Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Saippuaa

Johanna Sinisalo:

Lasisilmä. TEOS, 2006, 329 s.

TEESI, ANTITEESI JA FLOPPI

Marjatta Ripsaluoma

On mennyt muistini huonoksi. En ole ikinä ennen unohtanut edellispäivänä lukemani kirjan loppua. Sen sijaan saatan kyllä unohtaa edellisillan keskinkertaisen televisioleffan.

Niin kävi kuitenkin Johanna Sinisalon kolmannen romaanin, Lasisilmän, kanssa.

Oletan, että unohdus johtui trillerin venytyksestä. Tarinassa on lukuisia käänteitä, siinä on tarina tarinan sisässä ja vähän muutakin. Hahmoja ei ole liikaa, ettenkö minäkin niitä käsittäisi.

Henkilöt ovat liian saippuaisia. Tarina tarinassa menee liikaa kohti samuutta.

Television nimi

on tässä lasisilmä. Se tarkoittaa olohuoneen nurkassa kyyhöttävää lasista välkähtelevää kuutiota, tai sitten ihmistä jonka katse ottaa myös vastaan ja rekisteröi, eikä ainoastaan salamoi.

Tässä kirjassa keskitytään aistimisen ohella henkilökemioihin. Pienessä ryhmässä syntyy pieniä taisteluita, jotka nähdään yhden henkilön silmin. Käsikirjoittaja, eli sisällöntuottaja, on kirjoittaja, jonka ei kannata sisäistää hahmojaan liian syvästi. Hänen ei kannata ottaa työtä missään nimessä luovana työnä, vaan jonain mistä saa aika hyvin rahaa.

Suomalaisesta saippuaoopperasta on kyse. Sarjan ei pidä olla vastahankaan yleisesti oletettujen arvojen kanssa, vaan lasisilmän oletetaan sulautuvan sisustukseen. Sen lisäksi jokaisen jakson päässä on oltava koukku. Lasisilmä kalastaa.

Tiimissä on mukana muutama ihminen, mutta tietenkin on myös keskus, pääkirjoittaja, jolla on valta. Valtaan tiimin jäsenet suhtautuvat eri tavoin. Huomionarvoista mielestäni on, että vain yksi tiimin henkilöistä on vankasti keski-ikäinen. Silloin tällöin pilkahtaa, että "vanhuksella" saattaisi olla sanottavaa, mutta sitten nuoret unohtavat hänet jälleen nurkkaansa.

Keski-ikäisen nimi on puhutteleva: Staha, eli Stahanov. Nimi viittaa muinaisen Neuvostoliiton työn sankariin.

Nykyajan orjat

Tarina, sen henkilöt ynnä tarina tarinassa, joka vie sitä eteenpäin, ovat aika yksinkertaisia. Niissä oletetaan tietynlainen keskivertoyleisö.

Ihmisille tapahtuu pahoja asioita, mutta mitään todella pahaa kuten rikoksia tai hulluutta ei ihmisten kasvoille läväytetä. Sellainen ei myisi. Mutta epäonniset ihmiset jotenkin taas onnahtelevat seuraavaan kohtaukseen.

Nuorelle tiimille keskiverron kirjoittaminen ei tuota hirveästi tuskaa, paitsi ehkä sisäistä, mutta lasisilmä, se kobra eli valtakeskus kyllä yleensä näkee sisäisenkin liikkeen. Pahoinvointia riittää.

Jos sarjassa on möhläys, se kostautuu kirjoittajille: ylityöt ja viikonloppusessiot ovat käytössä. Sairaslomalla ei olla. Lapsia ei tietenkään ole kellään.

Unelmatehdas on paha maailma.

Sinisalo yritti tehdä  trillerin, mutta innostui kuvaamaan käänteitä ehkä sadan sivun verran liikaa. Tässä on tyhjäkäyntiä. Unohdukseni ei ollut patologinen, vaan johtui siitä, että loppu ei vastannut verkon kiristymiseen, jota kirjoittaja tavoitteli.

Aihe on tärkeä. Tähän sivumäärään olisi mahtunut henkilöhahmoihin syvyyttäkin, vaikka tietenkin henkilöiden pitikin olla saippuaoopperan tapaisia. Minkälaisia ovat OIKEAT saippuaoopperaihmiset?

Mutta juuri pinnallisuus vaikeuttaa trillerin kokemista. Tämä nimittäin on romaani. Kirjassa koukkujen on oltava jossain muualla kuin siinä mitä edelliskappaleessa tapahtui.