Sw.jpg (34612 bytes)

 

Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia


 

 

Umberto Eco (toim.):

Kauneuden historia.  Suom. Pekka Tuomisto, runsas kuvitus. WSOY 2008 (painettu Italiassa), 439 s.

 KAUNEUS JA SEN VASTAKOHDAT

 Marjatta Ripsaluoma

 Tässä on länsimaiden kuvataiteen historia eriteltynä kauneuden suhteen. Kauneuden vastakohtia ovat esimerkiksi pahuus, rumuus, kauheus. Mutta niitä ei olisi olemassa ilman kunkin aikakauden omanlaistaan kauneuden ihannetta.

 Tavallaan voisi olla itsestään selvää, että kun puhumme kuvataiteesta, puhumme intohimosta saavuttaa kauneus. Mutta onko se itsestään selvää? Mistä ylipäänsä alkaa intohimo saada kuvatuksi ilmiöitä - jopa sellaisia joita ei ole olemassa kuten paratiisi ja helvetti? Onko olemassa ihmisiä jotka ovat itsestään selvästi visuaalisesti luovia ihmisiä? Ja jos on niin mistä kuvien luomisen idea on peräisin? Onko se sukua sille, että kun antaa jollekin nimen, niin sillä tavalla omistaa ilmiön tai olennon? Ja sitten sellaista ihmistä helposti aletaan kutsua vaikkapa shamaaniksi tai noidaksi.

 Sellaisen ihmisen olemassaolo edellyttää yhteisöä jolla on samansuuntaiset arvot. Tämänhetkinen taiteen pirstaloituminen johtuu silloin siitä, että samoihin arvoihin uskovia ihmisiä ei enää ole.

 Hieronymus Boschin hienot maalaukset upottavat katsojan myyttisiin maailmoihin vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Yksityiskohtien runsaus on uskomaton. Epäluomat ovat fyysiseltä ilmiasultaan äärimmäisen eläviä.

 Aivan kirjan alussa on pikkukuvia tekijännimineen ja vuosilukuineen. Johdannon lukeminen ja katsominen on tarpeen, koska siitä saa käsityksen, mihin Umberto Eco työryhmineen on pyrkinyt. Umberto Econ toimituskumppanina on ollut Girolamo de Michele, kaksikko on myös valinnut lukujen tekstit.

 Kirja kelpaa kenen tahansa lukemiseksi, jos tahtoo tietää millaista kuvataidetta kunakin aikakautena on tehty tai miksi nykyhetken kuvataide on sellaista kuin se on. Tosin tuo viimeinen miksi on kyseenalainen yksinkertaisesti siksi, että siitä on kulunut liian vähän aikaa että sen voisi sujuvasti lisätä muun länsimaisen kuvataiteen kontekstiin.

 Eurooppa?

Länsimainen taide ei ole koskaan elänyt tyhjiössä, vaan vaikutteita on tullut kaikkialta. Kirja saattaa aiheuttaa janon nähdä kuvia myös elävinä, museoiden seinillä.

 Voi tehdä nojatuoliretken kuvataiteen maailmaan tai suunnitella matkaa Euroopan museoihin mielessä kirjassa kuvatut taideteokset. Osa teoksista on tosin Euroopan ulkopuolisessa omistuksessa. Esimerkiksi Japanin museot ovat olleet hyvin aktiivisia hankkiessaan modernia eurooppalaista taidetta sekä yksityisiin että julkisiin museoihin. Kuuluisaksi tuli heidän harrastuksensa jokin aika sitten, kun eurooppalainen asiantuntijataho rupesi väittämään että japanilaisten omistama Vincent van Goghin  Auringonkukat oli väärennös.

 Asiasta ei tullut selvää. Sitä paitsi väärennöksien osuus kuvataiteissa on mielenkiintoinen luku. Miksi niitä kannattaa tehdä, miksi museot eivät ole oppineet pitämään lukua huutokaupoissa väärennöksiksi havaituista teoksista? Halutaanko vahingon antaa kiertää?

 Ovatko väärennökset oikeastaan vahinko? Poikkeavatko ne millään lailla taiwanilaisista tai singaporelaisesta eurooppalaisesta kirpputoritaiteesta, joka peittää opiskelijaboksien seiniä? Entä sitten missä tahansa suomalaisessa supermarketissa pikkurahalla ostettavat valokuvat esimerkiksi Monet'n Lumpeista?

 Oikea signeerausko tekee taulun vai kauneuden taju?

 Yhdysvalloilla on paljon eurooppalaista taidetta museoissaan, samoin Japanilla. Amerikan maat ovat ehkä eräänlainen poikkeus, koska niiden oma taide on tullut eurooppalaisten siirtolaisten mukana, kolmannen ja neljännenkin sukupolven luomina.

 Eurooppa ei ole ainutlaatuinen tai ainutkertainen kuvataiteen keskus, vaan niitä on ollut historian saatossa useita, esimerkiksi Aasiassa ja Afrikassa. Sen lisäksi kuvataide riippuu paljon arkkitehtuurista, tekstiilitaiteesta, keramiikasta - kaikesta mitä ihmiset käyttävät.

 Taide on vain yksi visuaalisuuden ulottuvuus, joka ympäröi ihmisiä kaikkialla maailmassa.

 Tämän kirjan erityinen siunaus on kuvien korkealuokkaisuus. Oletan sen johtuvan painopaikasta, Italiasta. Sinne on keskittynyt laajalti kuvataidekirjojen, postikorttien, CD-rommien ja muiden myyntitavaroiden valmistus. Maassa myös tutkitaan ja opetetaan kuvataiteita paljon, jolloin korkeatasoista oppimateriaalia on oltava.

 Suomessa näin korkeatasoisen taidekirjan kustantaminen olisi tullut tavattoman paljon kalliimmaksi tai se olisi voinut olla kerrassaan mahdotonta. Jo paperilaadun valitseminen entisessä paperinvalmistusmaassa olisi voinut olla ylivoimaista.

 On hyvä että Euroopan kokoisella alueella on osattu jo erikoistua. Ei Suomen tarvitsekaan osata tehdä mitään erityisestä, kunhan on rahaa ostaa tarvittava osaaminen.

 Tekstit

ovat mielenkiintoisesti toteutettuja ja kattavat lähes kaikenlaiset tekstit kultakin aikakaudelta. Otetaan esimerkiksi luku Romanttinen kauneus.

 Kuvien joukkoon on nautittavasti ripoteltu sitten pienemmällä kirjasimella otteita erilaisista teksteistä. Luvussa siteerataan William Shakespearen Romeo ja Julia-näytelmää, mukana on Ugo Foscolon Sonetti, Charles Baudelairen Pariisin ikävä ja Rotuhevonen, Gabriele D'annunzion runo, Victor Hugon aforismi Ave, Dea, Pierre-François-Ambroise Chordelos de Laclos: Naisten kouluttamisesta, Friedrich von Schlegel: Lyceum (fragmentti), Lucia Mondellan, Napoleon Bonaparten ja Johan Wolfgang von Goethen kertomuksia, Immanuel Kantin filosofointia melankoliasta, Percy Bysshe Shelleyn ja Novaliksen  fiktiota, muun muassa.

 Lukija ei silti tarvitse käsien ulottuville suurennuslasia. Alun perin ei ollut kirjaa, oli CD-rom.  Rompusta tehdyssä kirjassa on kattava sisällysluettelo ja bibliografia, sekä vielä kuvien sijaintipaikat eri museoissa niin että kirja käy myös kuvataiteen kuva- ja sanakirjasta.

 Rompun luonteeseen kuuluu, että siinä voi olla sijoitettuna pieniä pätkiä esimerkiksi jonkun filosofin, runoilijan, prosaistin tai muun ajattelijan teksteistä esittelemään aikakauden ajatuksia esteettisyydestä tai sen vastakohdista.

 Käy ilmi muun muassa että kuuluisa ajatus sisäisestä kauneudesta, joka hakkaa mennen tullen ulkoiset avut - erityisesti naisissa - onkin filosofi Plotinoksen 200-luvulla esittämä ajatus. Sitä olisi luullut esimerkiksi 1950-luvun Hopeapeilin originaaliksi. Naistenlehdissä noihin aikoihin oli tarve lohduttaa papiljotit päässä homssottavaa kotiäitiä, jonka piti kyetä miellyttämään väsyneenä töistä saapuvaa miestään.

 Jostain syystä Minna Canthin näytelmän henkilö, mustalaistyttö, on nimeltään Homssantuu, mikä on merkillinen valinta nimeksi kun ajattelee että tytöllä on kanttia sanoa häntä pidättämään tulleille poliiseille että "Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua!". Mutta sanojen merkitykset tietenkin vaihtelevat. Toisaalta filosofit kautta aikojen ovat pitkälti keskittyneet juuri etiikkaan. Oikean ja väärän käsitys siis määrittelee myös kauneutta ja hyvyyttä.

 Kauneuden historiassa on miltei läpikäyvänä juonteena se, että estetiikkaa ei voi olla ilman etiikkaa.

 Kirjan läpikulkevana juonteena on se, että aikakausien tyylit eivät vaihtuneet toisiinsa äkkiä, vaan kuvista näkee hitaan kehittymisen, johon vaikuttivat aikakausien tieteen, filosofian, kirjallisuuden ja muiden taiteiden tila.

 Entä yleisö? Luokkayhteiskunnan yleisö on erilaista kuin sitä edeltävän orjuuteen perustuvan yhteiskunnan. Kuluttaja joka nyt katselee mainoksia, halusi tai ei, on aivan erilaisen visuaalisen kuvaston pommittama kuin keskiajan ihminen.

 Umberto Eco on Bolognan yliopiston semiologian professori. Suomessa tiedettä kutsutaan semiotiikaksi. Se on merkkien tutkimista, ja sillä tavoin kirja on tärkeä kuvataiteen avaamisessa sosiologian ja psykologian suuntaan.

 Kysymys on siitä miten kuvia luetaan. Ja kenelle ja miksi.

 Tässä vielä loppuun pieni Paul Valéryn runo vuodelta 1890:

Veljet, surulliset liljat,

minä riudun kauneudessa.