Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Osattomuudesta

Maarit Verronen: Osallisuuden tunto. Tammi 2006, 211 s.

LAPSUUDEN PAINO

Satuin näkemään joku aika sitten televisiossa keskustelun lastenkodista, johon kootaan romanilapsia. Kyse oli jonkun romaniyhdistyksen ylläpitämästä laitoksesta. Keskustelussa olivat vastakkain kaltoinkohdeltu orpolapsi ja hyvinkohdeltu orpolapsi samasta paikasta.

Hyvinkohdellulla orpolapsella oli nyt aikuisena hyvä asema romaniyhdistyksessä. Kaltoinkohdeltu syytti hyvinkohdeltua väärinkäytösten vähättelystä ja vastuun vierittämisestä muualle. Lasten huono kohtelu oli jatkunut jo vuosikausia.

Maarit Verronen kirjoittaa lapsuuden merkityksestä aikuisille naisille, joiden kohtalo johtui lastenkotimenneisyydestä. Kirjan päähenkilö sattuu olemaan romaniäidin lapsi, jonka hän saa kärsivällisellä salapoliisintyöllä selville.

Nainen on selviytyjä. Hänestä ei tullut prostituoitua, alkoholistia, narkomaania tai rikollista. Hän oppi varhain suojautumaan ja suojanaamio on hyvän tytön naamio. Vaikka nainen selviytyi, hänen oli kuitenkin pakko saada selville isänsä ja äitinsä kohtalo.

Tapahtumat sijoittuvat osin sosiaalihuollon tutkimuslaitokselle, jossa ihmissuhteet vellovat eestaas. Tutkijat liittoutuvat, sitten liitto purkautuu ja taas on kuvio toinen.

Ei mitään järisyttävän uutta nykymaailman työyhteisössä.

Uusi avaus

Verrosen proosalaji on usein samaistettu tieteiskirjallisuuteen, mitä se ei mielestäni koskaan ole täysin ollut. Fantasiaa on kyllä mukana, esimerkiksi Luolavuosissa, joka tuli nyt ensimmäiseksi mieleen.

Verrosen edellinen romaani oikeastaan läheni tiedekirjaa, mutta leikkautui fiktioon: Keihäslintu. Siinä kerrottiin evoluution siivet leikkaamasta linnusta, siivetönruokista, jonka ihmiset tappoivat sukupuuttoon.

Tämä kirja on Keihäslinnun sisarteos, siinä kertomuksen ydin on ihmisyhteisön tapa kasvattaa siipirikkoja. Julmia aikuisia on paljon. Sen lisäksi lastenkotimaailmassa aikuisten on helppo toimia: ei tarvitse kuin panna lapset asialle, sillä he osaavat kyllä typistää toisen kaltaisensa. Ja heidät on helppo pelotella hiljaisiksi.

Typistetyllä ihmisellä ei ole juuri mahdollisuutta päästä eteenpäin, leima kulkee instituutiosta toiseen, koulusta sijaiskoteihin ja työpaikkoihin asti.

Kirjassa on Verrosen edellisiin kirjoihin verrattuna paljon aika tarkasti kuvattuja ihmisiä. Työpaikan voi nähdä lastenkodin vertauskuvana, sielläkin ovat suosikit ja hyljeksityt. Ja kun työpaikan saaminen on sattumanvaraista, niin syrjäyttäminen onnistuu helposti.

Ihminen ei muutu paljon ikääntyessään. Lapsessa on jo kaikki. Tulevaisuus riippuu ratkaisevasti siitä, kuinka yhteiskunnassa kohdellaan niitä, jotka eivät voi puolustautua.

Tämä kirja ei ole sosiaalipornoa, vaan tarina siitä miten voi käydä jos lähtökohdat ovat huonot. Onko niin, että mikä ei tapa, se vahvistaa? Vai niin että ne vahvimmat ihmiset eivät ehjiksi jää?

Tässä kirjassa tavataan esimerkkejä kummaltakin puolelta. Vahvan selviytyjänaisen suhteen jää kuitenkin lopuksi. Vaarallisinta on rakastaa, sillä rakastunut aikuinen on helppo murtaa. Elämää ei voi ennakoida. Verronen jättää siksi tulevaisuuden auki.