Timo Airaksinen: Ihmiskoneen tulevaisuus. WSOY 2005. 326 s.

TEKNOLOGIA JA JÄTE, PIIKONE JA BIOKONE

Marjatta Ripsaluoma

Juuri äsken satuin lukemaan blogia (noita nettipäiväkirjoja, joissa on paljon asiaakin, jos osuu kohdalle), jossa nuori nainen mietti keitä ovat opetusministeriön naisvirkamiehen kuvaamat nuoret työttömät kaupungissa asuvat miehet.

Heihin voi panna nimilappuja: kouluttamattomia, alkoholisoituneita, motivoitumattomia tai vaikkapa ihmisiä joilla olisi paljon käytännöllistä lahjakkuutta, mutta sille ei työelämässä ole enää tarvetta koska automaatio on saneerannut käden työt pois.

Naisilla asiat ovat paremmin. He voivat ruveta äideiksi ja sitä paitsi heillä on usein hyvät ihmissuhdetaidot muutenkin, joten he eivät tarvitse lohtua päihteistä.

Tässä on erinomainen aasinsilta käsiteltävään kirjaan. Siinä on nimittäin kyse ihmisen tulevaisuudesta, vaikka otsikossa lukeekin että ihmiskoneen. Koneen ja ihmisen suhde on äärimmäisen monimutkainen. Tämä kirjakin on vain yksi monista aihetta käsittelevistä. Kirjallisuusluettelossa on lisää nimiä, kirjan lopussa.

Kirjassa on sellainen erinomaisuus, että kirjoittaja Timo Airaksinen on filosofi. Se antaa ajattelemisen aihetta. Filosofi ei enää käyskentele pylväsholvikossa keskustelemassa viisaita suusta suuhun, vaan hän kirjoittaa kirjan.

Voisi myös pitää internetissä blogia, vaikka tästä nimenomaisesta tapauksesta en tiedä.

Apatiaa

Tunnemme tieteiskirjallisuuden kauhukuvan, miten robotit ottavat vallan jossain vaiheessa. Sitä vaihetta Airaksinen kutsuu posthumanismiksi. Mutta sinä aikana silti saattaisi olla vielä ihmisiä olemassa, vaikka heidän asemansa olisikin perusteellisesti muuttunut.

Tämä edellyttäisi sitä että nyt eläisimme ihmiskeskeistä, eli humanistista aikaa, mikä voi olla suurelta osalta jo mennyttä. Joka tapauksessa ilman koneita elämä teollisuusvaltioissa on jo mahdotonta.

Kirjassa ei keskitytä eettis-moraalisiin pohdiskeluihin, vaikka nekin ovat mukana, vaan siihen miten me määrittelemme koneen, entä sitten ihmisen. Esimerkiksi joku voisi määritellä minut biokoneeksi sen vuoksi, että minulla on kuulokoje. Ilman sitä en kuule. Osa minusta on korvattu koneella.

Sillä, koenko olevani kone, ei ole merkitystä. Mutta sillä on, miten asia määritellään.

Ihmistä määritellään koko elämän ajan ja mittaamalla koneilla: "Ihmisen normaali kuolinsyy on laitteiden kehnous.".  Syntymä ja kuolema eivät ole enää inhimillisiä tapahtumia, vaan ne edellyttävät koneita.

Koneet ovat tulleet jäädäkseen. Sen vuoksi voimme kaikessa rauhassa olla apaattisia. Apatia on alun perin tarkoittanut stoalaisten filosofien mielenrauhan tekniikkaa silloin, kun tunne on turha.

Sitä paitsi moni voi olla iloinen siitä, että liukuhihnatyötä tarvitaan yhä vähemmän, koska - kuten muistamme Charles Chaplinin elokuvasta Nykyaika - sellainen työ on orjuuttavaa ja alistavaa. Ihminen on siinä työssä asetettu koneen asemaan. Ennen koneita orjat tekivät työt.

Koneilla myös pääsee paikkoihin, jonne ihminen ei pääse, äärimmäiseen kuumuuteen tai kylmyyteen tai radioaktiivisen säteilyn keskelle.

Tekniikka, mainonta ja jäte

Työn perusteellinen muuttuminen on tosiasia. Ammatit ovat erikoistuneet, niistä on tullut kapea-alaisia. Se on merkinnyt vanhan savupiipputeollisuuden kuolemaa - tai ainakin melkein - ja siitä on aiheutunut omaisuuden uusjakoa, työttömyyttä ja aivan uusia ammatteja.

Työn ja pääoman ideologis-filosofisesta kehityksestä Airaksinen sanoo näin:

"Hegel on dialektiikan äiti, Marx sen perillinen, Engels äpäräpoika ja V.I. Lenin haudankaivaja. " Tämä ei ole pelkkä vitsi. Jos noita nimiä tutkii, niiden takaa paljastuu kokonainen dialektiikan historia.

Mainostaja kehuu tuotettaan, ihminen ostaa koneita. Mitä sitten tapahtuu? Tulee kyllästyminen ja tavara pitää vaihtaa toiseen.

Jätteestä voi sanoa näin: "Kuinka voi jäte kadota? Ja kun jäte katoaa, kukaan ei muista, että tavara, laitteet ja koneet ovat nekin jätettä heti, kun ne on otettu käyttöön.".

Kiinalaisten hikipajojen myrkyn katkussa nuoret miehet ja naiset erottelevat tinaa muusta roinasta. Pihalla on vuorina vanhoja tietokoneen ja television osia. Kuvaan kuuluu, että työntekijät kehuvat tuuletusta. Siis kameralle. Siis meille, jotka tätä jätettä jatkuvasti ostamme.

Ihmisen osan muuttuminen

Ainoastaan muutos on pysyvää. Airaksisen päätermejä on posthumanismi, jossa ihminen on jo kadonnut kokonaan koneiden kitaan kyborgina, virtuaalisena minuutena. Internetin äärettömyydessä seikkailevat ehkä voivat aavistella, mitä se olisi.

Kautta historiansa ihminen on ollut kiinnostunut autonomiastaan eli itsemääräämisestä, autenttisuudesta eli aitoudesta ja autarkiasta eli itseriittoisuudesta. Näitä käsitteitä Airaksinen pohtii perinpohjaisesti sekä filosofian historian että nykyhetken robotti- ja konemaailman näkökulmista.

Tässä on kysymys tulevaisuusskenaarioista, joita on paljon. Mutta tulevaisuus on oikeastaan nykyisyyttä, koska ennustaminen on mahdotonta. Voisi lukea ehkä tieteiskirjallisuutta, vaikkapa Isaac Asimovin robottisääntöjä hänen Säätiö-kirjasarjastaan. Finlandia-palkintoehdokkaana syksyllä 2005 oli yksi tulevaisuutta miettivä teos, Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Kumpikin kirjailija on ottanut omannäköisensä näkökulman tulevaisuuteen.

Sen ennustaminen on jännittävää.

Bio- ja piikoneita

Keinoalkuinen ja keinoelämä ovat tulossa. Ensimmäinen on biologinen, toinen on kone. Julkisuudessa käsitteet menevät yleensä iloisesti sekaisin. Ja sitä myöten keskustelua käydään vääristä asioista.

Turingin kone oli ensimmäinen tietokone, jonka laskentakapasiteetti alkoi olla reilusti yli ihmisen kyvyn. Mutta ei se kaikkia laskuja kyennyt laskemaan. Deep Blue -tietokone sen sijaan voitti shakin maailmanmestari Garri Gasparovin.

Mutta kun mennään piikoneiden biopuolelle alkaa hämmennys. Kuinka lähelle ihmistä tietokoneet pystyvät pääsemään?  Ja sitten alkaa tulla jo vaikeita eettisiä ongelmia: onko tuntevan robotin tappaminen väärin?

Voisi ajatella että piikoneeseen voi siirtää biokoneen tunteet, ehkä ne jopa keskustelevat ne toisiinsa. Mutta silti löytyy yksi erottava tekijä: irrationaalisuus. On vaikea kuvitella irrationaalista konetta.

Irrationaalisuus on inhimillinen piirre. Ja: Errare humanum est. Todennäköisesti nuo ominaisuudet erottavat ihmisen roboteista vielä kauan.

Jäin miettimään sitä, miksi Airaksinen puhuu niin paljon "tunteilevista" koneista. Miksi hän ei puhu ajattelevista koneista? Esimerkiksi tietokonehan kykenee laskemaan, mutta koneen laskukyky on pelkkiä ykkösiä ja nollia, se ei kykene edes logiikkaan, joka sentään on ajattelua.

Ihmiselle on ominaista myös se, että jos vaikka hän sattuisi olemaan matemaatikko, niin hän suorittaa aina säännöllisin ja säännöttömin väliajoin loikkauksia, joissa hän oivaltaa jonkin aivan uuden asian. Sitä voisi kutsua vaikka luovuudeksi.

On vaikea kuvitella konetta loikkimassa.

Filosofian ylistys

Timo Airaksinen kirjoittaa ihmiskoneesta ja siihen liittyvistä valtavasta määrästä kysymyksiä avoimesti, hauskasti, huvitellen. Hän katsoo asiakseen tehdä filosofisia kärrynpyöriä joka luvussa.

Sen vuoksi kirjan lukeminen ei asian painavuudesta (tai keveydestä, jos satuttaisiin kellumaan avaruudessa) ole vaikeata. Filosofisen keveyden ei tässä kirjassa pidä antaa hämätä itseään. Ei pidä antautua laiskottelemaan, vaan kirja on luettava että jotain myös oppisi.

Käsikirjastossani on Airaksisen Moraalifilosofia (1987), kätevä käsikirja, johon tulen palanneeksi silloin tällöin. Joskus silloin tällöin kun pääsen käymään etelässä, ostan filosofisen aikakauslehden nimeltä Niin&Näin, jossa on lisää ajattelemisen aihetta. Lehteä ei täältäpäin saa.

Tämä kirja on hyvää talvilukemista. Siihen ei nukahda ja se saa edes jonkin verran melatoniinista raskaita aivoja liikkeelle. Melatoniinia erittyy kaamoksen aikaan ja tila voi aiheuttaa masennusta.

Mutta sitä ennen voi miettiä myös nykymaailman kysymyksiä ihmisenä olemisesta, maapallosta, kaikesta ympärillä. Ja miettiä onko mitään mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisyyteen. Esimerkiksi Tansaniassa yritetään saada epätoivon vimmalla internet joka kylään, vaikka vesi sairastuttaa ihmiset koleraan.

Priorisoinnit ovat mitä ovat.