Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

PORTTI AUKI JA ULOS

Pirkko Saisio sukeltaa uudessa romaanissaan lapsuuteen. Lapsen maailma on jäsentymätön, se sisältää hätääntymistä ja säikähtämistä. Siinä vatsaa korventaa sekin, että on mentävä leikkikouluun, jossa repeää kuilu äidin ja lapsen välillä. Kuilusta tulee lopullinen koska se osuu kulttuurin ydinkohtaan: uskontoon.

Lapsi oppii ulkopuoliseksi. Hän oppii kertomaan itselleen kertomuksia, jossa minä on hän.

Kirjan lapsen nimi on Pirkko Saisio. Kirjan nimikannessa ei lue romaani. Takakannessa puhutaan proustilaisesta omaelämänkerrallisesta kertomuksesta. Minusta Marcel Proust on ikävä Madeleine-leivoksineen, mutta Saisio ei ole.

Omaelämänkerrallinen on hankala sana. Jos Saision isä todella kuoli ja jos äiti oli jo sitä ennen ollut kuolleena jonkin aikaa, eivät Saision kertomukset kodista ja sukulaisista silti välttämättä ole totta. Eikä tässä ole sen kummempaa mysteeriä kuin se, että muistot hapertuvat, tapahtumat muuttavat ihmistä, eivätkä ihmisten käsitykset itsestään, toisistaan, ole yhteneväisiä.

Minä on aina fiktiivinen. Mutta en tiedä, onko hän fiktiivinen. Häntä voisi ajatella objektiivisesti kuvatuksi olennoksi, niin kuin äkillisen huimauksen hetkellä ihminen näkee itsensä peilissä kuin kilometrien päästä.

Kirja alkaa kuumeella. Kuume on alkanut matkalla ja kuumeen keskellä tulee isän kuolema. Sen vuoksi sukellus lapsuuteen on välttämätön ja nopea. Kuume on hyvä apuväline jos suru lyö puhumattomaksi. Kuume on kirkas, sen keskeltä tulee unia jotka ovat äärimmäisen merkityksellisiä:

Keltaisestakin hän näki vain yhden unen, ja sen unen keltainen oli himmeää, sakraalia, syksyistä sävyltään.

Hän oli Barcelonassa, myöhäisessä keski-iässä ja kuumeessa. Hän horjahteli pienen hotellihuoneen sängyllä unen ja valveen rajalla, kun torin laidalla olevat kirkon kellot puhkesivat soimaan.

Kellojen malmiset lyönnit sekaantuivat hänen uneensa, ja äkisti hän siirtyi Milletin Iltakelloihin.

Hän seisoi kahden päänsä kumartaneen maatyöläisen välissä, haistoi mullan ja väkevän hien ja hämmästeli laskevan auringon keltaaman laakson viileyttä ja rauhaa.

Maatyöläiset vaihtoivat jonkin vieraskielisen lauseen keskenään.

Kuumeunesta alkaa kiinnostava lapsuuden kuvaus. Lapsen mieltä, sen elastisuutta kuvataan hyvin läheltä. Muuten lapsuudessa ei ole mitään ihmeellistä, tavallista työläisperheen elämää Kalliossa 50-luvulla. Ihmeelliseksi sen tekee kirjailijan kyky olla tietoinen itsestään jo ennen kuin muuttui häneksi. Tiedostamatta.

Omaelämänkerrallisuus käy fiktiosta mainiosti.

Ei ole tarpeen ajatella onko kirjassa freudilainen, jungilainen vai kenties lacanilainen pohjavire. Ihmiset ovat eläviä ja tosia, koska heidät nähdään hioutumassa toistensa persoonallisuuksia vasten, merkityksellisinä toisilleen.

Kappaleet ovat lyhyitä, yhdenkin sanan mittaisia. Loppua kohti niistä tulee hakkaavia. Tietoisuuteen tulee rummuttamalla tieto isän kuolemasta. Ja lopussa on ikävä äitiä.

Marjatta Ripsaluoma