Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Vilkuna

Kustaa H.J. Vilkuna: Paholaisen sota. TEOS 2006, 352 s.

DIAES IRAE, DIAES ILLA 

Kun Paholainen kulki Suomessa

Marjatta Ripsaluoma

Venäläiset olivat vyöryneet Suomeen valloitettuaan Inkerinmaan. Ruotsin armeija oli jossakin Keski-Euroopassa taistelemassa eri armeijoita vastaan. Kuninkaana oli juuri 20-vuotta täyttänyt Kaarle XII, joka jätti Suomen oman onnensa nojaan.

Iin pitäjästä Hiivalan talolta 15-vuotias Kustaa Lillbäck pakeni hiihtäen 50 km, mutta venäläiset saivat pojan kiinni. Sitä ennen hänen kaksi veljeään ja serkkunsa oli otettu kiinni. Pojan isä oli Iin suurpitäjän nimismies Gustaf Lillbäck.

Ruotsalaisarmeijan rippeet olivat silloin Kuusamossa ja Torniossa. Vuosi oli 1715.

Sama poika mestattiin 1721, ensin katkaistiin oikea käsi, sitten pää, sitten ruumis pantiin teilipyörään. Elämä oli lyhyt ja onneton niin kuin useimpien suomalaisten tuolloin. Elettiin Isonvihan aikaa.

Tappokoneiden synty

Taustalla vaikuttaa luterilainen puhdasoppisuus 1700-luvun Ruotsissa, jossa Suomi oli maakunta. Jumalan ja kruunun vastavoimana on paholaisen hallitsema kaaos.

Vetelin kappalainen Jacob Forselius kuvasi sittemmin Isoksivihaksi ristittyä tilaa: Jumala koettelee.

Venäjälle nousi uusi tsaari, Pietari I, jonka mielestä pääsy Itämerelle oli uuden, hienon valtakunnan avain. Hän alkoi rakentaa kaupunkia Nevan suistolle, suomalaisten asuttamille soille. Mutta se oli suurimmaksi osaksi Venäjälle alamaista, eli ortodoksista. Luterilaiset pakenivat Viipuriin, joka pian sekin joutui venäläisten käsiin.

On vaikea kuvitella millaisessa maailmassa 1700-luvun alun ihmiset elivät. Maat ruokittiin talonpoikien työllä, mutta heillä ei ollut mitään oikeuksia. Oikeudet korvasi uskonto, joka oli tiiviisti sidoksissa kulloiseenkin hallitsijaan, itsevaltiaaseen. Ruotsissa tosin olivat säätyvaltiopäivät, mutta ei niissäkään vielä talonpoikia kuultu, paitsi satunnaisesti säätyläisten ja papiston välityksellä.

Silloinen luterilaisuus oli ankaraa. Oli kirkonkirouksia, oli puhdistautumisia, oli se vakaumus että luterilaisten Jumalalle kuuliainen saa palkkansa jo tässä elämässä. Toisella puolen, Karjalassa ja Savossa, oli sitten ryssänkirkko, ortodoksit, jotka Isonvihan aikana palvelivat väärää jumalaa, johtajanaan itse Antikristus, eli tsaari.

Antikristuksen alaisuuteen Venäjän joukot raahasivat 10-16-vuotiaita poikia sotaorjiksi, 18-21-vuotiaita tyttöjä jalkavaimoiksi ynnä työmiehiä tehtaisiin, joita pystytettiin kovalla kiireellä sekä uuden kaupungin rakentamiseksi että sodan käymiseksi luterilaisten kuningasta vastaan.

Pojat aivopestiin. Tehtävä oli hyvin helppo: heidät kastettiin öljyllä ortodokseiksi ja annettiin uusi nimi. Kustaasta tuli Vasili. Hän oli sotarenki ja tulkki, mutta hän oppi tappamisen, kidutuksen ja etenkin kasakoiden harjoittamat raakuudet niin hyvin, että pian hänen isäntänsä saattoi luottaa hänet rosvousretkille yksi.

Kustaa Lillbäck ei ollut enää orja vaan Fjodor Fjodorovitsin oma poika Vasili.

Tapaustutkimus

Historioitsija Kustaa H.J. Vilkuna kirjoitti viime vuonna opuksen Isostavihasta Suomessa nimeltä Viha (SKS 2005). Tutkimus on ehkä kattavin tuosta ajasta koskaan kirjoitettu.

Onneksi Vilkunalle tarjoutui mahdollisuus tehdä aiheesta myös toinen teos, jossa otetaan käsiteltäväksi yksi tapaus, Kustaa Lillbäck, jonka lyhyt elämä kuvaa hyvin moraalin ja kansakunnan rappiota, jollaista ei ehkä aivan toista ole tässä maassa nähty. Yhden sodan uhrin, sillä uhrihan tämä tappokone oli, kohtalon kuvauksella voi nähdä mitä sota voi saada aikaan niin kutsutussa järjestäytyneessä yhteiskunnassa.

Aivan aluksi Vilkuna miettii uskonnon ja sääty-yhteiskunnan riidatonta liittoa ja toteaa sen liian jäykäksi vastaamaan suurvaltion säilymisestä. Valtaapitävät eivät totisesti olleet kovin käytännöllisiä: maa rosvottiin mustalle mullalle - sellaisen käskyn kenraalikuvernööri Mihail Golitsyn antoi Pohjois-Pohjanmaalle,  kun talonpojat eivät alistuneet mukisematta uuteen valtaan.

Miehitysarmeija ei sitten kyennyt maata pitämäänkään koska pitäjät oli poltettu, työikäinen väestö kuljetettu Venäjälle. Maassa vallitsi anarkia ja sorto. Miehitykseen tarvitaan aina huolto. Kun huoltajat tapetaan pois päiviltä tai he pakenevat metsien piilopirtteihin, niin armeija, joka marssii aina vatsallaan, ei kykene enää suurenkaan tsaarin mielitekoja toteuttamaan. Uudenkaupungin rauhan aikaan 1721 Suomessa arvioidaan olleen enää 300 000-400 000 ihmistä.

Vilkuna kuljettaa rinnan Kustaa-Vasilin liikkeiden kanssa Isonvihan massaliikkeitä: missä oli mikin armeija milloinkin, missä tapettiin enemmän, missä vähemmän. Kaiken lisäksi ruttoepidemia iski venäläisten tulon seurauksena vuosina 1710-11. Heikkohermoisille kirjaa en ole valmis suosittelemaan, sillä kidutukset olivat raakuudessaan niin hirvittäviä, että kyllä ne painajaisia aiheuttavat.

Ensimmäisen urotekonsa 16-vuotias Vasili teki Siikajoen pienessä taistelussa, jossa paikalliset talonpojat rakensivat varustuksen estääkseen venäläisiä etenemästä. Venäläisten ylivoima oli niin mahtava, ettei Siikajoesta jäänyt enää enempää kerrottavaa. Vasili kunnostautui tappamalla kaikki sotavangit.

Kustaa-Vasili liikkui tietenkin Pohjanmaalla kuin kotonaan. Hän seurasi kutakin verotusta kuin kunnon verikoira: venäläiset rosvosivat järjestelmällisesti Kruunupyytä, Kokkolaa, Kälviää, Veteliä, Pyhäjokea ja Kalajokea, muun muassa.

Ja kun Kustaa-Vasili pääsi omalle kotiseudulleen, hän oli verraton apu sekä kasakoille että venäläisille vakinaisille joukoille, koska isänsä poikana hän oli selvillä asujamiston vauraudesta. Hän saattoi tietää rikkauksien kätköpaikat ja jos ei tiennyt, kykeni ilman omantunnonpistoksia kiduttamaan tiedot.

Myös vääriä tunnustuksia tuli, koska harva kidutuksia kesti ja kidutettu tiesi jo ennalta, ettei kidutusta lopetettaisi ennen kuin kuolema armahtaisi.

Verotuksen ja rosvouksen ero

Venäläiset ahkeroivat keksiessään uusia verotusmuotoja. Palovero tarkoitti vakuutusta tulipaloilta, siis ettei vainolainen sytyttänyt taloa tai kylää tuleen. Huonekuntavero ei tarkoittanut kunkin huonekunnan jäsenelle laskettavaa veroa, vaan orjien antamista Venäjän armeijan ja mahdollisesti tsaarin tai tataarien käyttöön.

Ruotsinvallan säädökset ja lait olivat voimassa, tosin ilman käräjiä ja oikeuksia. Ihmiset ilmiantoivat toisiaan kilvan. Sotilaat raiskasivat naisia, jotka eivät sen jälkeen saaneet käydä kirkossa ilman puhdistautumista. Tämä tapahtui vasta vuosien päästä, koska papit olivat paenneet Ruotsiin. Kotiväki ajoi raiskatut ulos kotoaan.

Ihmiset yrittivät palata normaaliin elämään, varsinkin sen jälkeen kun useita julistuksia annettiin rauhan ja oikeuksien palautuksesta. Ihmiset tahtoivat ratkaista riitansa, mutta käräjiä ei kuitenkaan enää ollut, ja papit yrittivät riitoja ratkaista miten kuten.

Lisäksi tulivat ylimääräiset verottajat, kivekkäät. Kivekkäät olivat ruotsinmielinen sissijoukkio, joka kulki summittain siellä ja täällä väittäen edustavansa kruunua. Sissijoukko toimi lähinnä Savossa ja Kainuussa, mutta kyllä heitä eksyi myös venäläisten vilja-aittamaakuntaan Etelä-Pohjanmaalle ja Oulun seuduille asti.

Sisseistä oli venäläisille vaivaa, muttei suurempaa. Talonpojat eivät heistä pitäneet yhtään enempää kuin Ruotsin voudeista, Venäjän sotilaista ja komendanteista tai veronkannossa kulkevista papeista.

Dokumentteja

Israel Escholin pakeni Tukholmaan ja kirjoitti 1716 Valitusvirren Suomen surkeudesta Venäjän vallan alla. Escholin kuvaa vihan alkamisen:

Kas nyt viha alkoi, Suomen kedoilla syntien tähden veri virtasi. Porvoossa ja Helsingissä nähtiin, kun sotajoukot tulivat Suomen rannoille ja vuorille. Silloin Turku pelkäsi. Sankareita kohta kaatui Pälkäneellä.

Vilkuna on ollut lähteiden suhteen huolellinen. Kirja on läpikotaisin dokumentoitu. Sekä vainon aikaan että sen jälkeen Isostavihasta on kirjoitettu valitusvirsiä ja historiikkejä. Niissä alkaa näkyä Suomen erillisyys ja erilaisuus suhteessa naapurimaihin.

Muistiinpanoja teki Sven Leijonmarck (sittemmin Kustaa Lillbäckin oikeudenkäynnin toinen tuomari, joka ei ollut mestauksen kannalla; vapaaherra Johan Creutzin kanta voitti ), toinen muistelija, Laurentius Tammelin oli sitä mieltä että venäläiset olivat ryöstelyssä kohtuullisempia kuin kasakat. Matematiikan professori Nils Hasselblom julkaisi Ruotsin hallitsijahistorian, jossa Suomen tapahtumilla oli keskeinen sijansa, mukana myös Kaarle XII aika ja suomalaisten kärsimykset. Professori Henrik Gabriel Porthanin mielestä Suomella ja Ruotsilla oli sekä yhteinen että erillinen historiansa. Suomeksi aikakausi oli Isoviha ja ruotsiksi Det Stora Nordiska Kriget. Ruotsinnos on outo, koska varsinaisia taisteluita oli tuskin nimeksi.

Porthan on tärkeä lähde: hän toimitti laajan historiikin Kertomus Pohjanmaan kohtalosta pitkällisen sodan kuluessa vuodesta 1700 vuoteen 1721 sekä sen oheiskertomuksen Kertomus Venäjän hyökkäyksestä Pohjanmaalle 1713 ja seuraavina vuosina ja Hajanaisia tiedonantoja Pohjanmaan tilasta nykyisen vuosisadan alkupuolella.

Viimeksi Vilkuna muistuttaa suullisen perimän tärkeydestä. Tarinaa Isostavihasta kertoivat isoisät ja -äidit ja muut hengissäsäilyneet sukulaiset. Kustaa Lillbäckin serkku oli nimeltään Kristoffer Toppelius, jonka kohtalo mielessään Zachris Topelius kirjoitti 1800-luvulla sadun nimeltä Koivu ja tähti.

Koska Isoviha ilmiselvästi on vaikuttanut sekä myöhempään Suomen historiaan että kansanluonteeseen, kannattaa lukea Vilkunan viimevuotinen teos taustaksi. Laajassa bibliografiassa ei ole mainittu erästä oivallista romaania Kostian taistelusta, Aulis Aarnion Kostian pappi (WSOY 1992). Kirja ehkä kiinnostaa niitä, jotka eivät jaksa lukea paksuja historianopuksia.

Suomalaisille syntyi omanlaisensa kansanluonne kaikista näistä sodista, joiden uhreiksi jouduimme vain geopolitiikan vuoksi. Jäin miettimään, olisiko mahdollista että Ruotsi ja Venäjä, kollektiivisesti, pyytäisivät anteeksi Suomen kansalta? Olisiko siitä meille vielä apua?

Loppuisiko lapsijuoppojen huojunta Suomen kaduilla? Lupaisiko öljy-yhtiö Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila tutkia ja korvata hävityksen, minkä öljy-yhtiö on aiheuttanut Niger-joen deltalla ja siellä asustavalle ogoni-heimolle?