Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

Montaillou

PIENI KYLÄ INKVISITION KOURISSA

Marjatta Ripsaluoma

Kylä on olemassa vieläkin. Mutta se ei ole nykyisyydestään kovin tunnettu vaan keskiajastaan. Kylän ihmisten tarinan säilymistä on kiittäminen ahkerien kirjureiden, senaikaisten byrokraattien, yksityiskohtaisia pöytäkirjoja.

Montaillou on tyyppiesimerkki mikrohistoriasta. Pienuudestaan huolimatta yhden kylän elämästä saa tässä hyvän esimerkin siitä, miten tavalliset maalaiset elivät 1200-1300 -lukujen vaihteessa.

Aivan viimeksi tämän kirjan luettuani jäin miettimään asuuko kylässä vielä Glerguen, Martyn tai kenties Maursin suvun jälkeläisiä. Entä mitä nykykyläläiset ajattelevat Euroopan historian keskuksena olemisestaan? Siis edes kerran, kauan sitten?

Sillä paikallishistorioiden viehätys on juuri tässä: käsittää paikkansa historiassa.

Itse tarina on traaginen. Montailloun kylä sattui kääntymään kerettiläiseen kataariseen uskoon. Ei siinä paljon tarvittu. Saattoi vain olla kuiskaus yöllä nuotion ääressä, lammaslaumaa paimentaessa, että on olemassa hyviämiehiä, joiden usko on oikeata eikä paavinuskoa.

Epäilys katolisen kirkon pääsuuntaa kohtaan oli sillä selvä. Ei uskoa tarvinnut keltään ostaa. Syy runsaaseen kääntymykseen oli yksinkertainen: pappien ja munkkien nähtiin elävän aivan toisin kuin mitä he saarnoissaan julistivat. Fransiskaanit esimerkiksi eivät kerjäläisyydestään huolimatta olleet köyhiä.

Sattui niin että kirkkoherra oli myötämielinen kataarilaisuuden suhteen, paikallinen Foix'n kreivi ei asiasta piitannut, mutta vaimonsa oli kataari myös. Montaillou on Pyreneiden suojaama, sieltä pääsi solia myöten nopeasti inkvisitiota pakoon Kataloniaan jos oli tarve.

Juonittelua ja petkutusta, sanalla sanoen nokitusta, harrastivat eri alueiden kirkkoherrat, jotka taseista riippuen kantelivat piispa Jacques Fournierille, jolla oli halu päästä paaviksi. Ja pääsihän hän, paaviksi Avignoniin. Siihen hän tarvitsi inkvisitiota.

Taseet tarkoittivat tietenkin kirkollisveroja. Köyhä pikkukylä eli lampaista, ja kirkko tahtoi ulottaa verotuksen villakaupan joka vaiheeseen.

poikkeaa näiden pöytäkirjojen mukaan hyvin vähän nykyajan ihmisestä. Hygienian laita oli niin ja näin, syöpäläiset vainosivat ja ihmisiä kuoli tauteihin. Mutta muuten ihmiset tekivät työtä, perustivat perheitä ja hoitivat lapsiaan muun ohessa. Sunnuntaina suurin osa meni kirkkoon.

Ellei ajattele lääketieteen vaikutusta, niin kylän suvut, perheet ja kokonaiset domukset (= laajempi suku + palveluskunta) elivät hyvin samalla tavoin kuin mitkä tahansa paimentolaiset ja pienviljelijät. Naisten ja lasten asema ei ollut kehuttava, mutta ei aivan kauheakaan, koska kukaan ei ollut tarpeeton. Kaikki työtätekevät kädet tarvittiin.

Montaillou olisi elänyt omillaan ja suhteellisen tyytyväisenä, ellei kirkko olisi keksinyt inkvisitiota. Sen varjo tuntui vuosina 1294-1324 milloin voimakkaammin, milloin heikommin. Lopulta piispa katsoi parhaimmaksi järjestää inkvisitiotuomioistuimen ja roviot alkoivat palaa.

Historiasta kiinnostuneelle tämä kirja, joka on käynyt läpi uudelleenkirjoituksen ja -käännöksen ranskaksi 1960-luvulla ja nyt sitten viimein saatu suomeksi, selittää hyvin paljon asioita, joita ainakin minun kirkkohistorian tunneillani painotettiin aika lailla. Yksi uskonpuhdistuksen syitä olivat inkvisitiotuomiot. Ne nähtiin 1500-luvulla katolisuuden pahimmiksi ilmenemismuodoiksi.

Kataarilaisuutta voisi pitää ensimmäisen laajempana uskonpuhdistuksena. Se tukahdutettiin, mutta ajatus eräänlaisesta alkukristillisestä seurakunnasta jäi elämään.

Tämä on jo Emmanuel Le Roy Ladurien ranskalaisen, lyhennetyn version suomennoksen toinen painos. Suomennos on Marja Itkonen-Kailan perusteellista työtä. Hänen esipuheensa kannattaa lukea aluksi, että tietää itse tekstien historian.

Emmanuel Le Roy Ladurie: Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava 2003. 490 s.