Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa. Tammi 2005, 320 s.

 

ETTÄ MEILLÄ OLISI VIISAUTTA

Marjatta Ripsaluoma

Intian hindulainen Sarasvati on kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar, jonka symboli on valkoinen joutsen. Eino Leinon runossa Lapin kesä joutsenet ovat uusien aatteiden symboleita. Sarasvati on myös kuivunut valtavirta Indus-joen vieressä. Siitä kirjan nimi Sarasvatin hiekkaa. Tosin Eino Leinoa ei kirjassa juuri muistella.

Risto Isomäki käy aika perusteellisesti kirjan alussa läpi alueen historian, joka ulottuu tuhansien vuosien päähän. Esimerkiksi harappa-kulttuuri on tunnettu maailman arkeologien parissa, tuhansia vuosia vanhaa, jäänteet ovat keramiikkaa.. Tärkeintä on kenties kuitenkin, että kulttuuri on joen kuivumisesta huolimatta jatkunut kaikki vuosituhannet yhteen menoon ja sillä on ollut yhteydet Mesopotamian kautta Egyptiin asti: kaupankäynnin ohella viisaudet levisivät.

Esimerkiksi tarina vedenpaisumuksesta on todennäköisesti kotoisin viisauksien vaihdosta. Myös Veda-kirjoissa on tarina muutamista ihmisistä ja eläimistä jotka jäivät vedenpaisumuksessa henkiin. Sitten ihmisten oli aloitettava alusta. Mukanaan ihmiset kuljettivat sitä viisautta, jota vielä oli järkytyksen jälkeen päässä.

Suomessa on ollut asukkaita sentään vain vähän aikaa, jääkauden loppumisesta lähtien. Ja suurin osa edeltävien kulttuurien jäännöksistä on jään poispyyhkimää. Kartasta kun katsoo, niin vaikuttaa siltä että keskinen Eurooppa ja ennen kaikkea Puola onnistui saamaan Suomen ruokamullan.

Puola onkin merkittävä maatalousmaa.

Totta ja tarua

Isomäki kuuluu tieteiskirjailijoiden ekologien joukkoon, jännityskirjailija hän on myös. Tietokirjailijana ja -toimittajana hänen asiansa on tietää miten maapallo pyörii. Tässä kirjassa on mukana myös aikamatkailua: liikutaan sujuvasti "kivikauden" korkeakulttuurin ohi meidän päiviemme noin 20 vuoden päähän.

Siinä on huimaavan iso aikajänne.

Kirjailijalla oli jo edellisessä kirjassaan nimeltä Herääminen loppusanat, jossa hän selitti mitkä asiat ovat tieteellisesti todistettuja, että lukijalle ei jää täysin pyörryttävää oloa. Herääminen oli merkittävä kirja, samoin tämä.

Huimaukseen riittää kyllä pelkästään tieto. Mutta tarina tuo tietoon ja tieteeseen, oli se sitten geografiaa, arkeologiaa, lingvistiikkaa tai mitä hyvänsä, oman lisänsä. Se auttaa tiedon sulattamisessa.

Isomäki ei käytä halpoja keinoja. Vähän hänen luomissaan ihmisissä on yksiulotteisuuden makua, mutta yrittäkää itse ilmaista erilaisia tieteitä ihmisten hahmossa ja onnistua myös!

Paikoin tuntuu siltä että Isomäen hallitsema tieto on liian laajaa, jopa musertavan painavaa, fiktion käyttöön. Toisaalta on yhtä lailla totta, että elämme monimutkaisen todellisuuden aikaa. Ja yleensä todellisuus hakkaa fiktion mennen tullen.

Tosin eri todellisuuksista tuskin olemme ennen saaneet näin paljon tietoa kuin nyt. Tarkennus: maailman yksi kolmannes sitä tietoa pitää hallussaan, loput 2/3 yrittää vain vaivoin pysytellä hengissä.

Metaaniklatraatit

olivat Heräämisen kantava teema maailmanlopun tarinassa, jossa liikuttiin holtittomaksi karanneen kasvihuonemaailman kuumuudessa. Tässä aloitetaan siitä, että metaaniklatraatteja todella nousee merenpohjasta ja niillä on tappava vaikutus sekä lähialueen elämään että maapallon verhoksi nousseisiin kaasumassoihin.

Viime kesän uutisia - tosin ilmeisesti vähän vanha sellainen - oli tieto Siperian ikiroudan sulamisesta ja metaanista, joka nousee lukuisista pienistä jäätyneiden soiden päälle syntyneistä järvistä. En tiedä miksi uutinen julkaistiin juuri viime kesänä. Siperialaiset ovat tienneet ilmiön olemassaolon jo kauan, ainakin 30-40 vuotta.

Mutta tämän kirjan tarina vain sivuaa metaania. Se on lähtökohta ja oletus. Metaania ei enää saada sidotuksi takaisin maaperään. Kysymys on siitä mitä sitten tapahtuu. Metaani kun on pahin kasvihuonekaasu ja se kumuloituu tuonne yläilmoihin.

Kansainvälinen tiedeyhteisö

Kioton sopimuksen on ratifioinut 141 maata. Muutama maa on allekirjoittanut sopimuksen, muttei ratifioinut sitä, nimittäin Australia, Kazakstan, Kroatia, Monaco, Sambia ja Yhdysvallat. Yhdysvallat lienee Kiinan ohella maailman pahin saastuttaja.

Ehkä on siis liian myöhäistä jo maapallon säilyttämiseksi. Tässä on kirjan ensimmäinen lähtökohta, pessimistinen.

Toinen lähtökohta on toivorikas: seuraavan 20 vuoden aikana syntyy tiedeyhteisö, joka jakaa tietonsa ja toimii yhteistyössä maailman hallitusten kanssa, vaikka poliitikkoja onkin joskus toivottoman vaikeata vakuuttaa. Lukuun ottamatta siis noita maita, jotka eivät yhteistyöhön suostu, ainakaan Anno Domini 2005.

Jos tiedeyhteisö pystyisi toimimaan saumattomasti lahjomattomien poliitikkojen kanssa, voitaisiin reagoida heti jos jotakin hälyttävää tapahtuu. Kirjassa on skenaario, joka on täysin mahdollinen. En selosta sitä, vihjeenä vain, että sillä on jotain tekemistä mannerjäätiköiden sulamisen ja kadonneen Atlantiksen kanssa.

Minusta jokaisen maapallon tulevaisuudesta kiinnostuneen pitäisi lukea tämä kirja. Kirjan luettuaan itse kukin voisi miettiä mitä konkreettista voi oikeasti tehdä. Jotain voi aina.

Ellei muuta, niin voi lopettaa tarpeettoman kuluttamisensa heti. Ja voi yrittää vaikuttaa maansa hallitukseen, vaikka se onkin miltei mahdotonta.