Sw.jpg (34612 bytes)

 

Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia


 

 

saari

Maarit Verronen: saari kaupungissa. Tammi 2007, 162 s.

 Marjatta Ripsaluoma

MITEN IHMISEN PITÄISI ELÄÄ?

Maarit Verrosen uusin tekstikokoelma saari kaupungissa ei ole perinteinen romaani, mutta ei myöskään novellikokoelma. Hämmentävää. Toisaalta kirjoittamisen tapoja on lupa olla kuinka paljon vain, tiettyjä raameja ei tarvitse vaatia.

Ensin vaikuttaa siltä että kirjailija oli pannut jonoon aihioita, mutta jonkinlaiseen järjestykseen, josta ei aivan heti saa selvää. Päähenkilökin siellä on, Aisla (Saila!). Sitten on paljon ihmisiä, joita hän kohtaa. Päähenkilö miettii heitä ja heidän käytöstään ja elämisen logiikkaa ja sen puutetta, ja puistelee päätään.

Puolessavälissä aloin olla epätoivoinen lukija. Yhtäkkiä on otsikko Sukupolvet ja sen kertomuksissa numerot, mutta ne menevät 19-1, ei päinvastoin. On siis aloitettava lopusta. Sitten kaiken lisäksi välistä puuttuu numeroita.

Mutta Suomen historiasta puuttuu kyllä useampikin sukupolvi. Sairaudet ja sodat ovat vieneet.

Loppua kohti näkyi jo selvästi eräänlainen diagnoosi nykyajasta ja ihmisen osuudesta siinä. Kirjan keskeisimmäksi osaksi näyttäytyy, ainakin minun silmiini, kamppailu hengissäsäilymisestä.

Se on ihmislajille ajankohtainen asia monella tavalla.

Saari vertauskuvana

Suomalaisia tulee ja menee, suuremmissa kaupungeissa joka suunnalta, kaikenlaisin eväin ja pyrkimyksin. Suomalaisia on niin vähän ja tavat tulla toimeen, elää, olla yhteydessä toisiinsa ja samalla säilyttää arvokkuutensa, ovat vähissä.

Hengissäsäilymisen ehdot tuottavat ihmisen, joka on yksiulotteisempi kuin edeltävät sukupolvet.

Kirjailija Verronen itse on syntynyt 1966, välisukupolvea, sitä jonka vanhemmat sodan jälkeen loivat n.k. hyvinvointiyhteiskunnan. Hyvinvointi on loppumassa vauhtisokeuden vuoksi, yhteiskunnan pirstaloituminen näkyy jo kaikkialla.

Suomi on kuitenkin vielä rauhallinen saari maailman metelin keskellä.

Maailma on saavuttamassa saarta tai vaihtoehtoisesti sen peittää tulva pian. Ihminen totta kai reagoi itse mullistukseen, koska hän ei voi olla aistimatta että auringonvalo on kovaa, miltei varjotonta, ja myrskyt heiluttavat kevyempiä ihmisiä. Miten kestävät lapsemme, entä lapsenlapset?

Suomalaisia voi jäädä jonkin verran elämään Suomen selkärangan alueelle, Itä- ja Pohjois-Suomeen. Näin arveli tieteiskirjailija Risto Isomäki kirjassaan Sarasvatin hiekkaa.

Ruuan tuotanto menetetään, samoin suurimmat kaupungit ja sitä myötä suurin osa väestöstä. Verrosen kirjassa tämä tulevaisuusvisio kumisee taustalla.

Sopeutuminen

Aisla on tarkka ja selväpäinen ihminen. Hän törmää kummallisiin kanssaeläjiin ja pohtii heitä, mutta ei ota itseensä. Ei mene mukaan näkemiinsä tapahtumiin, vaan pitäytyy siinä, mihin tietää pystyvänsä.

Tuntuu hyvältä lukea oikeita fyysisyyden ilmenemisiä: kävely on tapa liikkua, kestää ainakin 20 minuuttia, ennen kuin lihakset lämpenevät. Kun ihmisjoukko käy saarella näyttelyssä, tulee yhtäkkiä kylmä ja rupeaa satamaan.

Ihmiset tajuavat venettä odottaessaan, että kun on kylmä, kannattaa mennä tiiviisti yhteen ja luovuttaa lämpöä toinen toisilleen.

Verronen on riisunut ihmisensä, myös päähenkilön, turhasta sivistysroinasta ja näyttää heidät paljaina kohtaloaan myöten.

Mukana on pieniä kertomuksia ihmisistä ja heidän elämästään, Sukupolvissa samoin kuin muuallakin. Marketan kuolema kalmukkien kynsissä on kertomus Isonvihan ajalta, 1700-luvun alusta. Ihmiset sopeutuivat vainolaisiin aluksi:

Ne viholliset, joita kylällä liikkui, vaikuttivat kuitenkin rauhallisilta. He vaativat jauhoja, voita, lihaa ja yhtä ja toista muuta, mutta eivät kohtuuttomia määriä. Kun heille annettiin, he tyytyivät saamaansa ja lähtivät. Arveltiin, että niin voisi sujua jatkossakin. Maksettaisiin ikään kuin veroa. (Sukupolvet, 8)

Niin ei jatkunut kovin kauan, Venäjältä tulleet joukot alkoivat teurastaa ihmisiä. Isoviha oli Suomen ensimmäinen tunnettu totaalinen sota.

Mutta Aisla on itsestään tietoinen. Hän väistää hulluja ja humalaisia eikä esitä heistä muuta kuin toteamuksia. Aisla on henkiinjäävä, aivan selvästi. Hän tulee kiipeämään Suomen selkärangalle ja elämään jälkeläisineen vielä kauan.

Voisi ajatella että hän miettii Marketan kohtaloa, Aisla, ja päättää ettei hänestä tule uhria.