Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Peter Hoeg

Peter Hoeg: Hiljainen tyttö. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007, 566 s.

KUULEMISEN TAIDOSTA

Marjatta Ripsaluoma

Kuuleminen ei ole itsestään selvä asia. Monilla ihmisillä, esimerkiksi minulla, on kuulokoje. On myös monia kiusallisen hyväkuuloisia ihmisiä, joiden on vaikea kaupungin tavallisilta ääniltä nukkua.

Tässä on osa aistivoimaisen kirjan biologisgeneettisestä perustasta. Peter Hoeg on edellisissäkin kirjoissa, joita ovat mm. Nainen ja apina ja Kuvitelma 20. vuosisadasta, kertonut paljolti aistein. Hoegin läpimurtoromaani Lumen taju kertoo sen jo nimessään.

Hiljaisen tytön ensimmäinen kappale jo perustuu kuuloon:

RouvaHerra on virittänyt jokaisen ihmisen tiettyyn sävellajiin ja Kasper pystyi kuulemaan sen. Parhaiten lyhyinä, vartioimattomina hetkinä, kun he olivat lähellä mutta eivät vielä tienneet hänen kuuntelevan. Siksi hän nytkin odotteli ikkunan luona.

Jos romaanin alussa on ihminen ikkunan ääressä, odottaisi ihmisen katselevan ulos. Mutta tässä on ihminen joka kykenee kuulemaan ihmisen ikkunankin läpi.

Kasper ei ole tynnyrissä kasvanut, päinvastoin, hän on kasvanut keskellä ihmisiä ja eläimiä: sirkuksessa. Sirkuslaiset ovat kummajaisia, mutta jos jotkut niin he tuntevat ihmiset. Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella tulee heti mieleen: hymy ja kyyneleet samoissa kasvoissa.

Hiljaisen tytön seuraksi on hyvä kuunnella Bachia. Ensimmäinen mainittu, Bachin Toccata ja fuuga d-mollissa, on taatusti useimpien tuntema. Lukemisen ohessa voi opetella tunnistamaan sävellajeja.

Resonointia

Eri paikat sointuvat omalla lajillaan, aivan samoin kuin ihmiset sisustaessaan kotejaan soinnuttavat värejä. Kasper kykenee kuulemaan, onko huone muuttunut sitten viime käynnin.

Sirkuslainen osaa myös käyttää ruumistaan nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti. Ennen tämän kirjan ilmestymistä en ollut tiennyt, että Hoeg on myös tanssija ja miekkailija. Järkeenkäyvää jos ajattelee esimerkiksi Lumen tajun rajua juoksua katoilla, hyppyjä ja pitkiä uintireissuja jääkylmässä vedessä.

Kirjassa kuuluvat Kööpenhaminan äänet. Autojen jarrut kirskuvat, hissit ulisevat, kengät kopisevat, niin että lukijakin voi arvella kuka on tulossa.

Kirjassa on tavaton määrä ihmisiä ja heillä kullakin on oma sävellajinsa.

Kirja on pinnaltaan toimintakuvaus, ja koska päähenkilö Kasper on sirkuslainen, toimitaan inhimillisten kykyjen äärirajoilla. Mutta keskellä on keskittynyt hiljaisuus, joka on hyvin harvinaista. Hiljaisuutta kantaa sisällään eräs pieni tyttö.

Lasten ja viattomuuden ylistys

Vaikka tässä on toimintaleffan jännitystä heti alun odotuksesta lähtien, Hoeg ei ole thrilleristi. Kirjan voi ahmia, on hyväkin ottaa se ensin ahmiakseen, mutta sitä hyvää löytyy liian paljon ja on pakko ruveta pysähtelemään ja kuulostelemaan.

Muuten alkavat romaanihenkilöt mennä sekaisin.

Kasper on mies ja useat vastaantulijat ovat naisia, joilla on voimakas vaikutus sekä Kasperiin että lapsiin. Lapset ovatkin oikea ihme. He ovat voimakastahtoisia ja pikkuvanhoja kaikentietäjiä.

Lapsia vastaan toimii kansainvälinen salaliitto, jonka olemuksesta on vaikea saada selvää. Pelko on hyytävänä läsnä. Kasper on ritari peloton, joka ryntää päin vaaraa muassaan vain omat sirkuslaisen kykynsä. Mutta hän rukoilee jatkuvasti RouvaHerraa, joka tuo tyyneyden äänten ja väkivallan riehuessa ympärillä.

Hiljaisuuden keskus on pieni tyttö. Kasper löytää tytön kuuntelemalla. Tyttö kiinnittää hänen huomionsa, koska hän ei ole ikinä ennen kuullut ihmistä ilman ensimmäistäkään sävellajia.

Uskonnon kulissi

Tapahtumat kiertyvät ortodoksikirkon ympärille yhtäällä, toisaalla taas rahajumalien palvojien. Heitä on kaikkialla, kumpaakin lajia. Hyvä ja paha käyvät edelleen taistelua, vaikka olomuodot tuntuvat muuttuneen.

Alhaalla järisee maa, Kööpenhaminassa. Luomakunnan herra on helisemässä. Luojan kiitos sitä ei nimetä!

Ortodoksijärjestö, luostarintapainen, kuvataan matriarkaattina, poikkeuksena muista kristillisistä järjestöistä. Tästä löytyy kirjan selvä poliittinen sanoma: niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä ruveta rukoilemaan RouvaHerraa, oikeudenmukaisuutta ei synny.

Mutta entä jos miehet ja naiset ovatkin tasa-arvoisia myös kristillisissä kulttuureissa? Muuttuuko maailma silloin paremmaksi? Katoavatko raivottaret? Entä pahat macho-miehet?

Peter Hoegin Hiljainen tyttö on viime vuosien merkittävimpiä romaaneja. Sen rinnalle asetan kertomisen intensiteetissä ja voimassa turkkilaisen Orhan Pamukin ja unkarilaisen Péter Nádasin romaanit. Vertauksella näihin kirjailijoihin ja kenties vielä amerikanjuutalaiseen Paul Austeriin en tarkoita niinkään tyyliä, kuin fabuloivaa tapaa rakentaa tarina eri tasoista, niin että ihminen voi kulkea missä talon kerroksessa tahansa.

Kuin isossa tiilitalossa jossa taikuri on poistanut fasaadin ja siitä on tullut nukkekerrostalo ja kaikki näkyy.