Sw.jpg (34612 bytes)

 

Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia


 

 

Vladimir Bartol: Alamut. Suom. Kari Klemelä, Mansarda 2008 (1938), 520 s.

  ISMAELIITTOJEN LINNAKE JA PARATIISI

Marjatta Ripsaluom

 Herman Melvillen Valkoisen valaan kertoja, oikeastaan kirjuri, sanoo itsestään vain "Kutsukaa minua Ismaeliksi.". Mitään muuta hänestä ei sanota.

 Tämä on ainut mitä muistan Ismaelista, vaikka hän on myös Vanhan testamentin henkilö. Niinpä nyt luettuani kirjan Alamut, joka aiheutti  runsaasti painajaisia, aloin miettiä islamia aivan eri suunnasta. Toisaalta ei painajaisissa ollut mitään outoa, niiden maailmat olivat tuttuja jo lapsena luetuista Tuhannen ja yhden yön saduista, joissa jo väkivalta ja romanttinen rakkaus kietoutuvat yhteen.

 Islam ei missään nimessä ole monoliittinen. Se on muotoutunut aina uudelleen ja tarpeen mukaan, mutta valta on niistä tärkein. Islamin historia on verinen myös keskinäisten kahinoiden vuoksi, ei pelkästään taistelussa kristittyjä vastaan.

 Alamut on nykyään linnakkeen raunio Pohjois-Iranissa, eli siis muinaisessa Persiassa. Se eli kukoistuskauttaan 1000-1200-luvulla ja niin tämän kirjan kuin muidenkin mainintojen pohjalla on usein Marco Polon matkakirja. Nyttemmin Polon kertomukset ovat osoittautuneet enemmän fiktioksi kuin faktaksi, mutta Triestessä asuneen myös slovenialaisen Vladimir Bartolin kirja on fiktiota.

 Se on romaani, jonka kirjailija kirjoitti tukeakseen vuonna 1938 Mussolinin valtaan jääneitä Triesten sloveeneja, joita diktaattori vainosi. Mutta suomennoksen loppuun on liitetty Ljubjanan yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Ale¹ Debeljakin essee Alamut-romaanin syntyhistoriasta, joten halukkaat lukekoot sen.

 Assasiinien outo maailma

Kirjan päähenkilöksi voisi ajatella Hasan ibn Sabbahia, jolla on Alamut komennossaan. Hän edustaa shiialaisuuden ismaililaista haaraa ja hänellä on tahto koko islamilaisen maailman herraksi. Kuvauksen ajankohtana oli käynnissä poliittinen jako eri islamilaisuuden haarojen välillä ja Hasan oli saanut koulutuksensa Egyptin kalifaatin oppilaitoksissa.

 Alamutista syntyykin taistelijoiden koulutuskeskus. Nuoria fedajeja vihitään pyhään sotaan oikean uskon vuoksi. Heidät myös koulutetaan salamurhaajiksi, assasiineiksi, jotka tekevät itsemurhaiskuja korkea-arvoisia vastustajia vastaan. Silti koulutus ei ollut pelkästään taistelukoulutusta, vaan nuoren ihmisen katsottiin ymmärtävän maailmaa johon on astumassa paremmin jos hän opiskelee myös astronomiaa, matematiikkaa ja runoutta.

 Alamutin herran Hasanin ystävä oli ollut myös oikeasti elänyt runoilija Omar Khaijam.

 Aivan niin kuin tänään, myös silloin assassiini ajatteli kuollessaan pääsevänsä suoraan paratiisiin. Tähän vaikuttivat sekä pillerin muodossa syöty kitkerä hashis-pala että linnakkeen toisella puolen sijainnut naisten hoitama paratiisillinen puutarha.

  Assassiinejä kutsutaan myös nimellä hash-assassiini. Hashiksen hallusinaatioita aiheuttavia ominaisuuksia kuvasi myös Alexander Dumas romaanissaan Monte Criston kreivi.

 Hasanin tapa käyttää illusorista paratiisia - siis oikeasti olemassa olevana, oli kertakaikkisen nerokas. Hän oli jo vanha joten hän tunsi hyvin miten ihmismieleen vaikutetaan. Silti hänen henkilönsä kuvataan hyvin ristiriitaisena, myös melankoliaan taipuvaisena hahmona.

 Bartol tulee kuvanneeksi yksinvaltiuden ja uskonnon yhteisvaikutusta, joka johtaa fanaattisuuteen. Sellaistahan on ollut aina uskonnoista tai kulttuureista riippumatta. Ihmiset tarvitsevat johtajan jota seurata.

 Triesten värikäs historia

Trieste eli kukoistuskauttaan kaksoismonarkian aikaan. Kaupunki muodosti ympäröivän maaseudun kanssa monikulttuurisen vapaavaltion, jota välillä kutsuttiin vapaakaupungiksi aivan samoin kuin Lûbeck ja Dansk.

 Kukoistava kaupankäynti toi kaupungille Adrianmeren pohjukassa varallisuutta, joka houkutteli kirjailijoita ja taiteilijoita. Kirjailijoita on - Bartolin ohella - esimerkiksi Italo Svevo, James Joyce, Rainer Maria Rilke, Umberto Saba, Claudio Magris, Sergej Verc ja Stendhal.

 Jotenkin itsestään selvästi tulen lukeneeksi Alamutia Mika Waltarin Johannes Angelos mielessä. Ja jään ihmettelemään miksi Bartol ajatteli että sloveenien pitäisi pyrkiä saamaan tukea jostain muualta, siis ehkä Turkilta. Olisiko se ollut poliittisesti mahdollista, kun Mussolini painosti etelästä ja Hitler pohjoisesta?

 Kirjaa on mahdollista lukea kuin historiallista romaani tai seikkailukertomusta. Sen ytimessä on kuitenkin Bartolin käsitys siitä, mitä kaikkea voi tapahtua kuin valta osuu karismaattiselle henkilölle.

 Vuonna 1938 oli vain vuosi aikaa sodan puhkeamiseen. Varoituksiin ja rohkaisuihin oli täysi syy. Sodan kaaokseen jäi Bartolin teos, mutta nyt sitä on ruvettu kääntämään useille kielille ja siitä on tekeillä myös elokuva.

 Vaikuttaa siltä että vuoden 2001 kaksoistornien tuhoamisen jälkeen historia kääntyi päälaelleen ja assassiinit tulivat jälleen näkyviin. Heitä kutsutaan nykyään terroristeiksi ja useimmiten he ovat itsemurhaterroristeja, kuten nyt voidaan lukea vähän väliä Afganistanista tai Irakista, jotka ovat enemmän tai vähemmän miehitettyjä maita. Terroristit eivät välitä enää kuinka paljon sivullisia iskuissa kuolee; assassiini puolestaan koulutettiin tappamaan vain mahdollisimman korkea-arvoinen johtaja.

 Eräs tärkeimmistä itsemurhaterrorismin lähteitä on käsitys siitä että oikean uskon puolesta taisteleva pääsee suoraan paratiisiin. Asiasta on ollut paljon keskustelua viimeisen seitsemän vuoden aikana ja Koraania on luettu kun pyhän sodan käsitettä on mietitty. Käsite ei ole ollenkaan yksioikoinen.

 Mansarda

on serbianjuutalaisen Danilo Ki¹in kirjan nimi. Mutta se on myös suomentaja Kari Klemelän perustaman kustantamon nimi. Kustannusosakeyhtiö syntyi sen vuoksi, että eteläslaavilaista kirjallisuutta julkaistaan Euroopassa peräti vähän, suomeksi ei juuri ollenkaan.

 Silti Slovenia on mitä suurimmassa määrin eurooppalainen maa ja kansa on levittäytynyt historian aikana myös entisen Jugoslavian rajojen yli ja kuulunut aikoinaan kaksoismonarkian valtioihin.

 Jos saa toivoa, niin semmoista, että sloveenit ottavat kiiruusti julkaistakseen uutta suomenkielistä kirjallisuutta. Olisi syytä kahden pienen kielialueen  tutustua toisiinsa! Sloveeniksi on käännetty paljon vanhempaa suomalaista nykykirjallisuutta, suomeksi ei toisaalta ole vielä kovinkaan paljon sloveenikirjallisuutta.

 Bartol on hyvä esimerkki siitä, millainen historiallinen romaani voi olla. Sen pohjana voi aivan yhtä hyvin olla varoitus omalle kansalle, kuin filosofinen mietiskely siitä mitä valta oikeastaan on, minkälainen ihminen tahtoo sitä ja myös saa.