Korvat ovat humisseet miltei vuoden.

 Tunne on kuin sukeltaessa, vaikka minä en ikinä oppinut kunnolla sukeltamaan, vaan pompahdin ylös kuin korkki. Mutta muistan hyvin miltä maanpäälliset äänet kuuluivat veden massan läpi. Korkeat äänet kulkevat aaltoina ja matalat vastaavat niihin.

 Sitten maalla oli hieman hutera olo, korvissa oli vettä ja oli pompittava yhdellä riukukintulla, että veden sai ulos. Sitä ennen kävely oli hoipertelevaa ja äiti käski lopettaa pelleilyn.

 Isä ei kuullut oletettua pelleilyä eikä käskyä. Hän makasi hetekalla ja poltti vihreällä nortilla reikiä tupakkatakkiinsa. Isä luki kesäisin jännityskertomuksia. Kyllä hän myös kalasti ja teki puutöitä ja jutteli minun kanssani, mutta muistan hänet nojaamassa vasempaan kyynärpäähänsä toisessa kädessä kirja ja nojaavan käden sormien välissä tupakka, jonka hän osasi polttaa niin että tuhka ei varissut lainkaan.

 Hän heitti natsan ja tuhkan sitten takkaan. Minä katselin enkelinkuvaa tupakkiaskin kannessa.

 Isän kanssa oli hauskaa. Äidin kanssa oli tasapainoilua.

 Kuulo meni sinä kesänä kun olin 12-vuotias. Sikotauti oli toispuoleinen ja Jyväskylän yliopiston kuulotautien professori väitti että vasen kuulohermo on kuollut. En tiedä miten hän sen tutki.

 Hänen puheensa oli pelkkää mutinaa.

 Nyt kaikkien puhe on mutinaa. Kuulokojeen sain, kun terveyskeskuksen lääkäri, jonka epäilemättä olisi pitänyt olla antamatta lähetettä priorisointisääntöjen mukaan (olen liian vanha hoidettavaksi), ei kyennyt ottamaan omalletunnolleen sitä että jäisin laittomasti ratapihaa ylittäessäni veturin alle.

 Niin miltei kävi kerran lumituiskussa.

 Luin juuri Peter Hoegin kirjan Hiljainen tyttö. Kirja perustuu kuuntelemiselle ja tarkalle kuulolle ja myös hiljaisuudelle. Tällaiselle veden alla elävälle kirja oli elämys ja herätti mielikuvia varhaisesta lapsuudesta. Voin enää kuvitella kuulemisen. Voin enää kuvitella normaalit aistit.

 Savusaunassa oli saunasirkka. Sitten yhtenä kesänä en enää sitä kuullut.