Naisen taakka on miehen kannatteleminen. Miestä on kannateltava varsinkin silloin kun näkee, että hän on irtautumassa taakastaan ja takana irvistelee luuranko. Nainen ei itse vilkuile taakseen. Lapset ja työ hänellä on edessään. Niitä hän ei jätä.

Näin yhtenä päivänä kaksi elokuvaa, Fritz Langin Metropoliksen ja Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin Jumalan morsiamen. Aikaeroa elokuvien välillä oli 70 vuotta. Koska ne kuvasivat ihmisen elämän ääripäitä, niiden ympäristön ja aiheen erolla ei ollut merkitystä.

Modernin ennustaja Lang mietti muurahaisyhteiskuntaa, suurta kaupunkikonetta, Lapsui taas tahtoi katsoa lapsuuttaan kaukana tundralla, ajattomana aikana. Kumpikin on totta.

Ihminen ei elä erillään muista. Hänellä saattaa olla yhteys muihin vain koneen (Lang) tai jumalan (Lapsui) kautta. Koneen ja jumalan merkitys on niiden välttämättömyydessä. On paljon ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta suoraan kontaktiin toistensa kanssa.

Kumpikin tapa, tie, tähtää fyysiseen yhteyteen, oikeaan, kuljettaa ihmisiä eteenpäin. Kyllä siinä voisi onnistua, jos olisi tieto oikeasta suunnasta.

Mutta vanha mies tuijottaa vanhan vaimonsa ryppyjä, harmaantuneita hiuksia. Siihen yhteyden merkitys jää. Peiliä ei ihminen huomaa, vaikka se on suoraan edessä.

Lopussa ei ole mitään vaikka voi sillä olla nimi: unohdus.