Sattuu

Riina Katajavuori: Kirjeitä Jekaterinburgiin. Novelleja, Tammi 2006. 141 s.

SATTUU JA SITTEN TAAS EI

Marjatta Ripsaluoma

Internetin suomenkielisissä kulttuurisivustoissa on novellimaista tunnelmaa. Kukin tarina on pala elämää. Sivustot itsessään ovat osa kaipausta kansien väliin, kustannetuiksi.

Useimmat sivut ovat päiväkirjamaisia. Niitä kutsutaan nimellä blog, ja blogien paikkaa voi kutsua vaikka Blogistaniksi.

Joku oli laskenut, että novelleja tai lyhytproosaa oikeasti kustannetaan vähemmän kuin romaaneja. Arvellaan sen johtuvan siitä, että Finlandia-palkinto annetaan vain romaaneille. Tuttu kirjastovirkailija kertoi, että oikein tiskiltä tullaan kysymään, mistä löytyisi novelleja.

Ne ovat tehokkaampi tapa hoitaa esimerkiksi mielenterveyttä tai työuupumusta kuin television tyhmän amerikkalaissarjan katsominen.

Riina Katajavuoren viime vuoden kirja, Lahjat, oli romaani äideistä, isistä, lapsista, kaikesta sellaisesta joka liittyy pitkään oleiluun pienten lasten kanssa. Katajavuori on tätä ennen ollut tunnettu ensisijaisesti runoilijana.

Novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin kantaa mukanaan kaikuja kirjailijan ensimmäisestä romaanista Hevikimmat (1999). Ei se haittaa, eikä satu. Mutta eksyneen nuorison kuvat kyllä sattuvat, sen nuorison, jolle ei näytä löytyvän paikkaa nyky-yhteiskunnassa.

Loppu hyvin?

Vaikka tarina olisi sivumäärältään pieni, sen sisältö on laajeneva rihmasto. Jo kirjan niminovellista voi päätellä, että maailma on auki. Jekaterinburg sattuu olemaan kaupunki, josta löytyivät Venäjän viimeisen tsaariperheen luut. Lukuun ottamatta Anastasiaa ja Alekseita, mikä ei tarkoita sitä, että he olisivat jossain päin elossa kuten legenda kertoo.

Novelleja on kaikkiaan kymmenen. Niistä pari sijoittuu Venäjälle, muutama hevikimmojen aikaan, nuoruuteen, jotkut kuvaavat maailmaa lapsen silmin, sitten on vielä tarinoita aikuisten kohtaamisista ja lapsensaannin ongelmista. Mutta jokaisen tarinan sisällä on toisia, jotka viittaavat muualle. Vaivihkaista huumoria on jokaisessa novellissa.

Nämä novellit täyttävät paikkansa juuri näin, sillä tavoin että lukija itse miettii ajan kulkua, syklisyyttä. Ihmiset hengittävät sivuilta, heitä ympäröivät esineet ovat kolmiulotteisia ja tuttuja. Ei tarvitse itse lähteä kauppakeskukseen ihmettelemään.

Nuorison maailma oli itselleni ehkä kaikkein oudoin. Siinä ollaan suistumassa ojaan, pois radalta: matkalla Ruisrockiin tai vankilakundi Rämön yökyläilyllä. Sitten tulee loppukiidon oikaisu.

Tyttöjen poikaystävät tuntuvat olevan hukassa. Hukassa olemista seuraavat aggressiiviset kohtaukset. Tytöt joskus myötäilevät, kun tietävät että tässä ollaan enää vain tämä kesä. Sitten pois, eteenpäin, toivottavasti.

Kriitikon valitus

Outoutta lievittää se, että voi nojautua taaksepäin ja miettiä minkälaista nuoruutta itse eli. Kaikella on aikansa. Ja rajansa.

Runous on maailman rytmin nopeutumisen myötä tullut samaten halutuksi ja luetuksi. Uusi runoilijapolvi kirjoittaa paljon proosarunoutta, mikä ei ole uusi ismi. Sisältö on kyllä muuttunut sitten 60-luvun. Nyt lähdetään liikkeelle oman mielen liikkeistä, yhteisö on jossain kauempana tai koskettaa sattumanvaraisesti.

Proosarunot lähenevät lyhytproosaa. Lyhytproosaa voi kutsua myös novelleiksi. Kirjallisuuden määrittely tulee aina vain hankalammaksi. Ehkä se pitäisi lopettaa tykkänään.