Pirkko Aitoaho: parempia ihmisiä. Otava 2005, 216 s.

HYVÄ, PAREMPI, PARAS

Marjatta Ripsaluoma

 

Syksyllä ilmestyi miltei yhtä ohut kirja, joka käsitteli naisia iältään 30 ja risat, ehkä 40. Se oli Sari Malkamäen urheat pienet naiset, kirjan otsikko samalla tavoin pienellä ladottuna kuin Aitoahonkin kirjan. Pienuus tarkoitti tavallista, jokapäiväistä, keskiluokkaista. Ei mitään ihmeellistä.

 

Pirkko Aitoaho kirjoittaa samoin enimmäkseen naisista. Kirjassa on Malkamäkeen verrattuna semmoinen ero, että kirjan miehet tuntuvat ehkä piirun verran elävämmiltä. Saattaa johtua kirjailijan elämänkokemuksesta. Mutta varmasti myös aiheesta: jo 50-vuotiaat naiset ovat nähneet, että katastrofeja on ilmassa, mutta ne ovat voitettavissa. Vähän vanhemmat naiset näkevät ja tuntevat katastrofit, mutta tietävät jo että ne eivät ole voitettavissa.

 

Malkamäen naiset tavoittelevat selvää paikkaa elämässään, Aitoahon naisista moni sen sijaan sairastuu vahvuuteen. Liiallisen vahvuuden tajuaminen johtaa luonnolliseen luopumiseen: kuolema on jo läsnä.

 

Kumpikin kirjailija kirjoittaa selvää, elävää kieltä, jossa ei ole kovin paljon adjektiiveja. Verbit kuvaavat arjen työtä ja taistelua. Kumpikin kirjoittaa hyvää ja osuvaa dialogia.

 

Uran loppu

on lähellä jo 50-vuotiailla naisilla. Uusiksi työntekijöiksi heitä ei Suomen työmarkkinoilla enää kelpuutettaisikaan.

Keski-ikäisillä naisilla on työ, kotoa lähtevät lapset, poissaoleva - fyysisesti ja/tai psyykkisesti -  mies. Silti jokainen Aitoahon naisista, joita yhdistää perheneuvolan työ, miettii miehiään koko ajan. Ehkä vanhempi nainen rupeaa jo näkemään miehessä ihmisen, kun sen sijaan nuoremmat usein kokevat hänet osaksi lasikattoa: uralla ei etene kuin mies.

Kirjan päähenkilöllä Eevalla on kaksi lasta, Annika ja Aleksi, jo kotoa lähteneet, mutta eivät aivan aikuisia. Aitoaho kirjoittaa hyvin konkreettisesti ja ymmärtävästi sukupolvien välisestä erosta, jonka ei tarvitse kuiluksi revetäkään:

 -Kiireinen, Eeva sanoi ja nosti kädet pöydälle. -Olenko minä ollut kiireinen?

-Olet, Annika sanoi. -Ja se tässä onni onkin. Muuten sä olisit vahtinut meidät hengiltä.

   Aleksi kääntyi katsomaan sisartaan, toinen suupieli nousi hitaasti ylös ja silmiin syttyi näkevä ilme.

Poislähtevät lapset eivät rupea syöpään sairastuneen äitinsä holhoajiksi, vaan päinvastoin repivät auki menneisyyttä aivan samoin kuin kirurgi on viiltänyt auki äidin feminiinisyyden ytimen: rinnan. Kuva on positiivinen. Siinä ei ole naistenlehtien kirkuvia otsikoita kuten "Ex-missi selvisi vakavasta sairaudesta", kyllä suhteet ovat syvempiä niin kuin ne oikeassa elämässä ovat.

Pitäisikö tämä kirja määritellä jollain tavoin? Ehkä ei. Voi tuntua kliseeltä, mutta jo ympärilleen katsomalla tajuaa kuinka selvemmin syklinen naisen elämä on kuin miehen. Tässä on siitä eräs kuvaus, naisen kirjoittama. Olisi hyvä että miehetkin tämän kirjan löytäisivät.

Klisee tämäkin, mutta totta: kirjallisuus voi auttaa tunnistamaan itsensä ja toisen, läheisimpänsä.