Satu Koskimies

ISÄNMAA VAARASSA - KANTELEELLA APUUN

Marjatta Ripsaluoma

Satu Koskimies: Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. Tammi 2003

Olin jo unohtanut sodanaikaisen ja sen jälkeisen isänmaallisen retoriikan. Jotakin siitä on aivan viime aikoina palautunut mieleeni maailmantilanteen vuoksi. Muistan kuinka aamuhartaudessa Kangasalan oppikoulussa uskonnonopettaja julisti, että Israelin ja Suomen Jumala on sama ja Hän on pelastanut näille kahdelle kansalle oman isänmaan.

Satu Koskimies on kirjassaan on osannut eläytyä äitinsä elämänkertaromaanissa aikojen muutokseen. Isänmaallisen paatoksen aikakausi murtui 60-luvulla miltei vastakkaiseksi, siitä unohdus.

Aivan kirjan alussa shokki on Rauman murre, joka pyrskähtää silmille kurkkuäänteineen kaikkineen varoittamatta, kanteleensoittaja Ulla Katajavuori kun on Raumalta kotoisin. Mutta sitten alkaa hymyilyttää. Minähän osaankin lukea sitä. Raumalaisethan pahus sentään viljelevät huumoria jopa kielessään, eivät ainoastaan sisällössään.

Koskimies rakentaa taitavasti vastakohtien maailmaa kielestä lähtien.

Omakohtaisia kirjoja Koskimies on tätä ennenkin kirjoittanut, kaikkiaan kolme kirjaa yhdessä Katarina Eskolan (Haavio) kanssa 50-luvun tyttöjen ja teinien maailmasta. Sen lisäksi Koskimies (ent. Marttila) on julkaissut kahdeksan runokokoelmaa, toimittanut yhdessä Juha Virkkusen kanssa radion suosittua runo-ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla ja lisäksi toiminut kustannustoimittajana.

On hyvä että historiaa kirjoitetaan myös yksityisestä - vaikkakin tässä tapauksessa kansakunnan kaapinpäältä - näkökulmasta. Naistaiteilijan näkökulma on aina hyvin erilainen kuin esimerkiksi poliittisen historioitsijan.

Tässä on monta historiaa päällekkäin. Taustalla on sodan kumu, etualalla nuori nainen "harppuineen", viihdytyskiertueet saksalaisten linjoille mm. Sallaan ja Alakuorttiin, sinne jonnekin. Sen lisäksi kirjaan tulee kerros kansansoittimen historiaa. Katajavuoren soitin ei ollut viisikielinen nykykoululaisten soitin, vaan 25-kielinen konserttikantele.

Lisäksi kirjasta kuvineen päivineen voi lukea vaikkapa pukeutumisen ja tyylien historiaa. Katajavuori siinä vaaleassa palmikkoperuukissaan, huulet huolellisesti punattuina, katse keskittyneesti soittimen ohi ja sisäänpäin. Poseerausta!

Eteerinen tyttö kuin suoraan Karjalan koivikoista. Satu Koskimies on halunnut näyttää myös toisen tytön, naisen ja äidin, joka osasi käyttää kalenteria, pystyi pitämään myöhemmin perheen ruuissa ja vaatteissa, kun perheenisän, viulisti Eero Koskimiehen kuukausipalkka katosi jonnekin.

Sodan päättyessä oli siis jo syntynyt flikka, kirjassa nimeltään Saaga Minerva. Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies elivät kiireistä muusikonarkeaan, ja flikka oli kiltti.

Poliittisestikin Ulla Katajavuoren työllä oli merkitystä. Hän avasi 50-luvun turneillaan länteen sen käsityksen Suomesta mikä sillä osin vieläkin on. "Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu".

Suomen virallinen kuva oli uskomattoman naivi ja viaton. Ulla Katajavuoren elämä tuntuu oikealta suomalaiselta elämältä, kuten Peter von Baghin vuotta 1952 käsittelevässä dokumenttielokuvassa Viattomuuden aika. Olympialaiset, Armi Kuusela ja Maa Joka Maksoi Velkansa, niin itään kuin länteenkin.

Monella tavalla viattomuus on jo menetetty. Useasti kirjan lukemisen aikaan mietin myös, miten Katajavuori kesti yksityisen ja julkisen välisen ristiriidan.

Ulla Katajavuori valitsi kanteleen instrumentikseen tietoisesti, kontrabassoakin hän jo kokeili. Alkoi tulla levyjä, radioesiintymisiä joka puolella maailmaa. Kirjan lopussa on kattava discografia.

Siinä lueteltu musiikki ja mainitut konsertit eivät sisällä, ainakaan nykypäivän näkökulmasta, mitään huimaavan uutta. Mutta. Entä jos 30-50-luvuilla olikin aivan uutta, että joku, kuten tässä tapauksessa useimmiten Eero Koskimies, sovittaa kanteleelle musiikkia? Että kantele ei olekaan pelkkä itkuvirsien säestäjä vaan oikea, itsenäinen instrumentti?

Kreeta Haapasalon toki tiesin. Mutta itse kansanmusiikki, kun se sitten otettiin koipussista 60-luvulla Kaustisilla, ei kuulunut oman nuoruuteni musiikkiin, ei edes lapsuuteen. Konserttitarinoita lukiessani hämmästyin kappaletta nimeltä Konevitsan kirkonkellot. Olin luullut että se on Piirpauken biisi.

Vaikka perheen miehen kuukausitulot saattoivat hävitä ties minne, ja vaikka kaalipata paloi pohjaan, kun Katajavuori otti vastaan oppilaita keittokomeron viereisessä huoneessa, niin perheen koossapysymiseen, sen ytimeen, on täytynyt kuulua nimenomaan yhteinen työ. Sellainen avioliitto kesti, kesti pitkätkin erot kuukausien konserttikiertueiden vuoksi.

Satu Koskimies kirjoittaa myös flikan, Saaga Mirandan, selviytymistarinan. Olisi luullut että aina poissaolevien vanhempien tytär jää heitteille, että hänestä tulee onneton.

Onneksi kummallakin vanhemmalla on laaja suku ja lapsenlikkoja löytyy. Mutta ison osan kirjasta saa sitten se ehkä tärkein: Kangasalan Lepokoti, jonne flikka asettui asumaan äidin konserttikiertueiden ajaksi.

Ne jotka eivät minun laillani ole viettäneet kouluikäänsä Kangasalla, ehkä hämmästelevät Lepokodin osuutta. Mutta se oli Kangasalan ehkä tärkein yksittäinen instituutio, jossa jopa Sibelius oli asunut. Ellen nyt aivan väärin muista, Lepokodista on kirjoitettu myös historiikki. Talon pelastamiseksi perustettiin kansalaisjärjestö, joka muutama vuosi sitten onnistui tehtävässään.

Tiesin toki, että Koskimies käsittelisi Lepokotia, mutta sittenkin omien muistojeni tulvahtaminen esiin voimallisesti oli yllätys. Olen muutaman vuoden Koskimiestä nuorempi, joten en enää nähnyt radion Markus-setää kävelemässä Ukkijärven rantaa. Sen sijaan nuorena tyttönä yritin kurkkia, olisiko Eeva-Liisa Manner hypännyt Lepokodin laiturilta uimaan. Että olisin nähnyt Suomen hienoimman runoilijan elävänä.

Ilmonien talo oli minunkin ikäpolveni koululaisille jännittävä ja pelottava paikka. Se sijaitsi vastapäätä oppikoulua, jonka pihassa oli pylväskeinu. Aarne Ilmoni, taidemaalari Einar Ilmonin veli, oli käynyt hakemassa ruokansa Lepokodista. Joskus kirjan Saaga Mirandan piti käydä Ilmonilla asioilla, mutta sitten Aarnikotkan Martta, vai oliko sitten Olla tai Kylli, unohtivat asian, ja flikka pääsi pelottavasti tehtävästään.

Satu Koskimies kirjoittaa oivallisen historian Ulla Katajavuoren Amerikan valloituksesta. Siinä vuorottelevat kirjeet, päiväkirjat ja sähkösanomat.

Viimeinen pitkä reissu ulottui Kanadaan asti. Yleisönä "kantelistilla" oli amerikansuomalaisia, mutta myös aivan tavallisia amerikkalaisia. Lehdet suitsuttivat ylistystään. Katajavuori nähtiin eksoottisena ilmestyksenä.

Katajavuori kirjoittaa viesteissään Amerikasta usein tarinoita tärkeistä ihmisistä, joihin hän oli saanut tutustua. Koskimies ei selittele äitinsä lievää taipumusta diivailuun. Tekstin sävyssä aistii hellyyden kipinöivää äitiä kohtaan.

Viimeisen Amerikan-matkan aikaan Saaga Miranda oli jo iso tyttö ja isä, Eero Koskimies, jo kuollut. Flikka halusi oppia soittamaan viulua ja toteutti tehtävän yhden talvilukukauden aikana. Lapsena Saaga Mirandalle ei viulua hankittu koska tilaa pienessä töölöläisasunnossa ei ollut: perheen leipä tuli Katajavuoren opetustyöstä. Kotiin ei mahtunut yhtään ylimääräistä ääntä.

Flikka oli kyllä kiltti ja sopeutuvainen. Mutta ehkä sitä ei sovi ihmetellä. Hyvinkäyttäytyvät nuoret naiset olivat vielä 60-luvun alussa sivistyneistökodin normi. Tämä elämänkertaromaani onkin sivistyneistöromaani, jollaista silloin tällöin julkisuudessakin kaipaillaan. Olkaa hyvät!