkiintoisesti aboriginaalien elämästä ja uskomuksista, myyttisistä taruista vuoren synnystä ja vaiheista. Kasveista ja eläimistä yms. Kiipeäminen oli onneksi sinä päivänä kielletty, reitti oli suljettu kuumuuden vuoksi, +43 astetta. Onneksi, ei edes harmittanut kun emme sinne päässeet. Nousu näytti täysin mahdottomalle. Niin kuin jättiläismunan päälle olisi pitänyt kiivetä, ei rappuja, ei mitään. Ylhäällä näkyi joku köysikaide, mutta jyrkimmän nousun olisi joutunut tekemään ilman mitään apuja. Ei olisi meikäläiseltä onnistunut. Lopuksi kävimme kultturikeskus-matkamuistomyymälässä ja näimme muutamia paikalla asuvia aboriginaali-ihmisiä.

Puolen päivän kuumuudessa sitten sanoimme hyvästit Ulurulle. Matkalaukut odottivat hotellin pihalla kuumuudessa bussia, suklaat sisällään. Odottelimmekin hyvän aikaa, mutta lopulta istuimme taas lentokoneessa, väsyneinä mutta onnellisina. Edessä viikko Cairnsin hiekkarannoilla ja koralliriutoilla.

Cairns

Uuden vuoden aattoilta vietettiinkin pimentyneessä, sateisessa mutta lämpimässä Cairnsissa, Holloways Beachilla. Hotellimme oli aivan rannalla ja nyt varmaan hirmusyklooni Yasi on sitä runnellut. Taksikuski oli vähän ihmeissään, että miksi me nyt sinne tulimme. Siellähän oli menossa sadekausi! Ja nyt vielä poikkeuksellisen voimakas sellainen. Vettä oli tullut jo viikkokaupalla ja samaa vaan luvassa. Ai, eipä tällaista ollut otettu huomioon. No näillä nyt oli mentävä. Eipähän tulisi palovammoja, tässä lämmössä voi aivan hyvin maata rannalla ja antaa vaan sataa. Ensimmäinen vuorokausi ja vuodenvaihde kuluikin lähes untenmailla, eikä sade haitannut. Toisena päivänä käväisimme katsastamassa kaupunkia, joka ei niin kovin iso ole. Hieno ranta laguuneineen aivan keskustassa oli varmaankin se tärkein nähtävyys,  Cairnsin seudulla ei rantakaistale ole kovin leveä, sitten kohoaa jyrkkä vuorijono. Vihreitten rinteiden yllä alkaa tasainen, rehevä viljelysmaa, Tablelands.  Kuuluisat sademetsävyöhykkeet sijoittuvat näihin vuorenrinteisiin. Pohdimme auton vuokraamista, mutta hirvitti se vasemmanpuoleinen liikenne. Mieheni oli kyllä sitä mieltä, että täällä sitä voisi kokeilla. Että sitten Brisbanesta rohkenisimme ajaa Toowoombaan. Näimme myös ensimmäisen kelpien auton lavalla. Aivan kuin YouTube:ssa ”Bob, the Kelpie”. Koirat siis oikeasti ovat kyydissä avolavalla, jopa täysin irti. Näytti aika hurjalta.

Kolmantena päivänä olimme koko päivän Suurilla Valliriutoilla snorklaamassa. Meitä mahtui 32 katamaraaniin, jolla kiisimme nopeasti avomerelle Michaelmas Cay –nimiselle riutalle. Meduusapuvut päälle ja snorklaamaan. Porukka näytti kloonatuilta Mustanaamioilta, muutamat meistä ei nyt ehkä yhtä sporttisilta. Hiekkadyynille ei voinut mennä, koska kilpikonnat olivat siellä juuri yöllä munineet. Sitä paitsi se oli aivan täpötäynnä pesiviä lintuja. Tulikin mieleen eräs elokuva… Snorklattiin oppaan perässä veneen ja riutan välistä aluetta. Näkymät olivat vähän pettymys. Korallit eivät olleet kovinkaan värikkäitä eikä kaloja ollut juuri lainkaan. Punaisella merellä olin nähnyt aivan toisenlaisia näkymiä. Mutta kyllä tämäkin oli elämys. Ja melkoinen suoritus minulta, joka en niin kova uimari ole.

Toinen riutta oli Hastings Reef. Siellä tyydyin katselemaan näkymiä lasipohjaveneestä. Nyt sitten olikin aivan erilaiset maisemat. Mieheni kertoi, että korallit olivat värikkäämpiä ja kalojakin oli runsaasti. Niinpä tietysti. Harmitti vähän. Lasipohjan läpi nähtyinä korallit eivät varmaan päässeet oikein oikeuksiinsa. Laivalla saatiin syötävää ja juotavaa ja tuli parempi mieli. Taas oli yksi must-juttu nähty. Uutiset ovat nyt kertoneet Yasin tehneen tuhoja myös koralleille. Menee vuosia ennen kuin ne korjautuvat jos korjautuvat koskaan.

Nyt alkoikin olla suurin osa tästä pakollisesta turistiohjelmasta koettu ja päästiin toiseen pääteemaan. Eli näkemään sikäläisiä koiraihmisiä ja heidän kasvattejaan.

"All the people who have kelpies are good people " (Jan Shaw)

Koska meillä ei ollut autoa ja matkat olivat pitkiä ja hankalia, olikin aivan ihanaa jälleen kerran kokea se australialaisten ystävällisyys ja avuliaisuus. Mountainmist-kennelistä tuli kasvattaja Jan Shaw tapaamaan meitä! Hänen oli joka tapauksessa ajettava tämä pitkä matka Millaa Millaasta viedäkseen miehensä lentokentälle. Mutta kuitenkin, siinä helteessä koira kyydissä. Ajomatkaa lähes kaksi tuntia. Ja mikä ihana yllätys hänellä vielä oli. Hän ajaisi sademetsän siimekseen Kurandaan ystävänsä luokse, siellä oli hänen koiriaan hoidossa. Ja me pääsisimme hänen kyydissään sinne. Kuranda on yksi  maailman kulttuuriperintökohteita. Sinne pääsee vaikkapa suositulla maisemajunalla tai sellaisilla hiihtohissivaunuilla halki ilmojen. Pois pääsisimme jommalla kummalla. Mahtavaa, meillä oli muutenkin aikomus mennä sinne. Ja nyt päästäisiin sinne näkemään aitoa elämää eikä vain sitä turisteille rakennettua myymäläkylää. Kylän kaupat sulkevat ovensa, kun viimeinen juna kolmen maissa lähtee.

Tapaaminen oli mutkattoman hauska. Juttu luisti, pikaisesti kurkattiin ihanaa mustaa Nitro-koiraa häkissään. Hänellä oli kypsän aikuisen auto, vähän kuin hippihenkinen pakettivolkkari. Ilmastointilaite oli todella tehokas ja tavaratilassa oli myös kohtalaisen kokoinen arkkupakastin. Noissa oloissa näppärää ja täysin ymmärrettävää. Matkat ovat pitkiä ja ruuat saattavat helposti pilaantua. Koirille näytettiin annettavan paljon lihaa (kengurua L) ja sitä varmaan menee kennelissä, jossa on parikymmentä koiraa.

Puhetta tuli niin, että välillä ajettiin vähän harhaankin. Käytiin hakemassa jotain lääkettä hänen tutulta eläinlääkäriasemalta ja sitten kohti vuoria ja sademetsää. Tie kiemurteli ylöspäin ja luonto kävi yhä vehmaammaksi. Istuimme kaikki kolme etupenkillä ja mielessä alkoi vahvistua ajatus siitä, että kyllä tässä liikenteessä varmaan selviäisi. Näkisi niin paljon enemmän.

 Pian olimmekin perillä. Tällä ystävällä, myös Jan nimeltään, on aivan mahtava, uusi talo isoine nurmikkopihoineen. Ympärillä sademetsää. Olipa onni, että meillä oli useampaan paikkaan pieniä tuliaisia. Meidät otettiin lämpimästi vastaan, nautittiin myös lounasta siellä. Mutta ensin tietysti oli se tärkein, koirat. Talon emäntä kasvattaa pienimuotoisesti australiankarjakoiria. Tällä hetkellä hänellä oli vaan  yksi pentukoira. Hänellä oli hoidossa Mountainmistin mustat nuoret herrat Bobby ja Joey, vajaan viisi kuukautta vanhat jäntevät nuoret kelpienalut ja näitä omistaja oli nyt hakemassa kotiin. Lisäksi siellä oli 9-viikoinen ruskea kelpietyttö. Yhdessä he esittelivät koirien liikkumista juoksuttamalla siinä pihanurmikolla. Vaikka piha oli ylempänä kuin ympäröivä muu luonto, oli nurmikko aivan märkä. Vesi vaan tirskui varpaissa. He olivat vähän huolestuneita, kun kerroimme matkasuunnitelmistamme. Kertoivat sisämaan ja Brisbanen seutujen olevan kovasti tulvien vaivaamia. Pyysivät olemaan varovaisia. Hyvä kun varoittelivat, ei vaan vielä oikeasti ymmärretty miten vakavasta asiasta oli kyse. Mutta nyt paistoi aurinko ja oli oikein ihana päivä, pieniä trooppisia sadekuuroja ropsahteli aika ajoin.

Koirat olivat oikein mallikkaita. Yllättävää oli niiden koko. Vaikka ne olivat pentuja tai Nitro nuori uros, oli aivan selvää että ne olivat pienempiä kuin mitä suurin osa Suomessa. Mutta rakenne oli jämäkkä ja karvapeite yllättävän paksu. Hyvä varmasti siinä helteessä. Liikkeet olivat oikein lennokkaat, askel pitkä eteen ja taakse. Ja kaikki olivat hyvillä tavoilla, ei mitään hyppimistä eikä lentopusuja. Silti ne olivat aitoja hellyyden kipeitä ja ystävällisiä kelpieitä. Tiesivät kyllä olevansa kaiken keskipisteenä.

Molemmilla Janeilla on kasvatteja monessa maassa Euroopassa ja ensi kesänä tulevatkin  yhdessä Pariisin näyttelyyn ja kiertelevät katsomassa kasvattejaan ja niiden jälkeläisiä. Harmi, ettei heidän matkansa ulotu Suomeen asti. Vaikka lähellä olikin, ettei Nitrosta tullut meidän koira. Viime hetkellä omistaja tuli katumapäälle, Nitrolla on jo Euroopassa jälkeläisiä ja lisää spermaa oli juuri lähetetty. Bobby ja Joeykin olivat jo varattuja. Mutta Brisbanessa olisi pikkupentu myynnissä. Olimme vähän kyselleet halukkaita pennunottajia ennen matkaa. Nyt sitten olikin kivaa kerrottavaa. Laitettiin kuvan kanssa sähköpostia Suomeen, mutta eipä siitä sitten tullut mitään. Mountainmist –kennelin omistaja on ikänsä kasvattanut kelpieitä ja hienoja koiria on tukuttain. Mm Nitron isä Jack on Australian  Grand Champion, oikealta nimeltään Mountainmist Mandingo. Australiassa näyttelyura on  toisenlainen kuin Suomessa. Näyttelyistä kerätään pisteitä ja sadalla pisteellä saa Australian Champion –tittelin. Grand Championiin tarvitaan tuhat pistettä. Yhdestä kilpailusta voi maksimissaan saada 25 pistettä yhtenä päivänä. Saimme ylpeältä kasvattajalta National Dog lehden nro 7 vuodelta 2009. Siinä tämä komea musta Jack poseeraa kannessa ja sisällä on lisää kuvia ja juttua. On helppo ymmärtää miten haluttu Jackin poika Nitrokin on uroksena. – Eikä moni toisista kasvattajista oikein uskonut, että Nitro edes olisi ollut vakavasti myynnissä. Australiassa kun ei ole mitään rajoituksia uroksilla pentueiden määrän suhteen. Eikä ilmeisesti nartuillakaan.

Keskusteluissa sivuttiin myös Suomessa kovaa keskustelua aiheuttanutta kysymystä rotuunotosta. Olivat aikalailla epäileväisiä. Heidän mielestään se ei tulisi menemään Australiassa läpi. Jan Shaw sanoi tosin elävänsä niin eristyksissä, kaukana muista kelpieihmisistä, ettei toisaalta voinut puhua muiden kasvattajien puolesta. Ilmeisesti tätä asiaa ei siellä ole edes pohdittu. Yhteistyötä siellä kumminkin tehdään. Oli  yllättävää nähdä miten sielläkin monet koirat ovat sukua keskenään. Kaikissa kenneleissä, joiden koiria nähtiin, oli yhdistelmiä ristiin rastiin. Ja kaikista on tuotu koiria Eurooppaan. Mutta toisaalta onhan se ymmärrettävää. Eihän kelpiet ole olleet siellä kuin 1800-luvun puolivälistä. Rotuna australiankelpie ei siis ole niin tavattoman vanha, määräksiDi Kent, Oatland-kennelistä arvioi n. 80 000.

Miellyttävät yllätykset jatkuivat. Tästä päivästä tuli yksi matkamme parhaista. Taloon tuli vierailulle kaksi ystävää, Sylvia Walker ja hänen vanhempi rouvaystävänsä. Pääsisimmekin pois heidän kyydissään. Sylvia asuu aivan syvällä sademetsässä Kurandan kylän kupeessa mahtavien Barron Falls –putousten alajuoksulla. Hän voisi ajaa meidät Cairnsiin, koska hän  joka tapauksessa veisi ystävänsä illalla sinne. Olimme tietenkin otettuja. Miten välittömiä ja mutkattomia ihmiset siellä olivatkaan.  Käsitys vaan vahvistui matkan edetessä, etenkin myöhemmin Brisbanessä.

Ajon aikana nähtiin läpileikkaus Kurandasta. Idyllinen kauppakylä, pieniä perinnemyymälöitä, rautatieasema, jota on paljon käytetty eri elokuvissa ja se ympäröivä luonto. Se muuttui koko ajan tiiviimmäksi ja rehevämmäksi. Kohta jo poikettiinkin pikkutieltä suoraan viidakkoon. Ja siellä oli hänen talonsa. Matala rakennus, joka piiloutui sisääntulopuolelta hyvin metsään. Etupihan puolella oli eri tasoissa polveilevaa nurmikkoakin, mutta joka puolelta ikään kuin valui päälle korkea sademetsä. Lintujen viserrys ja pienempien vesiputousten ääni oli ihmeellistä. Miten joku voi oikeasti asua tällaisessa paikassa? Hän olikin muutama vuosi sitten tarkoituksella hakeutunut tänne. Oli kyllästynyt kaupunkielämään Sydneyssä. Kavereina hänellä oli kaksi kelpietä. Olivat sellaisia kumppanikoiria. Kennelissä oli tullut turhan läheinen linjasiitos (isä-tytär?) eikä pentuja raskittu lopettaa. Niitä sitten oli annettu tutuille. Koirat olivat aivan tavallisia kotikoiria, esittelivät mielellään selällä makuuta sängyllä.

Terassilta näimme ensimmäisen ja ainoan vapaan wallabin. Se oli syömässä alapihalla. Valitettavasti siitä ei saatu kuvaa, videolla näkyy sentään joku häilyvä varjo metsän reunassa. Emme muuten nähneet yhtään villiä kengurua koko matkan aikana, varoitustauluja kylläkin. Talon emännällä on virallinen lupa hoitaa avun tarpeessa olevia villieläimiä ja niinpä hänellä olikin parasta aikaa menossa valtava urakka. Pikkulintujen pesäyhdyskunta, jossa oli kolmen eri-ikäisen poikueen poikaset, oli pudonnut alas räystään alta. Niitä piti ruokkia joka neljäs tunti. Ja nyt oli jo kiireesti ruoka-aika. Pääsimme katsomaan, miten pienet ammottavat suut nielivät pikkuruisiksi pilkottuja hedelmäpaloja ja jotain toukkia. Toisilla oli jo höyhenpeitettä, toiset olivat täysin paljaita, silmät kiinni, lämpimässä pyyhkeiden alla.

Ruokinnan jälkeen hän ehdotti, että voisi ajaa meidät parin minuutin päässä oleville Barron Falls –putouksille. Totta kai se sopi meille. Putouksissa oli ennätysmäärä vettä ja jyly oli sen mukaista. Näköalapaikoille kiemurteli hyvä, aidattu polku halki sademetsän, joten kävely alas oli jo sinällään mukava kokemus. Maisemajunan radallakin oli tietysti siellä pysäkki. Ilmasta käsin olisi varmasti ollut vielä upeampaa, mutta kun tietää miten toinen meistä potee korkean paikan kammoa, tämä oli loistava ratkaisu. Putouksilla on kuvattu useita elokuvakohtauksia, eipä ole ihme. Soitettiin sopimuksen mukaan hänet sitten meidät hakemaan  ja hän tuli koirien kanssa. Ajettiin rautatieasemalle, josta lähdettiin koiria kävelyttämään alajuoksulle. Mutta tavallinen reitti katkesikin nopeasti. Tulva oli tullut polulle. Ei voitu mennä katsomaan putouksia alhaalta päin. Tämä oli pientä esimakua, mitä tuleman piti.

Päivä oli täydellinen. Onneksi meillä oli ne kaksi suklaalevyäkin vielä, muumipyyhkeitä ja vihreitä kuulia oli jo mennyt mukavasti. Niin ja muutama pakollinen salmiakkirasia.

Seuraavana päivänä rohkaistuimme sitten vuokraamaan auton. Suomea puhuva ”silmä” opasti paremmin kuin omamme täällä kotona. Hyvin pärjättiin. Vaikka aina käännyttäessä alkoivat tuulilasinpyyhkimet iloisesti pyyhkiä. Hallintalaitteet olivat päinvastoin kuin Suomessa. Minua arvatenkin jännitti pelkääjän paikalla, varsinkin risteyksissä ja liikenneympyröissä. Eihän siinä suoralla tiellä mitään kummallista ole, ajaa sitten vasenta tai oikeaa laitaa. Mutta kun on ikänsä ajanut oikealla puolella niin äkkitilanteissa voisi yllätyksiä tulla. Mutta täytyy kengurulakkia nostaa kuskille, niin hyvin hän selvisi Ajettiin rantaa pitkin pohjoiseen päin aina Port Douglasiin asti. Tätä n. 60 kilometrin matkaa pidetään yhtenä maailman kauneimmista teistä. Maisemat olivat maineensa veroiset. Matkalta ostettiin ne aussihatut, kengurunnahlaiset lierihatut, joissa hatun kupuosa on verkkoa. Tuntuivat oikein hyviltä.

Seuraavana päivänä ajettiin pitkä lenkki pitkin Tablelandsiä. Noustiin Kurandaan ja käytiin markkinoilta ostamassa didgeridoo. Myyjä oli ollut Tukhoman vesifestivaaleilla muutama vuosi sitten esiintymässä. Hän opasti miten torvea soitettiin. Nytpä osataan antaa vastauksia ensi kesänä mökillä, kun vastarannan väki ulvottaa vuvuzelojaan! Kyllä ainakin hirvet kaikkoavat. Näin oli tämä soittaja/myyjä kokenut Ruotsissa, kun tenniskentälle oli hirvi tullut häiriköimään.

Maisemat tällä rehevällä, viljavalla ylämaalla olivat upeat. Kuin Englannin Cotswoldin ja Yorkshiren maisemat lisättynä Sveitsin ja Ranskan rajamaiden loivemmilla alppirinteillä. Lehmiä rinteillä laiduntamassa, hedelmäviljelyksiä, maissi- ja sokeriruokopeltoja, kahvi- ja teeplantaaseja ym ym. Tien varsilla oli yksinkertaisia kojuja, joista sai ottaa hedelmäpusseja ja jättää muutaman dollarin laatikkoon. Samalla periaatteella oli myös vihanneksia myynnissä.

Tarzali Lakes´ssä oli pienehkö vesieläinpuisto. Siellä oli tilaisuus nähdä platypuksia, mutta myöhästyttiin vähän kierrokselta. Eikä meillä ollut oikein aikaa odottaa seuraavaa kierrosta,  matkaa oli pitkälti eikä pimeällä ajo oikein houkutellut. Lisäksi meille kerrottiin, että täysin varmaa ei niiden näkeminen edes ollut, koska niillä oli pesimisaika. No nähtäisiinpähän niitä sitten Brisbanessa eläintarhassa.

Jan Shawn Mountainmist –kennel on Millaa Millaa –putouksen lähellä. Ajoimme kyllä putouksille mutta emme menneet kylään. Toisaalta oman aikataulun vuoksi ja toisaalta tiesimme, että hänelläkin oli kovasti kiireitä. Edellinen päivähän häneltä jo oli mennyt meidän kanssa. Millaa Millaa –putousta on myös käytetty paljon elokuvissa, ilmeisesti Evitaa on filmattu siellä ja Suurilla Valliriutoilla. Sadekuuro piti meitä auton vankeina pikkutorkkujen ajan. Mutta sitten pääsimme katsomaan putousta alajuoksulta päin. Putouksen alla oleva pikkujärvi oli tulvinut yli. Vesi oli ruskeaa niin kuin muuallakin tulvavedet. Rannan kasvillisuus oli veden kaatamaa ja rannalle oli ajautunut kosken tuomia puunrunkoja. Muutama turisti oli uimassa keskellä järveä. Ja pitihän sinne miehenikin päästä. Minä jäin kuvaamaan. Vasta Suomessa tuli mieleen, että entäs jos siellä olisi ollut krokotiilejä? Mies tyytyi vaan toteamaan, että siinähän olisit sitten kuvannut. En edes osaa kuvitella, mitä olisin tehnyt. Tuosta tilanteesta olisi jälkeen päin vaan voinut  muistella sananlaskua  tyhmästä päästä jne

.

Soitettiin illalla Toowoombaan ja kyseltiin tulvatilanteesta. Ei siellä mitään hälyttävää ollut. Sadetta oli kyllä tullut aika ajoin rankasti, mutta välillä oli ollut sateettomiakin päiviä. Tulvat olivat enemmän sisämaassa päin. Mutta he asuvatkin korkeimmalla paikalla ja ovat jo ikäihmisiä. Eivät he oikein tienneet tilannetta. Saimme sähköpostia Lee-Anne Symondsilta Suthenskys –kennelistä, että hän ei lähdekään sinne näyttelyyn. Hän oli tulomme innoittamana ilmoittanut yhden koiransa Toowoomban näyttelyyn, mutta nyt siellä oli koko kenttä yhtenä liejuna ja näyttelyn järjestäjät yrittivät löytää kuivempaa paikkaa. Suomestakin saatiin tietoa miten uutiset kertovat Queenslandin raamatullisista tulvista. Jotenkin asia alkoi vasta nyt meillekin avautua. Sadetta ja märkää oli ollut, mutta välillä oli ollut oikein hienoja päiviä. Eikä sadepäivinäkään vettä ollut tullut kuin kuuroina. Mutta sitä oli siis jatkunut kuukausikaupalla ja lisää oli luvassa. Maa ei enää imenyt, sehän oltiin kyllä nähty. Nurmikot hyllyivät vesipatjoina. Seuraavana päivänä olisi lähtö Cairnsista, uskallettaisiinko mennä ollenkaan?

Päätettiin lentää Brisbaneen ja soittaa vielä kentältä ennen autonvuokraamista. Jos tilanne olisi muuttunut, jäisimme Brisbaneen. Lentokoneesta näimme ne ihanat valliriutat. Valtavat meduusat turkoosissa vedessä, Ja niitä riitti ja riitti. Sitten lentoreitti siirtyi pois meren päältä ja alapuolella avautui lohdutonta katsottavaa. Ruskeaa vettä. Pellot olivat veden peitossa. Ei sieltä täältä vaan laajoina järvinä. Järkyttävää. Katastrofi alkoi konkretisoitua. Vaikka televisiosta oli tilannetta seurattu, ei sitä niistä uutisfilmeistä osattu laittaa oikeaan mittakaavaan. Kertaakaan ei ollut onnistuttu näkemään karttoja tulva-alueista, lueteltiin vai paikkakuntien nimiä. Se ei  paikkoja tietämättömille turisteille paljoakaan kertonut. Vaikka näytettiin, miten lampaita vietiin helikopterilla turvaan, tilanne jotenkin tuntui olevan hallinnassa. Suuret tiet ja lentokentät toimivat normaalisti. Nyt olikin sitten iso kysymys ratkaistavana, mitä pitäisi tehdä?

Lentokentältä soitettiin taas Toowoombaan. Siellä oli tilanne samanlainen, tiet auki, ei sadetta. Kovasti meitä odottivat, totta kai. Joten vuokrasimme auton perjantaista tiistaihin ja lähdimme matkaan. Olikin jännää, isompi paikka. Heti lentokentältä lähdettäessä  oli valtavia siltoja ja valtateitä. Eikä navigaattori tässä alkuvaiheessa tiennyt reittiä, näin meille sanottiin jo autovuokraamossa. Ohitettiin kaupungin keskusta ja ylitettiin Brisbane-joki todella isoa siltaa pitkin. Sitten navigaattorikin pysyi kartalla ja matka tuntui sujuvan hyvin. Kunnes taas Ipswichin kohdalla oli suuria tietyömaita ja piti mennä oman intuition pohjalta. Maisemat  muuttuivat taas hienoiksi, aavoiksi ylämaiksi. Välillä vehmaita laaksoja ja vuoria karjoineen. Mutta ojissa ja tienvarsilla alkoi näkyä vettä enemmän ja enemmän. Joissakin paikoissa se oli jo melkein tiellä. Eniten pelotti kuitenkin se, että isossa valtatiessä oli jatkuvasti valtavia reikiä, niin kuin Suomessa keväällä roudan tekemiä teräväreunaisia kraatereita. Niitä sai väistellä tosissaan. Onneksi liikenne ei ollut erityisen vilkasta, mutta kyllä oli pelottavaa.

Toowoomban näyttely

Toowoombaan tultaessa noustaan serpentiinitietä korkealle vuorelle ja sitten on taas tasankoa. Valtatie muuttuu valtakaduksi. Mitään kaupungin kiertotietä ei ole vaan kaikki liikenne menee kaupungin halki. Siinä menivät niin pikkuautot kuin roadtrain-rekatkin samaa katua. Me siinä mukana, koko matkan kaupungin toiselle laidalle asti,  sitten erkanimme ja nousimme laakealle vuoren laelle. Paikka oli kuin amerikkalainen omakotialue. ”Silmä” opasti meidät suoraan suomalaisen ystäväperheen autotallinovelle. Olihan se riemukas tapaaminen. Minun ainut muistikuva heistä oli jostain puolen vuosisadan takaa. Heillä ei minusta mitään muistijälkeä. Mutta saman kylän kasvatteja kun oltiin, savolaisia, joten olihan meillä jutun juurta. Ja ennen kaikkea oli mielenkiintoista kuulla heidän tarinaansa. Se kaikki onkin sitten toinen juttu.

Fazerin siniset, Afrikan tähti -peli, muumipyyhkeet, vihreät kuulat, ja muut pikkutuliaiset vaihtoivat omistajaa. Heidän ainut poikansa tulisi viikon päästä kotiin Afrikasta. Oli siellä perheineen lähetystyössä. Kävipä hyvin tuo peli. Ajattelin sitä ostaessani, että olivat varmaan lapsuudessa ehtineet sitä pelata itsekin, olihan peli nyt 60-vuotias.

Sähköpostissa saatiin vielä varmistus, että Lee-Anne ei tulisi näyttelyyn. Mutta  toiset kelpieihmiset olisivat  tietoisia tulostamme ja esittelisivät meille mielellään koiriaan. Niinpä sitten lauantaina olimme hyvissä ajoin Showgrounds-kentällä. Alue on iso, puistomainen tapahtumapaikka. Siellä järjestetään kaikenlaisia messutapahtumia; moottoriurheilulajeja, partiolaisten leirejä, koira- ja hevosnäyttelyitä yms.

Totta oli, että paikka oli kokenut kovia sateita. Kaikki kulkuväylät olivat punaista savimaista liejua. Ihmiset vetivät näyttelykärryjä epätoivoisina kumikengät jalassa, pukupussit olalla. Nurmikot olivat veden vallassa. Mutta niin sinne vaan oli näyttelykehät rajattu, alueen matalimmalle kohdalle. Autot, asuntoautot ja näyttelyperäkärryt olivat parkissa ylempänä. Siellä oli myös huoltorakennukset. Paikka on ihanteellinen tällaisille tapahtumille, mutta nyt se oli todella kärsinyt sateista. Näyttelyt järjesti Darling Downs Kennel Club Inc ja näyttely oli kaksipäiväinen.

Kelpiet kisaavat Australiassa ryhmässä 5, nimeltä Working Club. Lauantaina oli tuomarina Ms E Maitland. Ensin olivat australian karjakoirat ja sitten kelpiet. Ilmoittautuneita oli viisi koiraa ja nyt Lee-Anne Symonds ja yksi koira oli jäänyt pois. Joten neljä vaan oli kisassa. Kaikki kisasivat eri luokissa ja vain yksi oli uros. Uros oli fawn, Devin eli Myriahill Barringa ja voitti tietysti luokkansa, Lee-Anne on Devinin toinen omistaja. Narttujen paras oli musta Suthenskys Shameless Success Ht, joka oli koko näyttelyn paras kelpie molempina päivinä; Challenge,  Best of Breed,  Junior of Breed. Tuomarityöskentely oli kursailematonta ja  nopeaa. Koirille ei annettu mitään kirjallisia laatuarvosteluja, tämä tietenkin nopeutti kilpailun kulkua. Koirat esitetettiin jokseenkin samaan tapaan kuin meilläkin, mutta muuten jäi epäselväksi miten niitä pisteitä kukin kilpailija sai. Ryhmänsä voittaja sai aina 5 pistettä ja sitten jokaisesta osallistujasta sai pisteen. Maksimipistemäärä per päivä voi olla 25 ja Australian Champion –arvoon tarvitaan 100 pistettä. Tuhannella pisteellä saa Grand Champion –tittelin. Kilpailuja on paljon ja niihin osallistutaan enemmän kuin meillä. Tällaisen vaikutelman noin lyhyellä silmäyksellä sai.

Näyttelyn jälkeen käytiin isäntäperheen kanssa Toowoomban keskustassa suuressa ostoskeskuksessa vähän katselemassa ostettavaa. Mukaan tarttui Mayerin alennusmyynnistä tämän vuoden kelpiekalenteri. Harmi, että niitä oli vain yksi. Illalla ajettiin 60 kilometrin matka sisämaahan päin Dalbyyn syömään paikalliselle veteraaniklubille. Heidän ystävänsä tuli hakemaan, sellaisella isommalla maastoautolla. En ole koskaan pelännyt niin auton kyydissä. Tie lainehti, kaikki pellot olivat veden vallassa mutta matka taittui suurpiirteisen rennosti. Ajajaa ei tuntunut paljon huolettavan asfaltissa olevat reiätkään. Ei edes paluumatkalla, jolloin oli säkkipimeää. Klubitalolla oli kokolattiamatot rullattu pihalle, koska tulva oli jo muutaman kerran noussut sisälle asti. Parkkipaikan vieressä joen pinta oli aivan asfaltin reunassa. Valtavat sokeriruokopellot ja kaikki viljelysmaat olivat veden vallassa. Jotenkin talot ja ihmiset näyttivät vielä sinnittelevän. Eläimistä ei puhuttu. Sunnuntaina tuomarina oli Mr C Dickens. Koirat olivat täsmälleen samat, niin kuin tuloksetkin. Alun perin oli tarkoitus mennä käymään Toowoomban lähellä yhteen kenneliin, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että oli syytä lähteä. Pelotti se tien kunto. Ja se on ainoa tie, kiertoteitä ei ole. Niinpä jätimme jäähyväiset Toowoomballe ja ystävillemme heti kelpiekehän jälkeen. Matkalla alkoi sataa aivan kaatamalla. Ei voinut sanoa, että oltiin sateessa, olimme täysin vedessä. Pakko oli pysähtyä pahimman ajaksi. Tämä hirmuinen sade sai sitten aikaan ennalta arvaamattoman vesivyöryn seuraavana päivänä.. Vettä tuli lyhyellä ajalla ennestäänkin tulvan täyttämälle alueelle sellainen määrä, että katastrofi pääsi syntymään. Ei kukaan osannut sitä ennakoida. Sittenpä maanantai-iltana Brisbanessa kuulimmekin mitä oli päivällä tapahtunut. Olisimme todennäköisesti olleet juuri siinä ”sisämaan tsunamissa” mukana, tai ainakin jääneet sen jälkeen saarroksiin sinne jonnekin, jos olisimme jääneet vielä päiväksi. Kylläpä valahti paikat veltoiksi. Yritimme heti soittaa ystävillemme, mutta emme saaneet yhteyttä. Vasta seuraavana päivänä saimme heidät puhelimella kiinni ja kuulimme, että sekin Mayer-tavaratalon alakerta oli täysin veden vallassa. Heillä ei ollut hätää, eivät onneksi olleet silloin kaupungilla.

Koiranilmaa Brisbanessa

Sunnuntaina siis selvittiin perille Brisbaneen. Siellä meillä oli Lee-Anne Symondsin kanssa tapaaminen yhdessä puistossa. Hän tuli sinne esittelemän kahta koiraansa. Samoin kahden koiransa kanssa oli mukana myös hänen ystävänsä. Ja vettä satoi kaatamalla. Koiria se ei haitannut, eikä paljoa meitä ihmisiäkään. Ovatkohan kaikki koiraihmiset vähän jotenkin vinksahtaneita? Sellaisessa sateessa siellä koiria tutkailtiin ja juoksutettiin. Tuli selväksi miten lennokkaasti tassut liikuivat, hienoja koiria. Erityisesti silmää miellytti nuori uros Jasper, josta omistajakin tuntui olevan todella ylpeä. Valitettavasti sekään ei ole myytävänä. Oli ollut sen pentueen ainut koira ja jo nyt saanut muotovalion arvon. Käytiin lopuksi porukalla kahvilla ja päivitettiin yhteystietoja. Lee-Anne olikin meille sitten suurena apuna ja henkisenä tukena seuraavina päivinä.

Majoituttiin motelliin ja seuraavana päivänä ajettiin mutkaista ja mäkistä tietä Oatland-kenneliin  tapaamaan laumaa koiria ja Dianne Kentiä. Sää oli vaihtelevaa ja notkopaikoissa vettä näytti olevan ojat täynnä, joissakin paikoissa vesi oli noussut tielle. Ihanaa vehmasta maalaismaisemaa niin lähellä Brisbanea. Saavuttiin kohteeseen, tieltä erkani hienon portin läpi Oatland Court -niminen pienempi tie.

 Tien päässä vähän jouduimme miettimään olimmeko tulleet oikeaan paikkaan. Mutta tienpenkan yli laskeutui kuin laskeutuikin tie peltoa alas ja sitten ylös. Puiden katveessa mäellä näkyi ryhmä rakennuksia. Ihanteellinen paikka kennelille. Mäkeä ja avaruutta, aidattua aluetta vaikka kuinka. Ei ollut epäilystäkään, oltiinko oikeassa paikassa. Iloinen haukkuminen kuului jo autoon. Tapaaminen oli taas niin mutkatonta, koirat veivät heti päähuomion. Sisälle taloon koirat eivät tulleet, olisivat toki halunneet. Osa jäi talon etupuolelle. Sisäpihalla niitä sitten oli pikkuaitauksissaan lisää. Hänellä oli siellä 14 koiraa ja pariviikkoiset pennut.

Oli siinä rapsutettavia. Jokaista olisi pitänyt rapsuttaa juuri samaan aikaan. Mustasukkaisina koirat olivat työntämässä toisiaan pois. Aluksi ne pääsivät parin koiran ryhmissä tervehtimään. Oli vanhoja ja nuoria, uroksia ja narttuja. Aivan ihania. Edelleen vahvistui näkemys siitä, että täällä kelpiet ovat pienempiä ja vankempia. Koirilla oli sänkyinä sellaiset metallirungon varassa olevat kangasvuoteet, noin 20 cm korkeudella maasta. Käytännöllistä ainakin tässä sateisessa säässä. Aitausten päällä oli katos tai pressu mutta kyllä jonkun koiran aitauksessa oli runsaasti vettä. Pihan laatoitus ei yksinkertaisesti läpäissyt vettä. Vaikka tämäkin pihapiiri oli ylhäällä mäen päällä, vesi oli vaivana.

Sisällä näimme pennut ja ylpeän mustan Priscilla-äidin. Niin esitteli meille ylpeänä pentujaan. Somia kuin mitkä. Yhtään pentua ei ilmeisesti jäisi kotiin. Isä oli oikein jämäkkä Gundy-herra. Ikää sillä jo sen verran ettei sekään ollut myynnissä. Talo oli täynnä kaikenlaista koiriin liittyvää tavaraa. Ja palkintoja. Palkintolaatat, pienet metalliset lätkät, oli kiinnitetty sellaiseen puusta tehtyyn isoon pystiin. Vähän niin kuin jääkiekon SM-kiertopalkinto, ”Poika”. Katseltiin kuvia ja tutkittiin sukupuita. Läppäriltä katseltiin Suomen Kennelliiton sivuja ja meidän omiakin sivuja.

Hän on kasvattanut kelpieitä jo yli 30 vuotta ja on varmaan aika hyvin perillä lajista. Hänellä oli menossa vääntö amerikkalaisen kirjankustantajan kanssa tekijänoikeuksista. Kyseinen kirja on nyt vedetty pois myynnistä. Kirjan tekijä mm mainitsee kuvien olevan omiaan, vaikka ne ovat Di Kentin, hänen omista koiristaan ottamia. Saimme häneltä lahjaksi tämän vuoden kalenterin, jossa poseerasivat hänen ja Lee-Annen kelpiet useilla sivuilla. Toisena rotuna kalenterissa oli karjakoirat. Vihreät kuulat ja pyyhkeet vähenivät taas muutamalla kappaleella. Olimme edellisenä päivänä unohtaneet Lee-Annen tuliaiset joten jätimme ne nyt tänne, koska he tapaavat toisiaan usein.

Nautittiin lounasta ja sitten mentiin vielä ulos katsomaan ja kuvaamaan koiria. Mutta siellä alkoikin kunnon sade parahiksi. Ja sitten se vaan yhtäkkiä loppui. Piha oli todella märkä. Oli aika hurja tunne, kun hän laski kaikki koirat irti yhtä aikaa. Jokainen oli niin hellyydenkipeä, ettei valokuvien ottamisestakaan tullut oikein mitään. Minun valkea unikkopaitani oli edestä aivan musta, mutta ei se haitannut mitään. Se oli jo muutenkin huonossa kuosissa ja tarkoituksella nyt päällä. Turhaan emäntä oli huolissaan siitä. Olin ottanut sen mukaan ”uimapaidaksi”, no nythän se oli oikeassa tehtävässä. Pesin sen kahdesti, mutta mustaksi se halusi jäädä. Onpahan tassunjäljet muistona. Mikäli nyt ei muuta muistoa sieltä sitten tule.

Kontakti oli nyt luotu ja päätettiin tutkailla tilannetta, josko jossain vaiheessa löytyisi sopivaa ainesta meille päin. Tasokkaita koiria olivat, näyttelyissä menestyneitä ja osalta oli lonkat ja kyynärpäät kuvattu. Kovin yleistä se ei silti tuntunut olevan. Eikä silmiäkään yleensä tutkita.

Matkan päätteeksi rentoutuminen Brisbanessa

Motellissa nukutun yön jälkeen ajoimme lentokentälle palauttamaan autoa. Vettä satoi kunnolla ja kastuttiin läpimäriksi matkalaukkuja raahatessa. Taksilla keskustaan, rankkasade ja ruuhkat hidastivat matkaa, mutta olimme hotellilla tunnin etuajassa. Huoneistoa vasta siivottiin. Olipahan aikaa surfailla paikkakunnan tapahtumia. Sydneyssä meni Jersey Boys –musikaali ohi, olisimme saaneet vain yhden lipun. Näimme heistä sentään vilauksen uuden vuoden aaton juhlaohjelmassa televisiossa. Mutta nytpä olisi samana iltana ensi-ilta Wicked-musikaaliin. Päätettiin, että mennään vasta seuraavana päivänä päivänäytökseen. Saatiin sinne liput ja mieli oli korkealla. Huoneisto oli loistava, 13. kerroksessa, lähellä Brisbane-jokea. Pyykit koneeseen ja laukut tyhjiksi. Televisiossa kerrottiin koko ajan tulvan leviämisestä ja näytettiin miten Ipswichissä vesi oli jo noussut niin paljon, että talot jäivät veden alle. Tilanteen kerrottiin pahenevan entisestään. Teimme pienen kierroksen kaupungilla ja ihmettelimme kun kaupat olivat jo sulkemassa oviaan. Kaduilla oli röykkiöittäin hiekkasäkkejä ja joidenkin talojen oviaukot oli vedetty muovilla umpeen. Ihmisiäkin tuntui olevan kumman vähän iltapäivän ruuhka-aikaan liikkeellä.

Joen rannassa turistit kuvasivat vuolaana virtaavaa jokea, rantaterassit olivat tyhjät, tuolit viety pois samoin  katosmarkiisit. Joessa meni vauhdilla ohi kaikenlaista tavaraa, roskapönttöjä, puunrunkoja, laitureita jne. Palasimme hotellille. Televisiossa näytettiin nyt juuri samoja paikkoja, joita juuri olimme käyneet katsomassa ja kerrottiin tulvan olevan pian huipussaan täälläkin! Ennustettiin että v. 1974 huipputaso ylitettäisiin ja vesi nousisi viisi ja puoli metriä! Mitä se tarkoittaisi? Läksimme viivana alas vastaanottoon kysymään asiasta. Meidän hotelli oli niin lähellä jokea, että varmaan se vesi nousisi sinnekin. Vastaanotossa oli nuori tyttönen, joka suhtautui asiaan lievästi sanottuna suurpiirteisesti. Sanoi itsekin asuvansa talossa ylempänä. Siellä oli normaaleja asuinhuoneistoja. Vesi kuulema saattaisi nousta vastaanottokerrokseen. Mutta kyllä siellä voisi asua. Hän ei ainakaan lähtisi pois.  Kannattaisi käydä ostamassa vettä ja ruokaa kaiken varalta. Aivan. Vain muutama pikkukauppa oli auki. Mutta ei siellä enää mitään ostettavaa ollut. Muutama nuudelipussi ja säilyketölkki saatiin. Ja vettä. Hampurilaispaikasta ostettiin hampurilaisia ja broilerin paloja.

Sitten tuli teatterilta sähköpostia, että kaikki näytökset toistaiseksi peruttu ja koko kulttuurikeskus suljettu. Huoneen oven alta työnnettiin asukkaille tiedote tulevasta sähkökatkosta ja hotellin sulkemisesta 2-3 päiväksi. Vettä pitäisi laskea kaikki mahdolliset astiat ja ammeet täyteen! Lisäksi kerrottiin evakuointikeskuksen olevan sairaalan luona olevassa messukeskuksessa.  Nyt alkoi tuntua pahalle. Taas alas kysymään ja katsomaan tilannetta. Käytiin katsomassa joen rannalla. Ja olihan se vesi noussut. Enää ei rantaterasseja näkynyt lainkaan, ei edes kaidetolppia. Markiisien rungoista näkyi enää latvat. Parkkihallissa uiskentelivat roskikset kuin veneet. Ja torakat kiipesivät pitkin seiniä!

Sama tyttönen kertoi, että sähköt tultaisiin katkaisemaan viimeistään aamulla, koska sähkökeskukset ovat parkkihallissa. Ja ovet suljettaisiin hiekkasäkeillä ja muovilla. Mutta asua voisi. Siis pari päivääkö vankina hotellissa, jossa mikään ei toimisi? Tuli kiire. Tavarat laukkuihin, onneksi pyykit olivat kuivia. Kotimaan osoitteet päälle ja lennon numerot ja päivämäärä. Tärkeimmät yhteen pikkulaukkuun, reppuun ja minun kassiin. Taksilla evakuointikeskukseen. Kello oli kaksi yöllä. Taksikuski kertoi ajaneensa koko päivän ihmisiä lentokentälle. Kaikki halusivat pois sieltä!

Evakuointikeskuksessa osattiin asiat. Pelastusarmeija ja Punainen Risti vastasivat toiminnasta. Kirjauduttiin ja siirryttiin eteenpäin. Saatiin pumpattavat ilmapatjat, tyynyt ja paksut lakanat. Suuren näyttelyhallin lattialta katseltiin parasta paikkaa. Petipaikat valmiiksi ja yökahville. Kaikki oli ilmaista. Ruokaa ja juomaa oli yllin kyllin. Vessoja riittävästi, mutta vain yksi suihku. Ei haitannut, uni vei helposti mukanaan. Ympärillä nukkui sadoittain ihmisiä, lapsista vaareihin ja mummoihin. Turisteja ja paikallisia. Ihanteellinen majoitusmuoto reppumatkailijoille.

Aamulla kävelimme alas kaupungille tavarat mukana. Tuho oli jäänyt odotettua pienemmäksi ja tulvahuippua ei ollut tullutkaan. Hotelli oli säilynyt kuivana, mutta sähköt olivat osittain poikki. Hisseistä yksi oli toiminnassa ja henkilökunnan saattamana pääsimme käymään huoneessamme 15 minuutin ajan. Sitten hotelli suljettaisiin uuden tulvahuipun varalta. Nopeasti ehdimme käymään suihkussa, vaihdoimme vaatteet ja siemaisimme yhdet kaljat jääkaapista. Päätimme siis mennä takaisin evakuointikeskukseen toiseksikin yöksi. Kaupungilla oli hiljaista. Kaikki kaupat olivat kiinni, muutama katuravintola oli auki ja irkkupubi. Kävelimme pitkin melko pientä keskustaa ja kuvailimme tulvaa. Olihan se vesi ylhäällä. Maailmanpyörä muistutti vesimyllyä, vieressä oleva kulttuurikeskus oli märän savimönjän ympäröimä. Joen varrella olevat puut olivat parin metrin korkeuteen kuin savimassalla pestyt. Ja P-halleihin menevät raput vettä täynnä piripintaan. Milloinhan teatterissa taas esitykset pyörisivät? Yritimme etsiä jotain tietoa, miten saisimme rahamme takaisin, mutta ei se onnistunut. Ei edes mitään ilmoitusta ollut missään lipunmyyntipaikassa. Eikä netissäkään. Sää oli nyt hieno ja päivä kului kaupunkia ihmetellessä. Ikkunaostokset tulivat oikein edullisiksi. Maan hintataso oli jo todettukin aika korkeaksi.

Messukeskus oli päivän aikaan saanut lisää väkeä. Nyt oli jo tuhansia ihmisiä. Ja radio- ja TV-ihmiset tekivät tietysti oman lisänsä. Valospotit valaisivat ensimmäistä aulaa ja johtoja ja kaapeleita oli lattioilla haitaksi asti. Ruokailupöytiä oli lisätty, koska mediaväki oli valloittanut oman osansa. Ja melkein joka toisella pöydällä oli joku läppärinsä kanssa, kuka postejaan kirjoittamassa kuka elokuvia katsomassa. Lapsille oli järjestetty leikkialue, jossa ohjaajat leikittivät. Suuri kirpputorimainen vaatepöytien alue oli myös ilmestynyt paikalle. Sieltä sai ottaa, jos jotain tarvitsi.

Oli hämmästyttävää nähdä miten valmiita tuossa maassa oltiin katastrofien varalle. Ruokahuolto, sairaanhoito – paikalla oli myös runsaasti ensiapuväkeä, vaatetus ja majoitus pelasivat joustavasti. Mitään ryntäämistä tai kaaosta ei missään syntynyt. Jopa paahtoleipää sai suuremmin jonottamatta. Kaiken huippu oli, kun meitäkin kehotettiin kahteen kertaan siirtymään ulkona olevaan grilliruokailuun. Maha oli jo aivan täynnä aasialaista kasvisruokaa, jota kaksi ystävällistä naista tarjoili kulhoissa, mutta menimme katsomaan. Tarjolla oli kokolihaa, makkaroita ja erilaisia salaatteja.

Saimme vielä vähän mahtumaan, mutta jotenkin alkoi tuntua väärältä. Me emme olleet varsinaisesti hädässä emmekä tällaisen avun tarpeessa. Päätimmekin käydä maksamassa Flood Relief –tilille lahjoituksen heti kun pankit aukeaisivat. Tai sitten lähettää rahaa Suomesta. Se olisi vähintä mitä voisimme tilanteessa tehdä.

Toisen yön jälkeen vaelsimme taas kaupungille. Hotellilla oli kaikki ovet selällään, eikä ketään näkynyt missään. Kaupungilla kuului valtavien pumppujen huuto, kun vettä pumpattiin pois kellareista ja parkkihalleista. Sitä samaa urakkaa jatkui koko sen ajan, minkä vielä olimme siellä. Kadut olivat paksun savivellin peitossa ja voi vaan kuvitella missä kunnossa viemäriverkosto oli.

Olimme jättäneet avainkorttimme hotellin vastaanottoon. Emme siis voineet mennä huoneeseenkaan. Pitkän ajan kuluttua vastaanottovirkailija ilmaantui kadulle, koko ajan puhuen puhelimeen. Lopulta saimme häneltä kysyttyä avaimesta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä, missä avaimet olivat. Koko vastaanotto oli kiireessä evakuoitu eilisiltana. Ja nyt kestäisi ties kuinka kauan ennen kuin sähköt tulisivat ja he voisivat uusia avainkortteja. Matka jatkui taas kaduille ja kuppiloihin. Pikkuhiljaa näytti sille, että elämä alkoi palata kaupunkiin. Pienemmät liikkeet ja ravintolat alkoivat riisua hiekkasäkkejä ja muovituksia. Ja onneksi kävelykadulla oli toimivia yleisiä vessoja.

Aikanaan saimme avaimet ja palattiin normaaleiksi turisteiksi. Lee-Anne ei ollut päässyt töihin tien sortuman vuoksi. Samanlaisia vaikeuksia oli niin monilla ja kaupat ja muut palvelut pysyivät vielä kiinni. Ostokset jäivät todella minimaalisiksi, mikä sinällään oli ihan hyvä. Kaikki suunnitellut eläintarharetket ja rannoilla löhöilyt jäivät seuraavaan kertaan. Joen rantaan tehty keinotekoinen beach olisi ollut mieluisa kohde, mutta ei sinne päästy edes katselemaan. Kengurut ja platypukset yms oli myös evakuoitu ja paikkoja availtaisiin vasta meidän poislähdön aikoihin. Saimme myös tiedon Toowoomban lähellä olleesta kennelistä, että heillä oli kaikki hyvin. Musikaalilippujen kohtalo jäi auki. Teatterilta tuli ilmoitus, että asiaa hoidetaan. Tätä kirjoittaessani tiedän, että ovat maksaneet summan tililleni, mutta ei sitä vielä näy. Ja visalaskun eräpäivä lähenee… Vaikka teatterin lipunmyyntivirkailijat tekevät vaan myyntityötään, on heillä ollut inhimillinenkin ote. Ovat tietenkin pahoillaan tapahtuneesta mutta varoittivat vielä pahemmastakin vaarasta, älkää menkö Egyptiin. Vastasin heille, että ei pelkoa. Olimme siellä v. 2003 ja yksi kerta oli sopivasti.

Haikein mielin jätimme Brisbanen ja Australian 16. tammikuuta. Kokemus oli omaa luokkaansa mutta meille jäi niin myönteinen kuva maasta ja ihmisistä, että mieli tekee jo nyt sinne takaisin.

Väsyneinä, haikeina mutta onnellisina kaivoimme auton esiin lentoparkin lumivalleista. Puolitoista vuorokautta matkanneina olimme vihdoin kotona, kahden villipedon syötävinä. Melkein kuukausi oli kulunut emmekä enää muistaneetkaan miten  meidän kelpiet olivat käytöskoulutuksessaan jääneet luokalleen. Vai olisikohan se syy ollut jossain muussa kuin koirissa? Ainakin ne näyttivät avoimesti miten olimme tervetulleita kotiin.