Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

Thomas Pynchon

VITSEISTÄ KAIKKEUTEEN

Marjatta Ripsaluoma

Viimeisimmäksi minulle tuli kirjasta mieleen Margaret Atwoodin runo käärmeen syömisestä. Siinä käsketään esimerkiksi luopumaan fallos-symboliikasta, koska kukaan ei voi väittää viisauden sijaitsevan kyrvässä. Tämä on gnostilais-vitsi, Freudiakin mukana ripaus.

Käärme oli aikoinaan viisauden symboli, kunnes kirkkoisät muuttivat sen paholaisuudeksi ja viettelyksi, mistä Freud sai aihetta kehitellä naisten peniskateuden.

Ydinsanoma Huuto 49:ssä on todellisuuden muuttuminen hetkestä toiseen. Kun todellisuus ei ole staattinen vaan kieppuu hurjasti, niin kirjan henkilöt joutuvat toistuvasti ihmettelemään, ovatko he kenties tulleet hulluiksi. Yksi jos toinenkin miettii hulluuden määritelmiä.

Hulluuden estävät, jos on onnea, kokemukset kaikkeudesta kaikessa.

* * *

Pynchon on kova pala kenelle tahansa, mutta varsinkin kääntäjälle. Siitä myöhemmin. Pynchon on salaperäinen mies, erakko kuten J.D. Salingerkin. Oheislukemistoksi kävisikin hyvin 50-60-lukujen amerikkalaiskirjallisuudesta Salingerin Franny ja Zooey, jossa katsotaan taivaalle sen metafyysisessä merkityksessä.

Kirjan voi suomentaa, mutta kulttuurin kanssa on vähän vaikeampaa. Jos sattuu kohdalle satiirikko, hauskuttaja ja syvällinen kulttuurikriitikko yksissä kansissa, niin on oltava tarkkana ettei surullisinta sivullisuusteemaa harpo ohi hihittäen.

Tietenkään Huuto 49 -opuksen juonta ei pidä paljastaa, eikä sen puoleen siihen ole juuri mahdollisuuttakaan, koska läpi kirjan ajelehditaan jungilaisen synkronisiteetin ohjaamana. Ei niin että sitä tarvitsi odottaa mainitun, mutta sekä kirjan päähenkilö että satunnainen lukija tulevat ihmetelleeksi sattuman valtaisaa satoa.

Sattumat ovat hauskoja ja traagisia yhtä aikaa. Päähenkilö Oedipa edustaa etsivää sielua sieluttomassa maisemassa, joka tosin saattaa yllättäen räjähtää sateenkaaren väreihin, mutta todellisuus iskee sitten viimeistään aamulla.

Amerikassa 60-luvulla asunut kyllä tajuaa lukuisat viittaukset ja vitsit. Mutta ne eivät käänny suomalaisiksi kulttuurisiksi merkityksiksi. Tämä ei ole Kerouacin Dharmapummien sisarteos, joka on hippilukemistoa. Suomalainen lukija tajuaa ennen muuta että ei Suomi ole Pikku-Amerikka, kaukana siitä.

Thomas Pynchon on hurja satiirikko. Ei hän ole ainut jolla on musta maailmannäkemys, mutta sikäli kyllä, että hän osaa liittää absurdeihin tarinoihin maailman historiallisen ilmeen henkilöidensä kautta. Menneisyyttä voi olla, hyvin eläväntuntuisena, monta sataa vuotta, ja siksi nykyisyyteen ei hirveästi hermostuta. Amerikkalaisen rento meininki.

Oedipan aviomies rupeaa popsimaan LSD-tabletteja kuin sisuja, mistä seuraa että hän monistuu loputtomiin. Tabletteja jakeli hänen vaimonsa kallonkutistaja.

Eräs amerikkalainen 60-luvun ilmiö oli, että ihmiset saattoivat koska tahansa vain kävellä (useimmin liftata) tiehensä ilman selkeää syytä. Lähteminen saattoi olla vain seikkailua, mutta yhtä usein myös nk. elämän tarkoituksen etsimistä, josta johtui hipiksi ja eksyksiin. Kulkuriromantiikkaa.

Pynchonin henkilöiden viitekehys on yliopisto. Sitä ei tiedä henkilöiden käytöksestä, vaan siitä, että he kykenevät vaivatta seuraamaan juonenkäänteitä tuntemattoman elisabetiaanin draamatuotannosta, että he tuntevat niin hyvin historian, että he osaavat jäljittää esimerkiksi postilaitoksen kulttuurihistoriallisia juonteita vaivattomasti, niin Euroopassa kuin Amerikassakin.

Oedipa on ehdottomasti postchandlerilainen intellektuelli. Hän on kohtalokas nainen, mutta aivan tavallinen ihminen, joka kaiken lisäksi äänestää republikaaneja. Hyvä epäsankari etsiväksi.

Toisaalla ovat sitten osuvaa kulttuurikritiikkiä musisoiva rock-bändi ja heidän bändärinsä. Bändin nimi on The Paranoids ja tästä voi lähteä seuraamaan yhtä amerikkalaisen sielun olennaista mustaa juonnetta: epäluuloa ja pelkoa. Maa on omituinen paradoksi: maailman suurin ja mahtavin, ja sen vuoksi sisäänpäinkääntynyt, aina valmiina oksentamaan sisälmyksensä ulos pelkästä pelosta ja inhosta. Sieltä niitä ohjuksia sitten sinkoaa, hirviön vatsasta.

Vietnamin sotaa ei Pynchonin tarvitse mainita, se kumisee taustalla. Monet kirjan miehet kuolevat vaikkakaan eivät sodassa. Oedipan lopullisesta kohtalostakaan ei ole varmuutta. Vihollinen on viekas ja hirmuinen niin kuin virressä lauletaan.

Minä en ole kääntäjä. Ainoastaan kotitarpeiksi, koska kotikieleni on englanti. Luin Pynchonin joskus 60-luvun lopulla, viime syksynä sitten uudelleen, koska kirja oli Kiiltomadon listalla. Kustantamo on Nemo, kääntäjä Tero Valkonen.

Suomennoksen suhteen viittaan Jaakko Vilanderin artikkeliin Liisa Laaksosen suomennoksesta Chuck Palahniukin Eloonjäänyt. Tuossa Kiiltomadon jutussa selvitetään aika hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden käännöshankaluuksia.

Valkosen teksti kulkee hyvin, mutta ehkä hieman vaisusti. Kieli on kohdallaan.

Huuto 49 on hankala suomennettava ensinnäkin sen vuoksi, että lauseet ovat kilometrin pituisia. Mielestäni niitä olisi hyvin voinut lyhentää. Hankaluuksia on nimissäkin. Niissä on vihjeitä alkaen päähenkilö Oedipan nimestä. Sehän viittaa naisen taipumukseen rakastua isäänsä tai muuten hankaliin miehiin. Kirjan kuolleet ovat Oedipan tapaamia miehiä.

Virheitäkin kirjaan mahtuu. The fun house ei ole hourula vaan tivoli tai naurutalo(s.8). Creampuff (s. 10) ei tarkoita kakkua tai kermaleivosta, vaan sitä että joku on täyttä hötöä, tyhjää täynnä, hyödytön, voimaton. Insulated (mm. s. 18) ei tarkoita suojattua vaan eristettyä. Tässä Oedipa kuvataan eristettynä ja sitä hän nimenomaan oli. Spirited entrepreneur (s.181) ei ole henkevä yrittäjä, vaan innostunut.

Tietenkin näin omituisessa kirjassa on käytettävä maalaisjärkeä eli kääntäjän omaa tulkintaa. Virheet johtuvat siitä, että 60-luvun slangi on omanlaistaan eikä sitä enää kuule esimerkiksi television amerikkalaisissa sarjoissa. Kääntäjän olisi kaiketi pitänyt olla henkilö, joka on asunut Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen länsirannikolla 60-luvulla. Sattumoisin minä olen.

Olisiko vitsien, nimien jne. ymmärtämiseksi kannattanut koota selityksiä kirjan loppuun, jonkunlainen lyhyt sanakirja? Kuinka moni esimerkiksi tietää, että Vivaldi ei ikimaailmassa säveltänyt kazookonserttoa? Kazoo on vaikkapa kampa, sellainen 50-luvun vankka posliinikampa, joka värähtelee kun sen eteen huulille panee voipaperia. Voi sillä tietysti Vivaldiakin soittaa.

Minä en olisi ikinä ottanut käännettäväkseni näin vaikeata teosta. Nemon miehistöä on kunnioitettava rohkean valinnan vuoksi. Amerikkalaisessakin käännöskirjallisuudessa on aukkoja, tässä peitettiin yksi Pynchonin mentävä.

Thomas Pynchon: Huuto 49. Suomennos: Tero Valkonen. Nemo 2003

(The Crying of Lot 49, Jonathan Cape Ltd, Great Britain 1967)