Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Suom. Oili Suominen. Tammi 2004, 287 s.

VIERAANA ITSELLEEN

Susan Sontag, juuri edesmennyt amerikkalainen intellektuelli, kehuu hienoa kirjaa sanomalla että "En tiedä toista kirjaa, joka kertoisi enemmän eurooppalaisen ihmisen vaikeasta kohtalosta eurooppalaisen sivilisaation lähestyessä loppuaan.". Miten niin?

Niin Keltaisen Kirjaston keltaiseen takaliepeeseen W.G. Sebaldin kuvan alle on kirjoitettu. Sontag-sitaatti on Örjan Abrahamssonin, Dagens Nyheterin kriitikon kehuvan sitaatin alapuolella.

Ei tarvitse olla minkään maan juutalainen ollakseen sitä mieltä, että Sebald oli hieno kirjailija. Eikä tarvitse kertoa että hän kuoli auto-onnettomuudessa, tai ylipäänsä että hän on kuollut, koska hänen kirjojensa laatu on hiljainen, se ei edellytä tiiliskiviä, ei paksua historiankirjaa selustakseen. Se elää.

Luulisi että eurooppalaisen sivilisaation loppua on ennustettu jo tarpeeksi kauan, kahden maailmansodan läpi ja ohi. Ei se tule, se jatkuu. Sivilisaatio. Jos se ei jatku ihmisissä, perheissä ja suvuissa, se jatkuu kirjallisuudessa ja taiteessa.

W.G. Sebaldin toinen suomennettu opus, Vieraalla maalla, on kirjoitettu jo 1992, saksaksi, hänen viimeisensä on vuonna 2002 ensimmäiseksi suomennettu Austerlitz. Suomennos on mainittava jo heti nyt, se on niin hieno työ, Oili Suomisen. Saksa jos mikä on hankala kieli suomentaa, varsinkin vanhojen tarinoiden polveileva kieli.

Euroopan rajat ovat vaihtaneet paikkaansa luultavasti enemmän kuin ihmiset. Unkarilaiset miettivät taannoin ankarasti, tulisiko kaikille Euroopan unkarilaisille suoda Unkarin kansallisuus. Ehkä sillä ei ole väliä, koska kohta kaikki kuuluvat Euroopan unioniin. Kaikkien passi on samanpunainen.

Unkarilaiset äänestivät "ei", mutta debatti oli pitkä ja kiihkeä. Romaniaan ei synny EU-kansanosaa.

Vieraalla maalla koostuu neljästä löyhästi toiseensa liittyvästä tarinasta, joiden yhteinen nimittäjä on saksankielinen Eurooppa. Siellä ihmiset asuivat juurtuneina satoja vuosia, kunnes yhtäkkiä heidät heitettiin suurten sotien aikana kuka minnekin.

Eniten juuriltaan heittämistä kuvaa erään kirjan henkilön päähänpinttymä: hän tahtoi piirtää uudelleen ja uudelleen erään rautatieaseman ratojen karttaa. Ei sillä nimeä ole, sen arvaa muutenkin.

Vieras maa on ehkä eniten Englanti tai Amerikka, jonne ihmiset päätyvät töihin, Sebald itsekin oli viimein Englannissa eurooppalaisen kirjallisuuden professorina. Englannin kirjallisuuden professuuri on aina omansa. Ehkä saksalaisuus edelleen edustaa mannermaisuutta anglo-amerikkalaisissa mielissä.

Sekä Englanti että Amerikka ovat saaria, jälkimmäinen on tosin valtavan iso saari, mutta ne edustavat paikkoja, joista ihminen ei oikein osaa enää pois. Laivat kulkevat kyllä ja lentokoneet, mutta silti vieras maa on usein vain työpaikka.

Useimmille ihmisille työpaikka on vieras maa. Lukekaa Juha Siltalan opus!

Toinenkin eurooppalainen, Chicagoon pakolaiseksi joutunut, bosnialainen Aleksandar Hemon käytti esikoisromaanissaan The Quest of Bruno (en muista miten nimi suomennettiin), valokuvia. Niin myös Sebald.

Kuvat ovat harmaita mustavalkokuvia, joita kirjojen henkilöt käyvät läpi. Niin kuvissa kuin kertomuksissakin saksankielinen Eurooppa on hyvin elävänä läsnä. Sebald kirjoittaa esimerkiksi yhden Liettuan keskitysleirillä kuolleen Itävallan juutalaisen naisen päiväkirjaa (oli se nyt sitten autenttinen tai ei), jossa ovat läsnä tiet, metsät, vuoret, lapsuus vuonna 1915, vanhemmat, suku, paikallinen leipomo ja lihakauppa, kaikki mikä oli totta pikkukaupungissa ennen kuin ruskeapaidat tulivat.

Tai eiväthän ruskeapaidat mistään tulleet, olivat siellä jo valmiina. Tavallisia ihmisiä.

Juutalaismurhista kirjoitetaan edelleen, on syytäkin. Mutta eivät kansanmurhat ole loppuneet. Jossakin piileskelevät edelleen esimerkiksi Radovan Karadzic ja Ratko Mladic. Ariel Sharon on peräti valtion päämies, samoin George W. Bush, joka on henkilökohtaisesti vastuussa noin 100 000 irakilaissiviilin tappamisesta parin viime vuoden aikana.

Ja minkä vuoksi kansanmurhia tehdään? Jos sen joku tietäisi, osaisi estää, saisi maailman viimeisen rauhan-Nobelin palkinnon.

Tappaminen todennäköisesti jatkuu niin kauan kuin ihmiskunta on elossa. Pienen ihmisen on syytä yrittää vain pysytellä poissa murhaajien tieltä.