Paaskynen

Markku Pääskynen: Maailman tärkeimmät asiat. Tammi 2005. 176 s.

MAAILMAN HERKIMMÄT ASIAT

Marjatta Ripsaluoma

Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat. 176 s.Tammi, 2005. Kun ihminen tulee vanhaksi, hän alkaa muistaa yhä selvemmin nuoruutensa, jopa lapsuutensa. En muistanut, että se on mahdollista myös nuorille.

Voi olla että ihmisen kyky muistaa tarkkaan tekee hänestä kirjailijan. Muistelen, että moni kirjailija kirjoittamisen kyvystä näin sanonutkin. Mutta tässä Markku Pääskysen kolmannessa romaanissa on kierteinen muisti oikeastaan koko romaanin sisältönä. Siinä on spiraali, joka kohdentuu joka kierroksella johonkin maailman tärkeimmistä asioista. Kirjan nimi on Maailman tärkeimmät asiat.

Pääskysen edellisestä kirjasta, Ellingtonista, kirjoitettiin hyväksyvään sävyyn. Se kuvasi kiinnostavalla tavalla skitsofreniaa, oikeastaan vanhalla Lehtovaaran lukion psykologian kirjan opettamalla tavalla. Nimittäin ihmisessä voi olla monta toisistaan tietämätöntä minää.

Minuudet muuttuvat, ja jos muisti pysyy eikä mieli pirstoudu, niin ihmisen kehityskaari on löydettävissä.

Lapsuudesta aikuisuuteen

Markku Pääskynen on vasta 31-vuotias ja jo kolmen romaanin mies. Kirjassa kuvataan hienosti romaanien kirjoittamista, eri maailmoihin uppoutumista ja sitten niistä ulostulemisesta kuin kevääseen, pitkän hämärän jälkeen. Eikä tässä hämärä ole mielen hämärtymistä, vaan keskittynyt tila, jota valaisemaan ei oikeastaan tarvita kuin kynttilä ­ nykyisin tosin tietokoneen sähköinen himmeä valo.

Kirjoittamisen kuvaukset ovat metatekstiä. Mutta kuuluvat oleellisesti juuri tähän kirjaan, jossa nuori mies ei jaksa kiinnostua yhdestä naisesta, äitiä lukuunottamatta, kovin kauan, eikä kanna yhdestäkään luopumisesta edes huonoa omaatuntoa. Nuorista naisista tulee kertomusten henkilöitä.

Maailman tärkeimpiin asioihin kuuluvat myös sekä mielikuvitus- että tosimatkat jonnekin kaukaisiin aikoihin ja paikkoihin, eksotiikka, jota minä imee itseensä tarkasti. Samalla hän vain kuljeksii ja tietää olevansa erillinen. Se että on erillinen, ei ole mitenkään kirjan minän mielestä outoa tai erikoista.

Lapsuuteen taas kuuluvat kertomukset oudosta Tikan ukosta, joka kertoi omista matkoistaan kauan sitten, Orientissa. Tikan ukon kotona oli kaikenlaista matkoilta, itämainen matto, outoja esineitä. Lapsuuteen kuuluu myös ensimmäinen kuoleman kokemus, saman Tikan ukon, mutta kuolemaan sisältyy Paukkulan pihapiirin lasten kurkottaminen ulos elämään ja lapsen varhainen eroottisuus. Kaikki asiat samassa ihmisessä.

Paukkulan pihapiiri on ensimmäisen kotini pihapiiri. Samoin lomittain esiintuleva tuleva Helsingin Kallio on omaa kotikaupunkiani. Tässä ei tunnu arkkitehtuuri, ei Nuoriso-Opiston erityislaatuisuus, ei se, että Kalliossa on vaeltelijoita yhdestä ääripäästä toiseen, vaan kerroksellisuus. Kirjan minä sanookin, että Kallio on avara ja siltä voi odottaa suvaitsevaisuutta. Paukkulan pihapiiri tuli ahtaaksi, kun lapsi kasvoi.

Siis maaseutukaupungin ja pääkaupungin ero. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla, mutta asuinpaikasta riippuen heidän suhtautumisensa toisiinsa vaihtelee.

Ehkä kehityskertomusta ei tässä tapauksessa olekaan. Ihminen, jonka mielen tapahtumat ­ suurin osa hiljaisia ­ kerrotaan, ei oikeastaan muutu. Hän on sama jo lapsena. Nyt hän vain kykenee ilmaisemaan kokemansa. Niistä tulee yhtäkkiä selviä lauseita, joista kehkeytyy ajatuksia.

Kamera Kalliossa

Nykyisellään kirjan minä on kuljeskelija, sellainen mielellä valokuvaaja, jollaiset kirjailijoiksi kasvettuaan osaavat käyttää kieltä hyvin täsmällisesti. Jopa kuljeskelun epämääräisyys huvittaa: sellaisia, niin nuoria kuin vanhojakin, tässä joka päivä tulee seuranneeksi ja ihmetelleeksi.

Että eikö tuollakaan ole tuon kummempaa päämäärää? Eikö sillä ole kotia? Mitä se hakee? Onko sillä ikävä vai jokin ahdistaa? Entä jos se onkin sairas eikä kukaan pidä huolta? Pitäisikö mennä, pyytää istumaan Karhupuiston penkille ja kysyä haluaisiko se jutella?

Kirjassa on valokuvia Helsingistä. Talojen fasadeja, autioita betonimaisemia. Ne on aseteltu, samoin kuin J.W.Sebaldin viimeksi julkaistussa kirjassa Vieraalla maalla, juuri siihen kohtaan jossa kyseisestä paikasta kerrotaan. Matka kulkee Sturenkadulta Brahikselle, sieltä alas Kaisaniemeen asti, asemalle. Äitiä vastaan junalle.

Markku Pääskynen on ehdottomasti uuden suomalaisen prosaistiikan parhaimmistoa. Hän ei ole enää vain lupaus. Pääskysen kirjaa lukiessa kannattaa unohtaa nuorista vetelehtijöistä kertova Pussikaljaromaani. Pääskysen nuoret ovat erilaisia nuoria, vanhan radio-ohjelman nimeä käyttääkseni

Tässä juodaan korkeintaan silloin tällöin viiniä.